Paavo Ihalainen

Mad God (2021)

Ohjaaja:

• Phil Tippett

elokuva arvostelu

Mad Godin postapokalyptiset visiot hyökyvät päälle ekspressionistisena animaatiopainajaisena.

Stop motion ‑animaation grand old manin, Phil Tippettin vuosia säätämä magnum opus kaihtaa helppoja kategorisointeja. Se muistuttaa pahalla happotripillä katsottua takavuosien pikkukakkos-nukkeanimaation ja kellastuneiden Heavy Metal ‑sarjakuvien risteytystä tai sitten kuumehoureissa hiekkalaatikkonsa leluilla leikkivän pikkupojan synkimpiä päähänpistoja.

Apokalyptinen animaatio sijoittuu karuun maanalaiseen maailmaan. Raivostuneet jumalolennot ovat tuhonneet pinnan, koska maan päälle pykättiin Baabelin tornia muistuttavaa rakennelmaa. Jostain laskeutuu aluksellaan tutkimusmatkaaja. Eri kerroksissa kulkevan samoojan matkassa nähdään, mitä maan alla puuhaillaan, eikä se ole hilpeää menoa. Erikoiset mutantinomaiset olennot käyttävät toinen toisiaan hyväkseen, ja erityisesti epämääräisiä tieteellisiä kokeita ja alkemiaa loihditaan hyödyntäen eliöitä raadollisesti välittämättä näiden oikeudesta vapauteen, koskemattomuuteen tai elämään.

Tippett itse ei halua kutsua elokuvaansa surrealistiseksi, koska näkee teoksella olevan selkeän rakenteen ja johdonmukaisen johdattelun. Katsojalle tämä alkaa valjeta vasta useamman katselukerran jälkeen, sillä ensivilkaisulla elokuvan tarjoamat visiot näyttäytyvät lähinnä happounimaisina väläyksinä. Jos ei surrealismi, ainakin tietty unenomainen tunnelmointi vaikuttaa johdattelevan Tippettiä. On silti totta, ettei elokuvan sisältö ole sattumanvaraista, vaan se on tiettyjen teemojen ja ideoiden kehittelyn ympärille rakennettu, kuten suoraviivaisempikin elokuva olisi. Viite Danten Infernoon on sekin ilmiselvä.

Elokuva yrittää varoitella erityisesti siitä kuinka moraaliton tiede ja häikäilemättömyys vievät halutun kehityksen sijaan turmioon. Jopa helvetillinen postapokalyptinen maailma on tuhon äärellä, mikäli kieroutuneita kokeita ja epäpyhää alkemiaa annetaan kehittää ilman minkäänlaisia rajaehtoja. Eikä se ole tuhoamassa vain itseään, vaan ilmeisesti myös väläyksenomaisesti koettuja muita elämänmuotoja joko eri ulottuvuudessa, avaruudessa tai jollakin sub‑atomisella tasolla.

Mitä elokuvan nimeen tulee, se koskee ilmiselvästi itse Tippettiä, vuosikymmeniä Hollywood-elokuvien efektejä puuhastellutta taiteilijaa. Kun kenenkään muun visio ei ole tiellä, hän voi toteuttaa mitä oudompia ja erikoisempia visioita, joiden pohjalla olevia ajatuksia voimme pohjimmiltaan kuitenkin vain ounastella.

Samoin hulluutta on ollut mukana myös leikkausvaiheessa, kun vuosikymmenien varrella tehdyt erilaiset animaatiopalaset on tarvinnut liittää yhteen narratiiviin. Animaation taso vaihtelee, ja mukana on vaihe, jossa nähdään myös ihmisnäyttelijöitä. Ohjaaja Alex Coxin osuus on elokuvan heikompia puolia ja vie ajatuksen herkemmin pois tripin syövereistä, mutta ainakaan kohtaus ei kestä kovin pitkään. Elokuva sykkii eteenpäin pienistä kupruista huolimatta.

Mad God ei ole erityisen miellyttävää katsottavaa, mutta se on silti varsinainen runsaudensarvi pieniä yksityiskohtia ja hullua neroutta, joka ansaitsee hyvin useammankin katselukerran.

Paavo Ihalainen

The Primevals (2023)

Ohjaaja:

• David Allen

elokuva arvostelu

Vanhan ajan seikkailuelokuvista muistuttava, sopivan pöljä fantasiamatka vie erikoisten olentojen asuttamaan maanalaiseen maailmaan.

Mad Godiin rinnastettava kulttuuriteko oli saattaa valmiiksi jopa 50 vuotta suunnitteilla ollut The Primevals, vuonna 1999 kuolleen ohjaaja ja efektintekijä David Allenin (mm. The Dungeonmaster, 1984) lempilapsi. Elokuva kuvattiin 90‑luvun lopulla, ja se myös näyttää aivan kyseisen aikakauden teokselta. Syy, miksi työtä ei saatu valmiiksi aikanaan, liittyy rahoitusvaikeuksiin ja siihen, että elokuva vaati runsaasti aikaa vievää stop motion ‑animaatiota. Loppuun se saatettiin tuottaja Charles Bandin luotua Indiegogo-kampanjan, josta kerättiin tarpeeksi kolehtia viedä elokuva loppuun käyttäen Allenilta jääneitä materiaaleja.

The Primevals muistuttaakin paljon vanhan ajan seikkailuelokuvista, etenkin Jules Verne ‑adaptaatioista, sekä teoksista, joihin Ray Harryhausen oli luomassa tehosteita. Varsinainen seikkailujuoni on pintapuolinen ja hidaskin, mutta sitä seuraa silkasta ilosta katsoa tarkkana käsityönä luotuja stop motion ‑hahmoja, joissa on luonnetta enemmän kuin elokuvan ihmisnäyttelijöissä.

Himalajalla hirmuinen lumimies käy paikallisten munkkien kimppuun. Ankaran taistelun jälkeen Jeti päästetään päiviltä, ja täytetty otus päätyy museoon New Yorkissa. Innostunut tutkija (Juliet Mills) pitää otuksen ilmaantumista johtolankana salaisesta laaksosta, jonne järjestetään retkikunta. Ja seikkailijathan sitten törmäävät mitä erikoisimpiin olentoihin ja paikkoihin, joutuen kiipelistä toiseen.

Vaikka tuottaja Charles Bandin filmografiassa on kaikenlaista pahnanpohjimmaista mukarankistelevaa ja pikkuhauskaa nukkesekoilua, The Primevalsin viimeistely nostaa osaltaan esiin myös miehen kiistattomia elokuvataiteellisia meriittejä. Elokuva on oodi käsityölle, menneen ajan elokuvataiteelle ja seikkailutarinoille. Se korostaa osaltaan stop motion ‑olentojen animaation ainutlaatuisuutta ja kykyä lumota katsojat. Visuaalinen juhla on paras mahdollinen kunnianosoitus ohjaaja David Allenin perinnölle ja filmografialle, joka on saanut vihdoin ansaitsemansa päätöksen.

Paavo Ihalainen

Les maîtres du temps (Time Masters, 1982)

Ohjaaja:

• René Laloux

elokuva arvostelu

Mœbiuksen ja René Laloux'n scifi-animaatio on värikäs ja omaehtoinen visio toismaailmallisista planeetoista ja olennoista – hieman ajan syklisyydestäkin.

Vaikka kulttisarjakuvien ja ‑animaatioelokuvien ystävien joukossa löytyy yhä paljon Mœbiuksen ja René Laloux'n faneja, scifi-mestarien yhteistuotos on yllättävän vähän tunnettu. Nyt Les maîtres du temps on saanut 4K‑restauraation, joka ehkä korjaa asiaa. Vaikka elokuva ei juhli kovinkaan järkevällä tai loogisella juonella, on sen toismaailmallisissa näkymissä paljonkin ihasteltavaa.

Stefan Wulin ranskankieliseen kirjaan L'orphelin de Perdide (1958) löyhästi perustuva elokuva kertoo vaaralliselle Perdide-planeetalle haaksirikkoutuvasta Piel-pikkupojasta. Kuoleva isä jättää tälle vain radion, jonka ohjeita hän määrää seurata. Taajuudelle sattuu raukea avaruuspilotti Jaffar pienen avaruusaluksen miehistönsä kanssa. He koettavat auttaa Pieliä selviämään jättikokoisia tappaja-ampiaisia vilisevän planeetan korallimetsän läpi, jotta tämä voidaan pelastaa.

Nimen aikamestarit liittyvät tarinaan vasta monen käänteen jälkeen. Kuten Mœbiuksen scifi-sarjakuvissa tapana on, juoni heittelehtii tilanteesta toiseen ja toteutuu harvemmin kuten aluksi voisi odottaa. Tajunnanvirtamainen juoksutus toimii ehkä sarjakuvan formaatissa paremmin, kun ruutujen välillä voi liikkua edestakaisin. Kenties Les maîtres du temps olikin suunniteltu vhs‑ajalle, kun katsoja saattoi pikakelata äkkiväärän käänteen uudelleen. Se antaisi myös parhaan mahdollisuuden päästä ihastelemaan eriskummallisia eliöitä ja maailmoja, tai eletyn oloisia avaruusaluksia, joita elokuvaan on loihdittu. Samoin upeaa elektronista ääniraitaa kehtaa kuunnella aina uudelleen.

Elokuvan hahmot tai juonen perustasolle jäävä toimiminen on kuitenkin jätetty niin pintapuoliseksi, että tarinana jutusta on hankala saada isompia elämyksiä irti. Surrealistinen tajunnanvirta on omanlaisensa visio, joka toimii ota tai jätä ‑logiikalla eikä pyri miellyttämään isoja yleisöjä. Animaation hintavan budjetin vuoksi ei ole mikään mitätön saavutus, että tällainen elokuva on edes saatu tehdä.

Kuten mainittu, maailmojen luomisen eksperttien, pikkutarkan sarjakuvajäljen ja ranskalaisen animaatioalan suurmestarin yhteistyönä aikaan saadut näyt ovat todella hienoja, ja elokuva on koettava yksistään jo niiden takia, vaikka juoni etenkin falskeine loppuratkaisuineen ei onnistuisi tyydyttämään.

Paavo Ihalainen

Komada – A Whisky Family (2023)

Ohjaaja:

• Masayuki Yoshihara

elokuva arvostelu

Komada – A Whisky Family tarjoaa katsojalle mahdollisuuden uppoutua japanilaiseen tislaamokulttuuriin ja viskintekemisen perinteisiin animaation kautta.

Länsimaalaiset eivät välttämättä aina ihan hahmota, miten iso juttu Japanissa manga ja anime ovat kaikille kuluttajaryhmille. Siispä Sitgesinkin festivaaleilla nähtiin paljon perheitä, jotka toivat lapset katsomaan sunnuntain aamupäivällä jännittävää uutta anime-elokuvaa – vain saadakseen rauhoitella tylsyydestä seinille pomppivaa jälkikasvua, kun varsinainen elokuva osoittautuu kertovan viskitislaamon yrityssaneerauksesta, ilman minkäänlaista fantastista näkökulmaa tilannetta lieventämään.

Täällä Euroopan perukoilla nähdään harvemmin niitä anime-elokuvia, jotka eivät ole fantasia‑ tai scifi-aiheisia (etenkin, jos studio taustalla ei ole Ghibli), joten Komada – A Whisky Family on ihan virkistävä poikkeus, vaikkei omaperäisyydellään päätä muuten huimaa. Kiitettävää tasoa olevan yksityiskohtien huomioimisen ja animaatiotarkkuuden ansiosta katselukokemus on visuaalisesti nautittava. Elokuvaa katsoessa tekisi kerran jos toisenkin mieli siemaista single maltia.

Elokuvan keskushenkilönä on täysi ummikkotoimittaja, joka ei tajua viskeistä hevon helvettiä. Viskejä koskeva lifestyle‑juttuaihe antaa tekosyyn lähteä aivan perusasioista selventämään, millainen prosessi viskintislaus on ja miten tulos ja laatu ovat loppuunsa hiotuista pienistä tekijöistä kiinni. Samalla alkaa selkiytyä, mikä Komadan yrityksessä sakkaa. Kun perheyrityksen jäsenten välillä on syntynyt perimyskiistoja, on suku jakaantunut toraileviin leireihin. Valtataistelu asettaa koko yrityksen toiminnan vaaraan. Mikä pahinta, perinteinen sukupolvien ajan tislattu elämänvesi, jonka resepti on hukassa, uhkaa unohtua historian hämärään.

Isompia spoilaamatta lopussa päästään suunnittelemaan myös vanhaan pohjautuva uusi viski, jonka täydellisyyttä täytyy hioa. Näin saadaan tutustua myös tuotesuunnittelupuoleen. Pohjalla olevassa sanomassa on hyvin japanilaiseen tyyliin kyse perinteiden ja perheyrityksen arvojen sukupolvien välisestä kunnioittamisesta.

Visuaalisesti elokuva tarjoaa hienostuneita kuvia viskitehtaan arjesta ja perinteisten menetelmien kauneudesta. Animaattorit ovat varmasti olleet tuttu näky lähitislaamoillaan.

Paavo Ihalainen

Kubi (2023)

Ohjaaja:

• Takeshi Kitano

elokuva arvostelu

Takeshi Kitano tekee paluun hurmeisella samuraieepoksella, joka sisältää modernien tv-sarjojen trendien mukaisesti myös yllin kyllin juonitteluja ja petturuutta.

Sotapäällikkö Oda Nobunagan salamurhaamiseen liittyviä kiistoja nimitetään Honno‑ji ‑tapaukseksi. Suunnitelma aiheeseen liittyvän elokuvan tekemisestä on pyörinyt Takeshi Kitanon pöydällä jo 30 vuoden ajan. Jo Akira Kurosawa eläessään toivoi näkevänsä elokuvan valmistuvan. Aivan samuraimaestron odottamalle tasolle ei päästä, mutta kyseessä on silti Beat Takeshin parasta työtä ainakin kahteenkymmeneen vuoteen.

Juonessa riittää liikkuvia osia, ja laaja hahmokaarti esitellään kuvassa näkyvillä plansseilla. Tästä helpotuksesta huolimatta elokuva toimii parhaiten, jos omaa jo valmiiksi jonkin verran tietoa Sengoku-aikakauden samuraimittelöistä. Juonta kykenee seuraamaan pääpiirteittäin silti ilmankin. Vallasta juopunut, raaka ja töykeä Nobunaga (Ryō Kase) alkaa käydä liian vaaralliseksi myös lähimmille adjutanteilleen. Oikea käsi Akechi Mitsuhide (Hidetoshi Nishijima) piilottelee salasuhdetta aiemmin Nobunagan syrjäyttämistä yrittäneen kenraali Araki Murashigen (Kenichi Endo) kanssa. Mitsuhide ymmärtää siis, että olisi omaksi edukseen päästä lordiksi lordin paikalle. Tämän vuoksi hänen on vallan kulisseissa yritettävä saada muita asepäälliköitä puolelleen. Suunnitelmassa oleellisessa osassa on eräs taitavimmista pelaajista, iäkäs ja syrjään jätetty Toyotomi Hideyoshi, jota Kitano itse näyttelee.

Kitanolle on aikanaan koitunut vaikeuksia homofobisten kommenttien takia, joten on huojentavaa, että hän vaikuttaa ottaneen tapauksesta opikseen. Kubissa hahmojen homo-, bi‑ tai panseksuaalisuudesta ei tehdä isompaa numeroa. Kyseessä on kuitenkin vallan ja lojaliteetin tutkielma, johon ruumiilliset suhteetkin liittyvät oleellisesti. Nobunaga syyllistyy seksuaaliseen väkivaltaankin, mikä korostaa vallankäytön muotoa. Asian tylyys kyllä tulee selväksi. Naisten rooli tapahtumissa puolestaan on vähäinen.

Päällisin puolin jopa yllättävänkin paljon teatterimaisissa kulisseissa pyörivä elokuva toimii kamaridraamana, mutta Kurosawan mallin mukaisesti mukana on myös muutama massiivinen taistelukohtaus, johon miljardien jenien budjettia ollaan käytetty mittavammin. Pelkästään veripaltun ystäville ei elokuvaa voi silti suositella, sillä yltyvä väkivalta iskee pääasiassa yllättäen ja jättää pahan maun suuhun.

Elokuvan kantava voima on sen musta huumori. Hahmot ymmärtävät tilanteen raadollisuuden, sillä taitavinkaan manipulaattori tuskin kykenee saamaan liian sekavasta tilanteesta täydellistä lopputulosta aikaan. Parasta on siis yrittää parhaansa, suojella lähipiiriään ja toivoa, että selviää selkkauksista ehjin nahoin. Kamariherrojen hankaluuksia peilataan aika ajoin myös vähempiosaisiin talonpoikiin ja maanmiehiin, joille elämä on luonnollisesti vielä muutamaa astetta raaempaa. Hirtehinen heitto siellä täällä auttaa kuitenkin jaksamaan alemmillakin askelmilla.

Paavo Ihalainen

Lumberjack the Monster (2023)

Ohjaaja:

• Takashi Miike

elokuva arvostelu

Takashi Miikellä olisi kauhuelokuvassaan ainekset kovaan neo-gialloon, mutta liian moni väärä ratkaisu pilaa lopulta koko sopan.

Loputtoman tuottelias Takashi Miike ei edelleenkään hidasta tahtiaan. Uusi elokuva on giallo-tyylinen sarjamurhaajakauhu, jossa (yllättävän intensiiviseksi yltyvä) lastenloru limittyy naamioituneen tappajan murhakeikkoihin.

Silpojan kynsistä nipin napin selvinnyt lakimies Akira Ninomiya (Kazuya Kamenashi) kokee tapaukset henkilökohtaisesti merkittävinä ja alkaa tutkia niitä. Akira saa selville, että tapahtumien alku juontaa hänelle henkilökohtaisesti tuttuun orpokotiin, jossa myös hänen sosiopaattisia taipumuksiaan ollaan pyritty lieventämään eri keinoin. Tämän vuoksi Akiran päähän on jo lapsena asetettu käyttäytymistä säätelevä mikrosiru, jonka toiminta on alkanut reistailla.

Miike lienee hakenut Amerikan Psykosta (kirja, 1991; elokuva, 2000) mallia tehdessään päähenkilöstään mahdollisimman limaisen ja äveriään sosiopaatin, joka haluaisi antaa murhanhimoisille vieteilleen vallan jos kykenisi. Elokuvalla kysytään, onko moinen tyyppi pahin mahdollinen paha, vai onko syyllinen Akiran kaltaisia neuroepätyypillisiä kaikin keinoin oikaisemaan pyrkinyt yhteiskunta. Sinänsä hyvä lähtökohta, mutta ajatusten järkevä käsittely häviää loputtomiin yllätyskäänteisiin ja väkisin toisiinsa yhdistettyihin juonikuvioihin.

Elokuvan jännitys on muutenkin tukahdutettu liian sliipatulla esityksellä. On lähes koomista, kuinka elokuvan poliisikunnassa näyttää olevan vain söpöimpiä mahdollisia japanilaisia mallityttöjä ja poptähtiä töissä. Muovista ilmapiiriä voisi käyttää myös hyödyksi, mutta se ei yksinkertaisesti toimi yhteydessä raakaan murhasarjaan, etenkin kun verilöylyjen kontrastina on lastentarina. Elokuva ei myöskään lähde Miiken huippuaikojen teosten tavalla äkkilaukalle ja täysin överiksi, vaan sen tarjoamat yllätykset ohittaa olankohautuksella. Gorekohtaukset ovat cgi‑painotteisia ja tuntuvat kuluneilta. Juonen mysteerikuviokaan ei herätä isoa kiinnostusta, kun kaikki elokuvassa vaikuttaa jo lähtökohtaisesti täysin epäluotettavalta.

Paavo Ihalainen

Enter the Game of Death (1978)

Ohjaaja:

• Kuo-Hsiang Lin
• Joseph Velasco

elokuva arvostelu

Ennen virallista Game of Deathiä julkaistu näköispainos Bruce Leen oloisen kamppailijan taistelusta kohti tornin huippua.

Tuoreen Enter the Clones of Bruce ‑dokumentin (2023) höysteenä julkaisija Severin Films tarjosi myös kahden restauroidun bruceploitaatio-klassikon esityksen, joista eri genrehahmojen sekametelisoppa The Dragon Lives Again (1977) onkin Elitistissä arvioitu jo aiemmin.

Enter the Game of Deathin alkuperää valotetaan pikaisesti dokumentissakin. 70‑luvulla edesmenneen Bruce Leen faneja askarrutti tähdeltä kesken jääneen Game of Death ‑elokuvan kohtalo. Kuvia ikonisesta keltaisesta verryttelypuvusta oli julkaistu, ja tiedettiin peruskuvio, jossa taistelemalla pyritään pääsemään monikerroksisen tornin huipulle. Ennen kuin elokuva saatiin viimeisteltyä virallisin käsin 1978, oli sauma tehdä siitä näköistulkinta ja näin haalia lippurahat tiedostavilta Bruce-faneilta. Tuottajat Kim Tae‑soo ja Robert Jeffery tarttuivat toimeen.

Vetonaulaksi mukaan houkuteltiin Enter the Dragonissa esiintynyt (muttei koskaan Lee'tä vastaan otellut) lihaskimppu Bolo Yeung. Pääosan keltaiset verkkarit sai vetää päälleen Bruce Le. Näin myös Bruce-fanit saisivat jonkinlaisen version siitä, miltä titaanien mittelö olisi voinut näyttää.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Fist of Furyn (1972) tapaan Japanin valloittamisen aikaiseen Hongkongiin, ja peruskuvio koskee salaista informaatiota sisältävän käärön hallintaa, jota molempien maiden edustajat halajavat. Le'n esittämä Ang vedetään mukaan vakoojakuvioihin puoliväkisin, mutta nationalistisena sankarina hän ei epäröi haastaa japanilaisia taisteluun kotimaansa hyväksi.

Angia vastassa on joukko melko erikoisia tappelijoita, kuten velhoja ja sokeita munkkeja, jotka periaatteessa asettavat päähenkilölle kovan haasteen, mutta tosiasiassa lakoavat melko helposti. Aitoja kobria sinkoava käärmemies lienee vastustajien muistettavammasta päästä, eikä elokuvaa voi suositella, jos luikeroiden kohtelu huolestuttaa.

Elokuvan ongelmana on Bruce Le'n karisman ja taistelutaidon puutteen lisäksi ontuva rytmitys. Taistelut seuraavat kiitettävän usein toisiaan, mutta juonenkuljetus on heikkoa ja hapuilevaa, jopa tarkoituksettoman unenomaista. Myöhemmin tulleessa "aidossa" Game of Deathissä älyttiin säästää tornin kipuaminen elokuvan loppuun, jolloin panokset kasvavat kerros kerrokselta. Nyt Bolo hoidellaan alkumetreillä, ja pääkonnaksi kasvatetaan Angin sisaren väkivaltaiseen väkisinmakaamiseen ammoin syyllistynyt partapotso. Tämäkin tapetaan helposti, jonka jälkeen finaalissa lähdetään jahtaamaan pitkin niittyjä vielä yhtä yhdentekevää japanilaista pääkonnaa, joka oli katsojalta jo unohtunut.

Elokuvassa on kuitenkin kylliksi what the fuck ‑hetkiä, jotta sitä voi pitää kelvollisena kosketuksena bruceploitaation maailmaan. Tavallaan lainaamalla myös muualta Bruce Leen filmikaanonista Enter the Game of Deathissä säilyy myös Leen eläessä alun perin suunnitellun Game of Deathin eetos puhtaampana kuin erilaisiin häkellyttäviin vippaskonsteihin ja jopa Leen hautajaisten kuvamateriaalin käyttöön sortunut "virallinen" versio.

Paavo Ihalainen

Dario Argento panico (2023)

Ohjaaja:

• Simone Scafidi

elokuva arvostelu

Dario Argento -dokumentti jää pintapuoliseksi raapaisuksi, jossa ei juuri esitetä purevaa kritiikkiä, ja analyysi elokuvistakin jää aika vähäiseksi.

Oli jo aikakin, että Dario Argenton pitkästä urasta tuotetaan dokumenttielokuva. Erityisen hyödyllistä on tehdä se nyt, kun elävää Argentoa voi vielä käydä haastattelemassa. Vuoden 2019 Fulci for Faken ohjaaja Simone Scafidin ei siis ole tarvinnut turvautua vastaavaan kikkailuun kuin jo edesmenneen Lucio Fulcin töitä dokumentoidessaan vaan hän on voinut jättäytyä nyt itse taka-alalle.

Kehystarinassa seurataan Argentoa vetäytymässä syrjäiseen hotelliin kirjoittamaan seuraavaa elokuvaansa (oletettavasti kyseessä on lähiaikoina valmistuva naissarjamurhaajaelokuva, jonka pääosassa nähdään Isabelle Huppert). Kärttyisä Argento kitisee kaikesta mahdollisesta ja tilailee avuliaalta henkilökunnalta hedelmämehuja. Läheiset arvioivat, että luovuus lähtee liikkeelle, kun ukko asettuu aloilleen, mutta mies itse ei tunnu pääsevän työn syrjästä kiinni.

Kohtuullisen sujuvasti tehdyissä puhuvien päiden osuuksissa ollaan haastateltu Argenton lähimpiä elossa olevia yhteistyökumppaneita ja perheenjäseniä. Mukana jutustelemassa on myös kuuluisia faneja, kuten Guillermo del Toro tai Nicolas Winding Refn. Materiaalia olisi tietysti ollut paljon pitempäänkin elokuvaan, ja kiinnostavimpia osuuksia ovatkin aikakausimateriaali, jossa Italian elokuvateollisuuden kahtiajakoinen suhtautuminen kauhun kultapojuun tulee ilmi.

80‑luvun puolivälin jälkeen tippuvan Argenton elokuvien laatukäyrän myötä olisi ollut oikeastaan kultavuosia kiinnostavampaa seurata, miten yleinen suhtautuminen Argentoon kalseutuu, mutta loppupuoli juostaan läpi mahdollisimman nopeasti. Eipä Dracula 3D:n (2012) kaltaisia pohjanoteerauksia juuri kannatakaan muistella.

Jos Argenton tuotanto on entuudestaan kovinkin tuttua, jäävät dokumentin ansiot pieniksi jyviksi infoa, tai sitten hetkiksi, joissa Argenton aika banaalin arkista hotellielämää pääsee kurkistelemaan. Yksityiselämän sivuaminen jää muutoin erityisen pinnalliseksi. Pitää toivoa, että joku Alexandre O. Philippen tasoinen elokuvantekijä vielä ehtii tehdä paremmin rajatun katsauksen Argenton tuotantoon ennen kuin mestarista aika jättää.

Paavo Ihalainen

You Can Call Me Bill (2023)

Ohjaaja:

• Alexandre O. Philippe

elokuva arvostelu

Alexander O. Philippe kykenee tuomaan William Shatneristä esiin uusia puolia fatalistisessa henkilökuvassa.

Vaikka William Shatner ei varsinaisesti aiheena kiinnostaisi, on ohjaaja Alexander O. Philippe jo ansainnut maineensa omaperäisten näkökulmien luomisesta elokuva-aiheisiin dokumentteihin. Näitä ovat mm. Psykon (1960) suihkukohtausta läpikäyvä 78/52 (2017), David Lynchin Ihmemaa Oz ‑obsessiota tutkiva Lynch/Oz (2022) ja William Friedkinin muotokuva Leap of Faith: William Friedkin on the Exorcist (2019).

Uusi elokuva ei niinkään kerro surullisenkuuluisasta kanadalaisesta ylinäyttelijästä, joka on ajautunut riitoihin ja vaikeuksiin, kun ei osaa pitää suutaan kiinni. Sen sijaan se on kuolemaa lähestyvän miehen tajunnanvirtaa, pohdiskelua elämän merkityksestä ja sen jatkosta tuonpuoleisessa.

Philippe ei tapansa mukaan niinkään käy asioita kronologisesti läpi, vaan antaa Shatnerin turinoida omiaan. Arkistomateriaalia tai elokuvaleikkeitä nähdään niille sopivissa kohdissa. Osa Shatnerin filosofoinnista varmasti tuntuu ärsyttävältä isoisäikäisen ukkelin horinalta vanhoista hyvistä ajoista ja sekavilta näkemyksiltä maailman nykytilasta. Mutta Shatner on myös harvoja avaruudessa käyneitä siviilejä, ja hänellä on hälyttävä kuva maapallon ekosysteemin tulevaisuudesta.

Elokuvan sävy ei ole startrekmäisen utopistinen, vaan synkkä ja pahaenteinen. Mennyt ura jää toissijaiseksi asiaksi, vain tapahtumina, jotka pohjustivat nykyistä ymmärrystä, joka Shatnerillä on maailmasta.

Osana elokuvan pohdiskelua kuolevaisuudesta liittyy ajatus siitä, voimmeko pitää edes luontoa enää pysyvänä. Kuoltuaan tuhkansa punapuumetsän ravinteeksi haluava Shatner on asiasta pettynyt ja yhä enemmän huolissaan.

Shatneriä tuskin tuumisi ekologiksi, tai muutenkaan puhumaan juuri muun kuin itsensä puolesta. Elokuvan heikompana puolena on Shatneriin kohdistettu varaukseton ihailu. Philippe puhuu näyttelijästä Friedkinin jälkeen suurimpana oppi-isänään. Dokumentaristin ei toki tarvitsekaan olla objektiivinen. Philippe saa tällä lähestymistavalla ja leikkauskyvyllään luotua uudenlaisen näkökulman varsin ristiriitaiseen pop‑kulttuurihahmoon. Se on sinänsä esseistin tehtäväkin, ja joku toinen voisi tehdä sen kriittisemmän katsauksen.