Jari Mustonen

Taste of Fear (Pelon tunne, 1961)

Ohjaaja:

• Seth Holt

elokuva arvostelu

Ohjaus: Seth Holt

Vuoden 1960 viimeisinä kuukausina tunnelma brittiläisellä ABPC:n studioilla Borehamwoodissa oli arvatenkin kiireinen; huudot kajahtelevat ja avustajat valmistelevat kuvauspaikkojen proppeja. Saman tuotannon esivaiheessa kauempana Atlantin valtameren takana, valmisteli Lolitan tuleva tähti, neljätoistavuotias Sue Lyon, lähtöään. Kuvauspaikalla saattoi törmätä myös repliikkejään läpikäyvään 60‑vuotiaaseen veteraaninäyttelijään, Gary Cooperiin. Seuraavina kuukausina Borehamwoodissa tehtiin jälleen historiaa – vaan kuka sen olisi voinut vielä silloin tietää? Stanley Kubrickin Lolitasta, sekä elokuvan pääosassa nähtävästä Lyonista tuli vuoden 1962 ensi-illan jälkeen sensaatio. Cooper puolestaan kuoli puoli vuotta myöhemmin keuhkosyöpään. The Naked Edge (1961) jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen.

Näiden suurten nimien joukossa studioilla hääri myös Hammerin pieni tiimi, jota luotsasi tuottajan pestin itselleen haalinut käsikirjoittaja Jimmy Sangster. Budjetti on tiukka, eikä sitä saisi ylittää. Nämä olivat vastaavan tuottajan Michael Carrerasin tavanomaiset ohjeet. Sangsterin ympärille oli kerääntynyt pienimuotoinen tähtisikermä, johon kuuluvat mm. Ann Todd, Ronald Lewis ja hirviörooleistaan tunnettu Christopher Lee. Tällä kertaa luvassa tuotantoon oli kuitenkin hieman ekstraa, sillä mukaan saatiin amerikkalainen näyttelijätär, metodinäyttelemisen Yhdysvaltoihin tuoneen Lee Strasbergin tytär, Susan Strasberg, joka muutama kuukausi aiemmin oli hyväksynyt muun tiimin – tämä etuoikeus varattiin potentiaalisille ja olemassaolonsa jo vakiinnuttaneille tähdille. Jossain taustalla Strasberg omaksui näyttelemänsä hahmon psykologiaa, pyrkimyksenä päästä pyörätuoliin tuomitun Penny Applebyn, elokuvan hulluuden rajamaille ajettavan keskushahmon sisälle. Hän saattoi myös onnitella tyytyväistä Christopher Leetä, joka oli vastikään päättänyt siirtää tulevat häänsä filmausten jälkeiselle maaliskuulle.

Kuvaukset kestivät kuutisen viikkoa, lokakuusta joulukuuhun, jonka jälkeen valkokankailla nähtiin yksi ensimmäisistä Hitchcockin Psykon ja Henri-Georges Clouzotin korkkiruuvinkieron Les diaboliquesin (1955) perillisistä. Tällöin tuskin vielä tiedettiin, että elokuvaa tultaisiin monissa yhteyksissä pitämään yhtenä Hammerin parhaista. Kriitikkojen arviot olivat ensi-illan jälkeen ristiriitaisia. Ensimmäiset viitteet menestyksestä saatiin vasta, kun Columbia muutti nimen Scream of Feariksi ja pisti julisteeseen kauhuissaan kirkuvan päähenkilön kasvot. Tämän lopputuloksen MPAA nimesi vuoden parhaaksi mainosjulisteeksi. Christopher Lee julisti elokuvan yhdeksi parhaimmistaan, samaan näkemykseen päätyi tuotantoyhtiön osalta myös käsikirjoittaja Jimmy Sangster. Taste of Fearistä tuli uusi sulka menestysvuosiaan elävän Hammerin hattuun.

Taste of Fear – (ensi-ilta 5.6.1961)

Taste of Fear menee heti kauhun ytimeen: Helmeilevä vesi ja yksittäiset huudot vangitsevat katseen. Kuva aukeaa Ranskan Rivieralle. Ruumista naarataan ylös järvestä. Tunnelma on Hammerille heti alusta alkaen epätyypillisen melankolinen.

Päähenkilö Penny Appleby on nuori kaunis tyttö, jonka elämän on muuttanut dramaattinen onnettomuus. Pahaa aavistamatta hän saapuu eräänä kesäisenä päivänä asumaan äitipuolensa luokse löytääkseen taas elämänsä punaisen langan. Heti ensimmäisenä yönä hän kuitenkin kokee näyn kuolleesta isästään. Hetkeä myöhemmin näky osoittautuu harhaksi ja seuraavana päivänä hän saa puhelinsoiton haudan takaa. Paikalle kutsutaan tohtori Gerrard (Christopher Lee), joka vihjaa Pennyn mielenterveyden olevan vaarassa. Tästä alkaa epäluulojen ja harhojen seittimäinen kudonta, joka päättyy mitä synkimpään ratkaisuun.

Susan Strasberg on napakymppivalinta Penny Applebyn rooliin. Isänsä tyttärenä hän vannoi Konstantin Stanislavskin kehittämän metodinäyttelemisen nimeen. Muistelmissaan Sangster on kuvaillut silloisia pelkojaan:

"I figured – with antecedents like those she would turn out to be a bit of a problem on the set, keeping the crew waiting while she searched for an inner motivation before screaming her head off in terror."

Arvatenkin Sangster oli ennen kaikkea huolissaan kuvausaikojen pitämisestä. Hän joutui muutamaan otteeseen muuttamaan käsikirjoitustakin, sillä Susan halusi luoda Pennystä alkuperäistä moniulotteisemman persoonan. Juuri tämä Strasbergin osoittama pietettisyys teki Taste of Fearistä yhden Hammerin mannereurooppalaisimmista ja siksi kypsimmistä elokuvista.

Toinen puoli kunniasta kuuluu yhdelle 60‑luvun lupaavimmista brittiläisistä ohjaajista: Seth Holtille. Hän osoittaa muutamin kohdin Kubrickin kaltaista nerokkuutta. Sekä Lolitassa että Taste of Fearissa luodaan pariin otteeseen valokuvilla voimakas läsnäolon tuntu, joka toimii avaimena kohtausten ja niissä esiintyvien henkilöiden dynamiikkaan. Lolitan (Sue Lyon) kaunis kuva taustalla, kun Humbert Humbert (James Mason) rakastelee vastenmielistä vaimoaan Charlotte Humbertia (Shelley Winters), on eräs Lolitan nerokkaista ratkaisuista. Saman tapaista psykologiaa välittyy Pennyn isän tummanpuhuvasta valokuvasta, ikään kuin isä tuijottaisi halvaantunutta tytärtään. Holtin valitettavasti menehtyi verrattain nuorena. Hänen tiensä suuruuteen oli auennut vain muutamaa vuotta aiemmin kehutun Nowhere to Gon (1958) myötä, mutta katkesi lopullisesti kaksitoista vuotta myöhemmin, kun hän kuoli sydänkohtaukseen kesken kolmannen Hammer-tuotantonsa.

Taste of Fear on huomattavasti enemmän velkaa Les diaboliquesille, kuin Hammerin 60‑luvun taitteen periodikauhuille. Pennyä ei voi edes muihin kaunottariin, joita nähdään Hammer-elokuvissa enimmäkseen sivurooleissa tai myöhemmin seksiobjekteina. Susanin luoma nainen on selkeästi elokuvan keskushahmo, minkä myös Holth jatkuvasti ilmaisee. Kun esimerkiksi alun metaforana toimiva helmeilevä vesi muuntuu elokuvan kestäessä liejun ja kaislojen tukahduttamaksi hapettuneeksi haudaksi, tunkeudutaan syvälle Pennyn sisimpään, mikä on vain yksi esimerkki Holtin luomista erinomaisista kudoksista kuvan ja mielen välille. Oikeastaan, mitä syvemmälle Holtin kuvalliseen ilmaisuun jaksaa tunkeutua, sitä julmemman tarinan pinnan alta löytää.

Teemoiltaan Taste of Fear lukeutuu Hammerin tuoreimmilta tuntuviin teoksiin. Sitä vaivaa ainoastaan piirun verran liian näppärä käsikirjoitus, joka oli kenties omana aikanaan lähes originaali, mutta hukkuu tänä päivänä kymmenien sittemmin nähtyjen giallojen ja muiden juonenkäänteitä vilisevien teosten sameaan massaan. Ovi psykotrillereille oli joka tapauksessa avattu. Heti seuraavana vuonna niitä filmattiin kolme: Paranoiac, Maniac ja Nightmare.