Jari Mustonen

Libìdo (1965)

Ohjaaja:

• Ernesto Gastaldi
• Vittorio Salerno

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ernesto Gastaldi, Vittorio Salerno

Mario Bavan luotua pohjaa italialaisen elokuvakulttuurin tulevalle ilmiölle, valmistui neljän näyttelijän voimin Ernesto Gastaldin psykologinen vastine hänen varhaisille töilleen – joita sittemmin on alettu kutsua italialaisten giallojen pioneereiksi. Genre tulisi muutamaa vuotta myöhemmin ammentamaan sekä Bavan että Gastaldin toisistaan poikkeavista lähtökohdista. Bavan on tulkittu aloittaneen genre rikosnovellia lukevalla nuorella Nora Davisilla (Letícia Román) elokuvassa The Girl Who Knew Too Much (1963), kun taas Gastaldi ynnäsi mukaan voimakkaampia freudilaisia mielenkoukeroita.

Sarjamurhaajien motiivit alustettiin vuosikausiksi eteenpäin ja useissa gialloissa ne palautuvat traumaattisiin lapsuudenmuistoihin. Mutta miten tahansa Gastaldin vaikutusta genren sisältöön pohtii, on vaikea sivuuttaa sitä tosiasiaa, että hänen käsikirjoittamansa Libido on ennemmin myöhään valmistunut psykotrilleri, esikuvinaan Henri-Georges Clouzotin Les diaboliques (1955) ja Seth Holtin Taste of Fear (1961), kuin varhainen giallo jollainen siitä on tullut vasta ajan saatossa.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Giancarlo Giannini esittää Christiania, nuorta miestä, joka lapsuudessaan näki isänsä suorittaman raa'an murhan perhekartanon hypnoottisessa peilisalissa. Vuosia myöhemmin hän palaa näille asuinsijoilleen perinnön toivossa yhdessä morsiamensa Helenen (Dominique Boschero), lakimiehensä Paulin (Luciano Pigozzi) ja tämän vaimon Brigitten (Mara Maryl) kanssa. Häntä alkavat kuitenkin piinata ajatukset meren syleilyyn kuolleen isänsä kohtalosta. Samalla seuralaiset alkavat pelätä, että kartanon vaikutus Christianin mieleen on liian voimakas ja että hänen alitajuntaansa hukkuneet muistot palaavat. Käy ilmeiseksi, että uusi verityö odottaa jo oven takana. Tapahtuuko se yöllisten näkyjen vai nuoren miehen mieleen iskostuvien harhaluulojen jälkeen? Entä kuka sen suorittaa? Onko Christian kuitenkin vain julmien näytelmien uhri?

Psykotrillereille tutuista elementeistä Gastaldi rakentaa tunnelmallisen trillerin, jonka keskeiset elementit toimivat myös monien hänen myöhempien käsikirjoitustensa luovana voimana. Esimerkiksi kirjoittamaansa elokuvaan Perché quelle strane gocce di sangue sul corpo di Jennifer? (The Case of the Bloody Iris, 1972) Gastaldi toi mukaan lopussa tärkeän ja ehkä hieman korninkin freudilaisen selityksen mielipuolisille murhille. Hän ottaa voimakkaasti kantaa menneisyyteen ja miesten sekä naisten väliseen kieroiluun myös Sergio Martinon mainiossa Il tuo vizio è una stanza chiusa e solo io ne ho la chiavessa (Your Vice Is a Locked Room and Only I Have the Key, 1972), joka loppuaan kohden palaa sekin Libidon esittelemiin kieroihin ihmissuhteisiin.

Käsikirjoittajana Gastaldi ei ehkä päässyt kirjoittamaan giallojen muistettavimpia teoksia – mikä saattaa selittää osan hänen inhostaan Dario Argenton elokuviin – silti olisi turha kieltää hänen osuutensa genren popularisoitumiseen sellaisilla oman aikansa rohkeilla klassikoilla kuten Il dolce corpo di Deborah (1969) ja Così dolce... così perversa (1969).

Gastaldia voisi kutsua psykologisempaa suuntausta edustavien giallojen isäksi, minkä kunnian hän varaa itsekin itselleen Adrian Luther Smithin kirjassa Blood & Black Lace. Tosin myös hän joutui altistamaan käsikirjoituksensa 70‑luvulla Bavan esittelemille sarjamurhaaja-aineksille. Tämä näkyy Sergio Martinon ohjaamassa ja erityisesti Yhdysvalloissa suosiota nauttineessa I corpi presentano tracce di violenza carnalessa (Torso, 1973), jossa hän käsikirjoittajana vie luomansa hahmot jälleen syrjäiseen kartanoon.

Libidoa olisi kuitenkin harhauttavaa verrata ainoastaan gialloihin, sillä kuten jo todettiin, on se huomattavasti velkaa vuosina 1960–65 kukoistaneille psykotrillereille. Lucio Fulci ‑kirjassaan Stephen Thrower kuvailee noina vuosina italialaiseenkin elokuvaan tulvinutta halua manipuloida katsojaa erään brittiläisen auteurin hengen mukaisesti. Tästä on kyse Libidossakin, joka tarinan alussa esitetyn lainauksen perusteella voisi olla lähes suoraa jatketta niille analyyseille, joihin Psyko (1960) päättyi.

Ihmismielen jakautumisen ja voimakkaan isähahmon aiheuttaman ristiriidan ohella Gastaldi on kirjoittanut elokuvaansa katsojia moneen otteeseen harhauttavan juonen. Prologina nähtävä naisen surma kymmenien peilien ympäröimällä vuoteella luo selkeän kontrastin Christianin sirpaloituneelle alitajunnalle, jonka sisällöstä muodostuu ajatus ajatukselta kertomuksen punainen lanka. Loppua kohden elokuva vaikuttaisi muuntuvan monia Taste of Fearin oivalluksia hyödyntäväksi toisinnoksi alkaen suurten rantakallioiden kupeeseen rakennetusta miljööstä ja hyytävän todentuntuisista harhoista, joissa Christian kohtaa isänsä.

Kuvalliselta anniltaan elokuva nojautuu yhä voimakkaasti Bavan esikoisgiallon tavoin ajan kauhuelokuvista ammentavaan leikittelyyn varjoilla ja terävillä yksityiskohdilla, minkä Gastaldi hallitsee kieltämättä hyvin. Lopputuloksena syntyy varsin kaunis kuvallinen metafora, joka natisten säilyttää uskottavuutensa aivan viime sekunneille saakka komeiden roolisuoritusten suosiollisella avustuksella.

Vain kahdeksassatoista päivässä kuvatun Libidon viimeistelee Gastaldin vaimon Mara Marylin naisellinen kosketus sekä käsikirjoitukseen että hänen esittämäänsä hulvattomaan Brigitteen, Italian sympaattisimpaan bimboon.