Mikko Koivisto

Retreat Through the Wet Wasteland (1973)

Ohjaaja:

• Yukihiro Sawada

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yukihiro Sawada

Villeistä yakuza‑ ja action-elokuvistaan tunnettu Nikkatsu ajautui 1970‑luvun alussa ylitsepääsemättömiin taloudellisiin vaikeuksiin. Henkireikä löydettiin edullisesti tuotetusta, joskin tasokkuuteen ja kokeellisuuteenkin sopivassa määrin tähtäävästä pehmoerotiikasta. Yhtiön palkkalistoilla olleet ohjaajat ja näyttelijät saivat luvan joko sopeutua muutokseen tai etsiä töitä muualta.

Rikoselokuvien parissa uraa aloitelleelle Yukihiro Sawadalle kumpikaan vaihtoehto ei vaikuttanut sopivan erityisen hyvin. Hänen ensimmäinen pink-elokuvansa oli Sex Hunter: Nureta hyoteki (1972) – Meiko Kajin tähdittämän Stray Cat Rock: Sex Hunterin (1970) eksploitatiivisempi versio. Tämän jälkeen Sawada teki nopean visiitin Tohon studiolle, mutta palasi kuitenkin Nikkatsulle jo seuraavana vuonna. Tuloksena oli yksi yhtiön eksploitaatioaikakauden mielenkiintoisimmista teoksista ja lähestulkoon poliittinen skandaali.

Retreat Through the Wet Wasteland oli alusta lähtien ongelmallinen projekti. Kazuhiko Hasegawan (The Man Who Stole the Sun, 1979) laatima tarina käsitteli poliisikorruptiota japanilaisen elokuvan asteikolla ennennäkemättömän suorasukaisesti ja ilman pienintäkään sympatiaa oikeuslaitosta kohtaan. Suuremmat studiot tuskin olisivat kelpuuttaneet käsikirjoitusta, mutta ohjaajilleen huomattavia taiteellisia vapauksia suoneen Nikkatsun hoivissa elokuva saatiin tuotantoon.

Ongelmilta ei silti säästytty. Jälkiviisaaksi ryhtynyt Nikkatsu tiettävästi yritti pysäyttää elokuvan tuotannon ainakin kerran. Studio ei halunnut uutta skandaalia – yhden he olivat jo saaneet aikaan, kun Seiichiro Yamaguchin Love Hunter (1972) todettiin oikeudessa säädyttömäksi teokseksi ja ohjaaja pidätettiin. Retreat Through the Wet Wastelandin tekijäryhmä piti kuitenkin päänsä ja elokuva saatiin valmiiksi ilman suurempia kompromisseja.

Yksi myönnytys oli kuitenkin tehtävä. Yhtiön vaatimuksesta elokuvan alkuperäisnimeen lisättiin sana 'nureta', wet. Englanninkieliseen käännösnimeen se sulautuu varsin luontevasti, mutta japanilaisittain elokuvan nimi on seksuaalisesti vihjaava. Ilmeisesti Nikkatsu toivoi, että elokuva sivuutettaisiin tuiki tavallisena roman pornona. Niin ei kuitenkaan käynyt ja varsinkin jälkikäteen teosta on pidetty jopa modernin japanilaisen antisankarielokuvan syntynä. Studion onneksi suuremmalta poliittiselta kohulta kuitenkin vältyttiin.

Tarina alkaa kohtauksella, jossa neljä naamioitunutta miestä murtautuu kirkkoon. Hyväntekeväisyyteen kerätyt rahat varastetaan ja kirkkoherran tytär raiskataan. Miehet pakenevat paikalta muutaman korttelin päähän, jossa he vaihtavat virka-asut päälleen, vastaavat hälytyskutsuun ja ajavat poliisiautollaan takaisin rikospaikalle peittelemään jälkiä ja kuulustelemaan uhreja.

Poliisiasemalla toimintatavat eivät ole sen hienostuneempia – epäillyillä ei ole oikeuksia ja tunnustuksia edesautetaan nyrkillä. Poliisipäällikkö on vain tyytyväinen kun tulosta saadaan aikaan. Laitoksella syntyy kuitenkin sisäinen ongelma, kun miesten entinen työtoveri Nakamura (Hirokazu Inoue) pakenee mielisairaalasta. Epäilys on, ettei mies ollut alun perinkään niin hullu kuin miltä päällepäin vaikutti, vaan ainoastaan teeskenteli kahjoa päästäkseen irti kuolettavasta etsivätiimistä.

Uhkatekijän muodostavan karkurin perään lähetetään kaksi poliisia (Takeo Chii ja Akira Takahashi) tarkoituksenaan selvittää onko mies todellisuudessa täysissä järjissään ja neutralisoida uhka jos siihen on tarvetta. Tehtävän suorittamisessa ei keinoja kaihdeta, minkä saa tuta ensimmäisenä Nakamuran vaimo (Maki Kawamura), josta päätetään tuloksettomien kuulustelujen jälkeen tehdä syötti.

Urallaan vuorotellen eri studiolle työskennellyt Takeo Chii yltää Retreat Through the Wet Wastelandissa ehkäpä uransa muistettavimpaan roolisuorituksen jäänkylmänä ja täysin säälimättömänä, mutta tyylikkäästi tummaan virka-asuun ja aurinkolaseihin pukeutuvana paholaiskyttänä. Näyttelijä onnistuu tuomaan rooliin myös ripauksellisen syvyyttä, minkä ansiosta hahmo ei muutu karikatyyriksi, vaan tuntuu pelottavan uskottavalta. Chiin työparina nähtävä Akira Takahashi on huomattavasti yksiulotteisempi, mutta se johtuu osittain myös käsikirjoituksesta.

Merkittävimmille näyttelijöille ja henkilöhahmoille annetaan kuitenkin riittävästi tilaa. Otokset pidetään usein pitkinä, eikä kaikelle anneta helppoa selitystä. Vaikuttavimmissa kohtauksissa käsivarakamera tulee aivan hahmojen iholle ja pysyttelee lähietäisyydellä useiden minuuttien ajan ilman leikkauksia. Elokuvan edetessä sen mielenkiintoisimmaksi elementiksi muodostuu Nakamuran ja vapaaehtoisesti tämän panttivangiksi suostuvan opiskelijan (Yuri Yamashina) välinen suhde.

Mielenkiintoisten henkilöhahmojen ja nihilistisen maailmankuvan yhdistelmä toimii Sawadan ohjauksessa erinomaisesti. Erittäin onnistunut ratkaisu on ollut ensiksi tutustuttaa katsoja virka-asemaansa törkeästi väärinkäyttäviin antisankareihin ja vasta sen jälkeen sijoittaa yleisön sympatiat alun perin sivuhenkilöltä vaikuttaneen Nakamuran ylle. Tämän viattomuus on tosin sekin varsin kyseenalaista miehen raivatessa esteet tieltään sivullisista piittaamatta.

Yllättävänä valintana ohjaaja on muutamassa kokovartaloalastomuutta sisältävässä kohtauksessa sijoittanut kuvaan ristiin rastiin meneviä mustia palkkeja, jotka peittävät alleen paljon muutakin kuin strategiset alueet. Kyse lienee jonkinlaisesta kapinoinnista Japanissa pitkään vallassa ollutta sensuurijärjestelmää vastaan, joka esti takapuolta ja rintoja rohkeamman alastomuuden esittelemisen elokuvissa. Elokuvakerronnallisesti luontevampaa olisi tosin ollut välttää ongelmat vaihtoehtoisia kuvakulmia käyttämällä.

73 minuutin keston myötä elokuva pysyy jatkuvasti liikkeessä, eikä mukana ole turhia kohtauksia. Studion perinteisistä eksploitaatiovaatimuksista on ehkä hieman tingitty, joskin aihepiiri itsessään takaa melko rosoisen kuvaston. Nikkatsun halpatuotannolle poikkeuksellisesti mukana on myös muutama lyhyt toimintakohtaus, mm. jakso, jossa Chii ja Takahashi kaahaavat autolla junan perässä. Mitään henkeäsalpaavaa toimintaa ei kuitenkaan kannata odottaa, sillä siihen takaa-ajotarina ei edes pyri. Psykologinen jännite sen sijaan toimii niin ansiokkaasti, ettei keskittyminen pääse herpaantumaan kertaakaan elokuvan aikana.