Mikko Koivisto

Battles Without Honor and Humanity: Hiroshima Death Match (Battles Without Honor and Humanity: Deadly Fight in Hiroshima, 1973)

Ohjaaja:

• Kinji Fukasaku

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kinji Fukasaku

Battles Without Honor and Humanity ‑sarjan toisen osan tuotanto käynnistyi jo ennen ensimmäisen elokuvan julkaisua. Sarjan lähdemateriaalina toimineiden, gangsteri Kozo Minon elämästä kertovien lehtiartikkeleiden julkaisu oli tässä vaiheessa vielä kesken. Koska elokuvantekijät eivät tienneet kuinka Minon tarina tulisi päättymään, käsikirjoittaja Kazuo Kasahara loi Hiroshima Death Matchiä varten itsenäisen tarinan, joka keskittyi Minon edesottamuksia sivunneeseen palkkatappaja Mitsuji Yamagamiin (elokuvassa nimellä Shoji Yamanaka). Samalla sarjassa aukesi paikka Kinji Fukasakun vakionäyttelijä Sonny Chiballe, joka ylsi elokuvassa yhteen uransa muistettavimmista suorituksista – tosin eri roolissa kuin mihin häntä oli alun perin kaavailtu.

Battles Without Honor and Humanity: Hiroshima Death Match siirtää yakuza-saagan tapahtumat historiallisesti ja symbolisesti merkittävään Hiroshimaan. Toisen maailmansodan jälkeen ympäri Japania puhjenneista yakuza-konflikteista huolimatta Hiroshima oli ainoa alue, jossa väkivaltaisuudet yltyivät niin pahoiksi, että sivullisia jäi tulilinjalle. Atomipommin runtelema Hiroshima oli myös vertauskuvallisesti merkittävä näyttämö, sillä yakuzat ovat aina esiintyneet Fukasakun elokuvissa sodan slummeista nousseina radioaktiivisina väkivaltamutantteina. Osa elokuvan keskeisistä tapahtumista sijoittuukin sodan pahiten runtelemille alueille.

Battles Without Honor and Humanity: Hiroshima Death Match starttaa uhkapeliluolasta, jossa nuori heittiö Yamanaka (Kinya Kitaoji) jää kiinni huijaamisesta. Tilanteen seurauksena syntyvä käsirysy vie Yamanakan vankilaan, jossa hän tapaa sarjan keskushahmo Hironon (tosielämän Mino, jota esittää Bunta Sugawara). Vapaalle päästyään mies on jälleen nyrkit tanassa gangsterien kanssa. Tällä kertaa nahistelukumppanina on kaduilla kukkoileva umpihullu Otomo (Chiba), joka on kunniallisen yakuza-pomon kapinallispoika. Otomo katkaisee pian suhteet isäukkoonsa ja yrittää pienen räkänokkajengin kanssa ottaa alueen haltuunsa. Vastapuolelta löytyy astetta vakaampi, mutta epäluotettava Muraoka-perhe, joka on tällä välin ominut Yamanakan riveihinsä ja käyttää häntä palkkamurhaajana.

Yamanakan rooli oli alun perin tarkoitettu Chiballe, joka oli edennyt urallaan puhtoisista sankarirooleista astetta synkemmän materiaalin pariin Yakuza Wolfin (1972) ja A Narcotics Agent's Balladin (1972) kaltaisissa elokuvissa. Väkivaltaisen, mutta sääliä herättävän Yamanakan rooli olisi sopinut Chiballe hyvin. Otomon esittäjäksi oli valittu urallaan uutta tulemista yrittänyt Kinya Kitaoji (The Navy, 1963). Chiban äskettäin televisiohaastattelussa kertoman tarinan mukaan Kitaoji oli kuitenkin säikähtänyt hahmon raakalaismaisuutta ja pyytänyt tuottajia antamaan hänelle eri roolin. Chiba ja Kitaoji vaihtoivat täten viime hetkellä osia keskenään.

Otomon saappaisiin hyppääminen tuli Chiballe puskista: näyttelijä ei ollut aiemmin esittänyt roistoa eikä vuorosanojen opetteluun jäänyt aikaa. Veto osoittautui kuitenkin Chiban uran kannalta käänteentekeväksi. Näyttelijä piiskasi itsensä hurjaan vetoon luoden yhden japanilaisen gangsterielokuvan arvaamattomimmista sekopäistä. Kuvauksissa Fukasaku vuorotellen kannusti ja rauhoitteli mahdollisimman rumaan ihmiskuvaan pyrkinyttä Chibaa, joka raapi kameran edessä pallejaan, laukoi hävyttömiä repliikkejä "leivän ansaitsemisesta pillumehulla" ja improvisoi väliin kaikkea mahdollista. Hahmo tulisi toimimaan keskeisenä esikuvana myös Chiban myöhemmissä elokuvissa esittämille antisankareille ja roistoille, kuten The Street Fighterin palkkasoturille ja Okinawa Yakuza Warin (1976) karatetappajalle.

Hiroshima Death Match on Battles Without Honor and Humanity ‑sarjan elokuvista suoraviivaisin. Alamaailman poliittisten kiemuroiden kuvaus jätetään Hiroshima Death Matchissa vähemmälle Fukasakun keskittyessä toiseen vakioteemaansa, yakuzan rivisotilaisiin. Yhteiskunnan katuojasta ponnistavat nuoret miehet ovat helppoa saalista yakuza-klaaneille, jotka käskyttävät heitä milloin varmaan kuolemaan, milloin vankilaan jonkun muun suorittamista rikoksista. Yamanakan epätoivoinen yritys saavuttaa kunnioitusta ja hyväksyntää voi johtaa vain masentavaan ja yksinäiseen loppuun, jonka Fukasaku kuvittaa tavattoman hienosti rakeiselle 16‑millimetriselle filmille kuvatussa viimeisessä näytöksessä.

Fukasaku sisällyttää elokuvaan myös tehokkaita, montaasimaisia jaksoja, jotka luovat kuvaa kaaokseen ajautuneesta kaupungista. Gangsterit räiskivät kohteitaan liikkuvista autoista ja puukottavat toisiaan junassa. Sisätiloissa hyökkäykset menevät paniikinomaiseksi säheltämiseksi, josta on elokuvamainen tyylikkyys kaukana. Skaalaa laajennetaan entisestään ottamalla poliisivoimat ja lehdistö mukaan kokonaiskuvaan. Viimeinen silaus saavutetaan Toshiaki Tsushiman mahtavilla musiikeilla, jotka ovat parhaimmillaan juuri Battles Without Honor and Humanity: Hiroshima Death Matchissä.

Muistettavat hahmot ja väkivahva kokonaiskuva raivoavasta gangsterisodasta tekevät Hiroshima Death Matchistä ehkäpä Battles Without Honor and Humanity ‑sarjan parhaan elokuvan. Chiban ja hienosti Yamanakan sisäistä tuskaa ilmentävän Kitaojin ansiosta katsoja ei jää kaipaamaan sarjan päähenkilö Hironoa, joka nähdään vain muutamassa kohtauksessa. Chiban uran näkökulmasta on myös kiehtovaa pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos päätähdet eivät olisi vaihtaneet keskenään rooleja. Chiba Hiroshima Death Matchin pääroolissa on kutkuttava ajatus, mutta samalla näyttelijän myöhempi filmografia saattaisi näyttää kovin erilaiselta. Olisiko esimerkiksi Chiban kansainväliseen suosioon saattaneen The Street Fighterin ilkeä antisankari jäänyt kokonaan syntymättä?