Tatu Piispanen

Karate Bear Fighter (1975)

Ohjaaja:

• Kazuhiko Yamaguchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kazuhiko Yamaguchi

Masutatsu Oyaman (Sonny Chiba) taru jatkuu Karate Bear Figherissa. Nimi pitää, minkä lupaa: käytännössä elokuva on hurjemmaksi kiihdytetty päivitetty versio Karate Bull Fighterista. Vähäisimmätkin yritykset seurata todellisen Oyaman edesottamuksia on pistetty lihoiksi ja käsikirjoitus runoiltu täysin toiminnan ehdoilla. Mutta ratkaisusta ei voi kuvitellakaan valittavansa toiminnan ollessa näin mielettömän munakasta!

Juonta Karate Bear Fighterissa ei ole nimeksikään. Oyaman onnistui jo ensimmäisessä osassa hankkia niin paljon vihamiehiä, että hänet on virallisesti erotettu Japanin karatepiireistä. Halveksittu mestari käy huvikseen höyhentämässä ylimielisesti käyttäytyviä karate-opettajia ja saa peräänsä nöyryyttämiensä vässyköiden palkkaamia ammattitappajia. Alkoholistuneeksi hylkiöksi vajottuaan Oyama tapaa kantakapakassaan samassa ilmavoimien yksikössä palvelleen armeijakaverinsa, joka tekee hyvää bisnestä gangsterina ja palkkaa Oyaman henkivartijakseen. Kansalaisten silmissä Oyama menettää loputkin kunnioitettavuuden rippeensä, mutta katsojat riemuitsevat, sillä uuden pestin ansiosta pääsemme katsomaan huippuviileää Sonny Chibaa pieksemässä jengiä aurinkolaiseihin ja kokovalkoiseen pukuun somistautuneena.

Oyaman ystävän kuolemaan johtava välikohtaus puskee juonen tyypilliselle vuoropohjaiselle kostoraiteelle, josta poiketaan vain pieneen sivutarinaan, missä selviää, kuinka Oyama joutuu samaan aitaukseen verenhimoisen karhun kanssa. Nalle on tietysti mies karvaisessa puvussa, mutta helvetti soikoon – kuinka monessa elokuvassa mies vastaan eläimeksi pukeutunut mies ‑kohtaus ei olisi ollut aivan hillitön? Karhunkaato toimii riemukkaasti tahattoman komiikan ehdoilla, eikä synnytä samanlaisia väärään osapuoleen kanavoituvia sympatioita kuin Karate Bull Fighter, jossa Chiba selvästi riepotteli oikeaa härkää.

Karate Bear Fighterin käsikirjoitus on siis vielä Karate Bull Fighteria heikompi, mutta ajaa asiansa paremmin kuin hyvin, eli kuljettaa Sonny Chibaa vauhdikkaasti taistelusta toiseen. Pelkästään ensimmäisen parinkymmenen minuutin aikana Oyama ehtii hankkiutua viiteen eri nujakkaan. Toimintakohtausten kuvaus ja editointikin ovat parantuneet hyvän harppauksen Karate Bull Fighterista, joten niille, jotka vain haluavat katsella Chibaa puhkomassa silmiä ja murskaamassa raajoja röntgen-kuvissa, Karate Bear Fighter on ohittamaton tapaus. Ja joku tärkeä partikkelihan sitä pääkopasta puuttuu, jos ei moista nähtävilleen halua.

Taistelukohtausten lisäksi koko produktio tuntuu Karate Bull Fighteria hallitummalta. Näyttelijäkaarti on molemmissa lähes identtinen ja ohjaaja Kazuhiko Yamaguchin näyttää olleen helpompi ohjata tuttua possea harjoittelukierroksen jälkeen. Radikaalimpaa vaihtuvuutta esiintyjien suhteen jää kuitenkin kaipaamaan: Karate Bear Fighter on esimerkiksi jo neljäs Chiba-elokuva, jossa pääpahiksena huojuu edellisessäkin episodissa tapettu luihuilija Masashi Ishibashi. Muutkaan vastustajat eivät ole "karhua" lukuun ottamatta kovin muistettavia ja lopputaistelu ratkeaa turhan helposti. Sonny Chiban Oyama-potretti on sentään vähintään yhtä tuima kuin ensimmäisessäkin osassa, nyt hänellä vain on varaa pukeutua tyylikkäämmin.

Karate Bear Fighter on täyspöhköä mättämistä, jota ei voi enää hyvälläkään tahdolla pitää minkäänlaisena Masutatsu Oyama ‑biografiointina. Täyspöhkönä mättämisenä se on kuitenkin parasta, mitä japanilaiset ovat saaneet aikaan. Trilogiaan tutustuminen kannattanee aloittaa Karate Bull Fighterista, mutta Karate Bear Fighter on kolmikosta viihdyttävin. Muutaman vuoden tauon jälkeen teattereihin räjähtänyt Karate for Life (1977) lopetti saagan Karate Bear Fighterin älyvapaalla linjalla jatkaen.