Tatu Piispanen

Shogun's Ninja (Ninja – taistelija, 1980)

Ohjaaja:

• Norifumi Suzuki

elokuva arvostelu

Ohjaus: Norifumi Suzuki

"Vuonna 1650 vavisuttaa Japania väkivaltainen sisällissota. Eräs sotapäälliköistä tappaa kokonaisen Ninjaklaanin vain päästäkseen valtaan. Nuori Takamaru pelastuu kuin ihmeen kaupalla. 10 vuotta myöhemmin palaa Ninjataistelijaksi muuttunut Takamaru vaatimaan hyvitystä. Mustapukuinen kuolema iskee!"

Shogun's Ninjan juonesta ei etukäteen tarvitse tietää enempää kuin mitä monelle nostalgiaviboja nostattavan FIx‑nauha Ninja – taistelijan takakansi paljastaa. Takamarua näyttelee Hiroyki Sanada ja pääpaha Shogen Shiranuita Shinichi "Sonny" Chiba, joten vähintään toiminnan suhteen täytettäväksi asetetaan kovat odotukset. Takamarun kanssa poikkiteloin asettuu Shogenin lisäksi myös kuuluisa ninjapäällikkö Hattori Hanzo (Isao Natsuyagi, G.I. Samurai, 1979) taistelutaitoisine siskoineen (Yuki Ninagawa) ja puolelle Etsuko Shihomin esittämä kaunis, mutta tappava naistaistelija Airen. Suosikkihahmoni on kuitenkin ehdottomasti täysin yllättävästi ei‑mistään paikalle kirjaimellisesti putoava vanha valkohapsimestari Tozawa (Tetsuro Tamba), joka ryhtyy kouluttamaan Takamarusta ja rosvojoukosta "eläimellisiä" kostajatappajia. Kun yksi treenattavista lipeää kesken harjoitusten ja poukkoilee varsin hengenvaarallisesti alas jyrkännettä, ryhtyy ukko filosofoimaan vahvempien selviytymisestä kieltäen muita menemästä auttamaan todennäköisesti vähintään pahoin vammautunutta ystäväänsä. Ohjaajan pallilla istuu jo aiemmin päteväksi todettu eksploitaatioveteraani Norifumi Suzuki (mm. Sex and Fury, 1973, Killing Machine, 1975).

Vaikka yliluonnolliset elementit puuttuvat, nousee Shogun's Ninjan hölmöyskerroin korkeammaksi kuin sitä edeltäneen Samurai Reincarnationin (1981) ja seuranneen Ninja Warsin (1982). Pahiten historiallista seikkailua rasittaa absurdin epäsopiva äänimaailma, etunenässä kammottavat musiikit, jotka ovat vuoroin jotain pornosaksofonisoinnin ja discon, vuoroin pehmorockin ja syntikkajazzin väliltä. Muutamalla kasaripoppisballadilla höystettynä tietenkin. Jokaisesta lentävästä esineestä lähtee vinkuva avaruusääni, mutta juuri tällaiset asiat tekevät ninja-elokuvista ninja-elokuvia. Jossain vaiheessa kummat biisivalinnatkin miltei hyväksyy osaksi Shogun's Ninjan ihmeellistä maailmaa. Paremmin oltaisiin kuitenkin pärjätty oikeasti hyvällä musiikilla, joka ei vierottaisi tapahtumista, vaan tukisi niitä. Hassuna anakronismina muutoin huolellisesti lavastetusta ja puvustetusta periodimiljööstä pomppaavat myös Makoto Saton (Desperado Outpost, 1959, The Executioner, 1974) ninjajengiläisten puvut, jotka on ommeltu täysin nykyaikaisen näköisestä maastokuviokankaasta.

Väkivallasta ja ninjatempuista huolimatta Shogun's Ninja kosiskelee myös naisyleisöä. Hiroyuki Sanadan "viattoman kauniit kasvot, tuuhea tukka ja supertimmi kroppa" ‑yhdistelmää hyödynnetään jopa ärsyttävän ilmeisesti teinityttöyleisön päiväunimateriaaliksi. Päättömimmilleen heittäydytään kun Takamaru pyörähtelee jonkinnäköisen modernin tanssinumeron rannalla roihuavan kokon loisteessa. Herättääpä Takamarun bruceleemäinen fysiikka elokuvan molempien naishahmojen lisäksi myös pääpahis Shogen Shiranuin intohimot, kuten kidutuskohtauksesta käy ilmi. Tämän jälkeen näiden kahden arkkivihollisen keskinäinen kyräily ja silmäily muuttuu huomattavasti mehukkaammaksi, kun homoeroottinen pohjavire virtaa kohtaamisten taustalla.

Toimintakohtauksissa Sanada on joka tapauksessa ilmiömäinen. Takamarun koulutuskausi Kiinassa selittää Sonny Chiban koreografian kungfu-elokuvamaisuuden, joka puolestaan tarkoittaa pelkkää hyvää pitkin otoin kuvattuine taisteluineen. Etenkin ninjojen loikista on saatu harvinaisen uskottavan näköisiä, puussa kiipeily ja maan alla möyrintä ‑maneerien aiheuttaessa katsomossa taattua hilpeyttä. Käytettävä ase‑ ja ansa-arsenaali on myös varsin moninainen ja lisäväriä (lähinnä verenpunaista) tuovat Shogenin joukkojen muskettikiväärit. Atleettinen Sanada kunnostautuu muutamassa hienossa stunt-tempussa, joista yksi tosin sisältää varsin ikävän hevosen murjomisen, kun täyttä laukkaa ravaavan heppaparan jalat nykäistään alta todella satuttavan näköisin seurauksin (tempussa käytettävä narukin on selvästi havaittavissa). Parikymmenminuuttinen lopputaisto on ehdotonta tavaraa Sanadan heiluttaessa kahta lyhyttä miekkaa ja Sue Shihomin paria söpön punaisia nunchakuita.

Shogun's Ninja on paikoin idioottimainen, usein naurettava, jatkuvasti viihdyttävä ninjastelu, joka ei onneksi ota itseään turhan vakavasti. Tämä lienee aikoinaan toiminut täydellisenä treffileffana: naispuolinen yleisönosa voi ihastella teini-idoleimmillaan esiintyvän Sanadan ihanuutta (tässä tosin saattaa löytyä kuilu japanilaisten ja länsimaalaisten välillä) ja villi toiminta pitää miehet tyytyväisinä. Ainakin miesnäkökulmasta elokuva toimii nykyäänkin. Lupaan testata treffitehokkuuden heti seuraavan tilaisuuden koittaessa.