Mika Helminen

Profondo rosso (Verenpunainen kauhu, 1975)

Ohjaaja:

• Dario Argento

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dario Argento

Kolmannen elokuvansa Four Flies on Grey Velvet (4 mosche di velluto grigio, 1971) jälkeen Dario Argento kokeili huonolla menestyksellä komediallisen elokuvan tekemistä ja The Five Days of Milanin (Le cinque giornate, 1973) flopattua hän palasikin takaisin giallo-estetiikkaan Deep Redin myötä.

Parapsykologia‑ ja telepatiateemojen ujuttaminen mukaan elokuvaan oli Argentolla mielessä jo aiempien mysteeritrillereidensä kohdalla, mutta vasta yhteistyö käsikirjoittajaveteraani Bernardino Zapponin (mm. Fellinin Rooma, 1972 ja Satyricon, 1969) kanssa mahdollisti sen luontevasti.

Argenton mielessä liikkunut (ja erittäin paljon Tintti-sarjakuvasta muistuttava) kohtaus parapsykologian konferenssista toteutettiinkin Deep Redissä tyylikkäästi ja ikimuistoisesti. Pahan läsnäolon, murhaajan ja jopa tämän ajatukset aistivan meedio Helga Ulmannin (Macha Méril) hätä ja kauhistus on käsin kosketeltavaa, ja murhaajan näkökulmasta kuvatut otokset konferenssisalissa sykähdyttäviä. Se on elokuvan avainkohtauksia, jota pian seuraavasta tyylitellystä ja avantgardistisesta murhakohtauksesta mysteerivyyhden purkaminen saa alkunsa. Argentolle ominainen hyönteisviittauskin löytyy.

On syvän punaista, ilmassa viuhuva lihaveitsi, särkynyttä lasia ja kenties myös vihje, joka jää vaivaamaan sattumalta murhan todistajaksi joutuneen naapurin päätä. Naapuri on David Hemmingsin sympaattisesti esittämä, Roomassa majaileva englantilainen pianisti ja musiikinopettaja Marc, jonka hieman "orpona ja eksyneenä ulkomailla" ‑tyylisestä hahmosta kasvaa päättäväinen ja ennen kaikkea utelias arvoituksen ratkaisija. Yhteydet Michelangelo Antonionin Blow-Up ‑elokuvaan (1966) eivät siis jää pääosanesittäjään.

Argentomaisesti tallennetun, yöllistä uhkaa huokuvan roomalaisen arkkitehtuurin ja goottilaistyylisten talojen humuun Marcin kanssa lähtee kaunis ja päättäväinen toimittaja Gianna (Argenton monivuotinen muusa ja Asia-tyttären äiti Daria Nicolodi). Näiden leikkisä, kinasteleva mutta erittäin toimiva yhteispeli heijasteli kenties positiivisia viboja ohjaajan silloisesta avio-onnesta elokuvaankin.

Ilman erinomaisen keikan hiljattain Suomessa heittäneen Goblin-yhtyeen monimuotoisesti polveilevaa musiikkia Deep Red olisi elokuvakokemuksena aneemisempi – tai ainakin hyvin erilainen. Harvoja moitteita tai ainakin ihmetystä tulee kuitenkin musiikkiraidan omalaatuisista ajoituksista tai editoinneista. Goblinin musiikki on tilattu elokuvaan Argenton toimesta (alun perin säveltäjäksi palkatun Giorgio Gaslinin tilalle), mutta tapahtumat valkokankaalla kertovat välillä jotain muuta. Toisin sanoen, sama sävelletty teema jatkuu ja jatkuu, vaikka kuvissa on tapahtunut dramaattinen käänne.

Liika narina on kuitenkin turhaa; vaikka edellä mainitun lisäksi käsikirjoituksessakin on pari kohtaa jotka auennevat vain Argentolle ja Zapponille, ei Deep Red olisi enää sama elokuva jos siitä jotakin muutettaisiin. Eikä luultavasti edes parempi.