Jari Mustonen

The Birds (Linnut, 1963)

Ohjaaja:

• Alfred Hitchcock

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alfred Hitchcock

Hollywoodissa 60‑ikävuoden rajapyykki ei läheskään aina ole tarkoittanut hiipumista, vaan yksi jos toinenkin ohjaaja on vasta tuossa iässä onnistunut osuvasti tiivistämään jotakin menneistä teoksistaan tai omasta katoavasta aikakaudestaan. Esimerkiksi John Hustonin eläkepäivien teos The Man Who Would Be King (1975) on paitsi onnistunut elokuva, myös jäähyväislaulu klassiselle sankaruudelle ja melkein eräälle lajityypillekin.

Myös toinen veteraaniohjaaja, Alfred Hitchcock, havahtui Psykon (1960) aikaansaaman suosion jälkeen menestykseen, jossa saattoi toteuttaa täsmälleen sen mitä itse haluaa. Kuten niin usein hänen projekteissaan, ohjasivat sattumat hänen askeliaan. Pohtiessaan seuraavaa teostaan, todisti hän 60‑luvun alkuvuosina kuinka tuhannet linnut syöksyivät kuolemaansa jonkin mystisen ilmiön takia. Ohjaajan seuraava elokuva sai näin lähtölaukauksensa.

Linnuista tuli uusi valtaisa kaupallinen menestys jo aiemminkin lukuisia meriittejä kahmineen ohjaajan filmografiaan. Sen yksinkertaisessa tarinassa kauniin huoliteltu ja itsenäisesti toimeentuleva Melanie tapaa lemmikkieläinkaupassa klassisen hurmuri Mitchin. Hymyjä vaihdetaan, ja lyhyt dialogi tekee tehtävänsä. Melanie päättää seurata ihastustaan tämän kotimaisemiin. Sieltä hän löytää miehen, mutta myös tämän dominoivan äitihahmon. Myöhemmin alkuasetelma muuttuu yhä kieroutuneemmaksi.

Hustonin ja Hitchcockin uriin mahtuu monia yhtäläisyyksiä, vaikka miehet tekivätkin uransa eri genrejen parissa. Hustonin sydäntä lähellä olivat seikkailuelokuvat ja niiden edustama vanha kovanaamainen miessankari, kun taas monen Hitchcockin teoksen ytimestä löytyy periamerikkalainen romanssi, tai asetelma, jossa mies joko suojelee tai uhkaa naista. Myöhemmällä iällään molemmat ohjaajista seisoivat lisäksi kuin järkäleet vieraalla maalla. Uudet sukupolvet pyyhkivät heidän ohitseen edestä ja takaa, ja elokuva taiteena mullistui, tappaen sen tehdessään klassisen Hollywoodin. Tämä vapautti niin Hustonin kuin Hitchcockin käyttämään hyvin hallitsemiaan ohjauksellisia elementtejä täysin uudenlaisissa konteksteissa. Hitchcockin Lintujen ytimessä piilee jälleen ajatus miehestä ja naisesta, mutta tällä kertaa se on nainen, joka tuo uhkan mukanaan – eikä vain itsenäisyytensä, vaan siihen peilautuvien lintujen muodossa. Lähes jokaisessa kohtauksessa, jossa Melanie nähdään, väijyy taustalla määrittelemätön kauhu sekä vieraantuneisuus.

Melanie ja Mitch eivät saa kertaakaan kunnolla kohdata toisiaan, vaan jäävät etäisiksi maisemissa, joissa Melanie näyttäytyy jatkuvasti muukalaisena. Myös henkilöhahmojen motiiveja vahvistava musiikki loistaa tyystin poissaolollaan. Vain luonnolliset äänet luovat tunnelmaa. Ensimmäisen tunnin ajan henkilösuhteita dominoivat alati kasvavat aikuisten ristiriidat. Vihdoin Mitchin äidin ja Mitchiin ihastuneen Annien todistaessa menettämisen pelkoisina Melanien onnea, alkaa hyökkäys, jota linnut symboloivat.

Ensimmäisen tunnin jälkeen aikuisten mahdollisuus määrätä kohtalostaan pienenee kohtaus kohtaukselta ja heidän sosiaaliseen hallitsemiseen tähtäävä dialogi taantuu kohti selittämätöntä hysteriaa. Intiimit pelon kuvaukset alkavat ottaa elokuvaa haltuunsa ihmisten välisen pelin hajotessa palasiksi. On kuin Hitchcock levittäisi näin katsojille punaisen maton kauhun muotoutumisen mekanismeihin. Lopulta ihmiset otoksissa eivät enää edes puhu, vain odottavat ja pelkäävät kuunnellen luonnon ääniä.

Ohjaajan kenties henkilökohtaisin kohtaus nähdään elokuvan lopussa, ullakolla lintujen nokkiessa rajuissa otoksissa verille elokuvan huolitellun antisankarittaren kädet, jalat ja kasvot. Jo sitä ennen ollaan nähty joitakin elokuvakerronnan historian hienoimmista set‑upeista. Syrjäiseltä maatilalta löytyvä silmätön ruumis paljastuu kolmen tehokkaan leikkauksen kautta, eikä liene sen klassisempaa kohtausta kuin se, jossa Melanien ympärille kerääntyy lintuparvi tämän pysähtyessä hetkeksi istumaan koulurakennuksen liepeille. Nyt ullakolla, maailmassa, jota hän ei enää itsenäisenä naisena hallitse, on hänen itsenäisyytensä ja kauneutensa täysin arvotonta.

Hitchcock itse sanoi halunneensa tehdä urallaan erilaisia elokuvia. Katsojien onni on, että hän sai siihen myös mahdollisuuden. Hänen edellistä teostaan Psykoa hallitsivat samantyyliset motiivit kuin tässä teoksessa, mutta tällä kertaa ohjaaja ei sisällytä elokuvaansa epilogia tai mitään muutakaan selitystä tapahtumille. Tältä osin Linnut vie katsojansa pikkutarkoilla kuvallisilla asetelmilla tehokkaasti kohti pelon ydintä riisuen pois sivistystä. Ei tarvitse kuin hetki kaivella ihmisen psyykettä ja vastaan tulee se alati alitajunnassamme vaaniva selittämätön epätoivo, jonka arkiolemuksemme peittää.

Kesti lähes vuosikymmenen ennen kuin Hitchcock seuraavan kerran palasi valkokankailla naisen kehon käsittelyyn elokuvassaan Frenzy (1972). Yhdessä Psykon ja Lintujen kanssa tuli siitä Hitchcockin jäähyväinen klassiselle kauneudelle, jota hän kenties ikävöi tai kadehti – mutta jonka fetissimäinen ja sittemmin kauhuun kopioitu tuhoaminen on yhä elokuvien tehokeino. Linnuissa psykopaattien käyttämän veitsen korvasivat vain luonnon voimat, kaikella ohjaajan aiempien töiden taidolla.