Mies Mikkonen

The Foetus (1997)

Ohjaaja:

• Kim Finn

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kim Finn

Jahas. Yleisradion rahoittamaa sikiönnussimis-avantgardea.

Kim Finnin (alias Kimmo Saksasen) neljä vuotta tekeillä ollut 40‑minuuttinen tuotos nimeltään The Foetus ehdittiin valmistumisensa jälkeen esittää vuoden 1997 Rakkautta & Anarkiaa ‑filmifestivaaleilla, kunnes elokuvasta suivaantunut Ylen toimihenkilö julisti teoksen ehdottomaan esityskieltoon, jossa se on siitä asti muhinut.

Mykkäelokuvan keinoja käyttävän filmin musiikiksi tekijät valitsivat jykevän teknon, jota esittämään haalittiin Pronssinen pokaali, Sally and the Sound Machine, EcoDelay sekä TZ. Muuten mustavalkoista kuvastoa koristavat väreissä nähdyt välitekstit, jotka jaottavat romaanitaiteellisesti elokuvan tapahtumia luvuiksi.

Prologina esitetään The Texas Chain Saw Massacrea parodioiva aloitusteksti. Tarina kertoo henkilöstä, nimenään yksinkertaisesti The F, jota vaivaa yhteiskunnassa perinteisesti villaisella painettu häpeällinen oikku: hän tuntee seksuaalista vetoa syntymättömiin sikiöihin.

The F kuluttaa aikaansa mm. imemällä naistenvessoista löytämiään käytettyjä tamponeja ja näkemällä takaumia kieroutuneesta lapsuudestaan, jossa hänet esitetään esimerkiksi oksentamassa akvaarioon filmi takaperin pyöritettynä. Lopulta The F onnistuu paikantamaan ruumishuoneen sikiödiileriltä juuri oikean yksilön, jonka kanssa voisi viettää unohtumattoman lemmenyön.

Lemmiskelyn jälkeen asiat eivät suju odotetusti, ja The F päätyy hallusinaatiomaiseen kujanjuoksuun, minkä aikana hän tekee muun muassa raskaana olevalle naiselle ns. "anthropophagukset" – motiivina tosin tällä kertaa on syömisen sijasta nussiminen.

Tapahtumapaikkana toimiva Berryland toimi miljöönä myös Finnin aiemmassa filkassa, televisiolle tehdyssä lyhärissä Howard – verinen iltapäivä (1996), joka on eräänlainen splatter-versio Forrest Gumpista. Vähämielisen puutarhurin ympärillä tapahtuu taukoamatta veritekoja, jotka poliisi syytää hänen niskoilleen, vaikka todellisuudessa syiksi selviää kaikkea tahattomista onnettomuuksista Kauko Röyhkän esittämään kommunistiseen pyssymieheen ja vankilasta vapautuneeseen klovnipukuiseen massamurhaajaan.

Howardia mainostettiin Seiska-lehdessä ennen esitystään peräti maailman väkivaltaisimpana elokuvana (!) – aiemmaksi tittelin haltijaksi julkaisu oudosti kreditoi italialaisen eksploitaatio-anarkosyndikalisti Umberto Lenzin ohjaaman selluloidiliitoksen Cannibal Ferox (1981), joka todellisuudessa yltää kinemaattisen hurmeenlennätyksen kyseenalaisissa ansioissa korkeintaan keskitasolle.

Howard tuntui olleen Ylelle jollain tavoin positiivinen kokemus, koska instituutiolta rahoitusta sai myös Finnin toinen projekti, jossa selvästi nostettiin panoksia. Lopputulokseksi syntyi kotimaisen elokuvan 90‑luvun abortoitu äpärälapsi – The Foetus.

Ennen Wahlroosin vuosituhatta, Suomen suosikkinalle oli Nalle Virolainen, joka on mukana filmin ilmeettömässä sivuroolissa sikiönnussijan jonkinlaisena huonetoverina. Nallen ulkonäön tatuointeineen sekä lävistyksineen oletetaan tuovan jonkinlaista luontaista bisarria kiehtovuutta hänen hahmoonsa, missä ei kuitenkaan onnistuta. Hahmon kohtaukset eivät väkinäisyydessään sovi muuhun sisältöön.

Pääasialliset inspiraatiot filkalle ovat selvästi mykkäkauden avantgarde-leffoja enemmän Shinya Tsukamoto sekä varhainen David Lynch. On vieraannuttavassa katukuvassa olevaa ahdistunutta nörttimäistä pukumiestä, jonka tukahdutettuun olemassaoloon annetaan kontrastia raivon irti päästävillä, höyryjunan kaltaisesti eteenpäin rynnivillä leikkausjaksoilla. Visvaiset sikiö-mustavalkokuvat nostattavat totta kai väistämättä mieleen Eraserheadin (1977) visiot.

Hysteerisissä montaasi-sikermissä hyödynnetään myös alitajuisen nopeita välähdyksiä, vähän kuin spiidiä nauttinut Abel Gance olisi toiminut leikkaajana. Näillä alitajuisilla leikkauksilla muistettiin totta kai herkutella elokuvan pressinooteissa julkaisun aikoihin. The Foetusin läsnäolo onkin kenties harmittavin puute taannoisesta Subliminaalinen elokuvakerronta ‑artikkelista. Skarvien määrässä ylittämällä yli viidentuhannen rajan tekijät ilmoittivat tehneensä virallisen suomenennätyksen.

Onnistuuko The Foetus ambitioissaan? Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ei suurenmoisesti. Se on kuitenkin kiehtova kulttuurinen reliikki samanaikaisesti niin jännittävältä ja puuduttavalta 90‑luvulta, johon ajan hammas on jättänyt kiehtovia puremajälkiä.

Saattaa toki olla, että arvosanassani on ainakin puoli tähteä liikaa. Mutta mitäs pienistä. Meille kriitikoille sattuu sellaista kotimaisten filmien kohdalla. Menköön tässä tapauksessa vaikka isänmaallisuuden piikkiin. Night Visionsin Finlandia-gaalaan ohjelmistoksi tulevaisuudessa, vaikkas niin?