Tomi Hautakangas

The Dungeonmaster (Saatanan lunnaat, 1984)

Ohjaaja:

• David Allen
• Charles Band
• John Carl Buechler
• Michael Karp
• Peter Manoogian
• Ted Nicolaou
• Steve Stafford
• Rosemarie Turko

elokuva arvostelu

Ohjaus: David Allen, Charles Band, John Carl Buechler, Michael Karp, Peter Manoogian, Ted Nicolaou, Steve Stafford, Rosemarie Turko

Tietotekniikkanero Paul (Jeffrey Byron) kosii tyttöystäväänsä Gweniä (Leslie Wing). Nainen empii, koska kokee, että Paul välittää enemmän rakentamastaan X‑CaliBR8-supertietokoneesta, jota tämä kutsuu tuttavallisemmin nimellä Cal. Suhde onkin huomattavan läheinen, sillä miehen ja koneen välillä vallitsee jatkuva yhteys erityisvalmisteisten silmälasien välityksellä. Kosintaa seuraavana yönä helvetin lieskat alkavat loimuta yöpöydällä lojuvien rillien linsseissä ja pariskunta temmataan huimaan seikkailuun.

Paul herää infernaalisesti loimottavassa luolassa oudot vaatteet yllään. Silmälasit ovat vaihtuneet futuristiseen lasersäteitä ampuvaan käsivarsisuojukseen. Gwen löytyy seinälle kahlittuna vierellään majesteetillinen hahmo (Richard Moll), joka kertoo nimekseen Mestema – mikä tarkoittaa Belsebuubia eli Saatanaa – kuten käsivarsisuojuksen muotoon muuttunut X‑CaliBR8 tietää heti kertoa.

Jo tuhat vuotta on tämä kuolematon velho elänyt tylsyydessä arvoistaan vastusta etsien ja vihdoinkin löytänyt sen kaappaamastaan miehen ja koneen yhteenliittymästä, jota kutsuu nimellä Excalibrate. Paulkin huomioi antaneensa ajattelemattaan tietokoneelle melko myyttisen nimen, joka on epäilemättä sekoittanut Mesteman esoteeriset pasmat. Ei auta kuin ryhtyä tieteen ja magian väliseen eeppiseen kamppailuun ja kohdata velhon kehittelemät seitsemän katalaa haastetta – panoksena Gwenin kohtalo.

Yksi alkupuolen haasteista on stop motion ‑animoitu indonesialainen kivijumala kääpiöapureineen. Helppo nakki lasernörtille. Tätä seuraa kuolleiden mestari Ratspit – tai Spitrat, kuten Paul häntä solvaa – ja sankarimme kohtaa kalmojen lisäksi voittoisasti myös oman kuolemansa kuvajaisen. "Miten on mahdollista?!", huudahtaa tappion lannistama Ratspit, kun Paul ei murru kohdatessaan oman tulevan kohtalonsa. ATK‑urho vain hymyilee ja ilmoittaa kieltävänsä todellisuuden ja luovansa itse oman paremman olevaisuuden.

Maaginen vastustaja toisensa jälkeen joutuu taipumaan tieteen voittokulun edessä. W.A.S.P.'in keikalla – joka on yksi haasteista – käy ilmi, että itse Blackie Lawless on yksi Mesteman inkarnaatioista. Ydintuhon jälkeisessä maailmassa Mestemaa edustaa kääpiövahvisteinen rantakirppujengi. Vain sarjamurhaajaepisodissa alkaa leffan nopea rytmi hyytyä ja katsojaa pitkästyttää. Koitosten välillä palataan luolaan molemminpuolisen uhoamisen nimissä. Paul muun muassa syyttää Mestemaa kiristyksestä ja ilmoittaa, ettei heillä ole mitään puhuttavaa toisilleen. Velho on eri mieltä, voisivathan he jutella vaikka taiteista tai etiikasta. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa Mestemalta loppuvat lakeijat, ja väistämätön kaksintaistelu voi alkaa.

Tämä seitsemän ohjaaja-käsikirjoittajan voimin tehty kuvaus kuolemattoman velhon ja nörttiadoniksen välisestä voimainkoetuksesta on Charles Bandin klassisen kauden kunnianhimoisin produktio. Parasitella, Metalstormilla ja The Alchemistilla vuosina 1982–83 genreleffojen tekoa harjoitellut Band oli epäilemättä päättänyt tällä kertaa pistää kaiken peliin ja onnistuikin kasaamaan varsin ilahduttavan puolivillaisten ideoiden B‑leffapotpurin. Elokuvan luovasta työstä vastannut tiimi koostui lähinnä Full Moon Picturesin tulevista tehostevelhoista, jotka pääsivät nyt ensimmäistä kertaa astumaan ohjaajan puikkoihin – työstäen jokainen yhden Mesteman haastejaksoista.

Mesteman ylimielisiä solvauksia ja maagisia voimasalamoita yhtäläisellä vakuuttavuudella ja pontevuudella viskovassa hahmossa on munaa, joka yhdessä puolivälin W.A.S.P. ‑cameon kanssa luo elokuvan selkärangan ja estää kyhäelmää sortumasta pelkäksi tylsäksi sähläämiseksi. Tunkkaisissa optisissa tehosteissa ja tietokonehehkutuksessa sykkii nostalginen kahdeksankymmentäluku. Ainoa mikä jää harmittamaan on se, että elokuva olisi ollut parhaimmillaan jo ala‑asteella nähtynä – mutta ihan nautittavaa huttua se on aikuisiälläkin.

Saatanan lunnaista ei kahden ja puolen tähden leffa enää paljoa parane.