Andrzej Zulawskin vuosina 1975–77 kuvattu On The Silver Globe olisi ehkä ollut ohjaajansa pääteoksia, jolleivät Puolan viranomaiset olisi varoittamatta keskeyttäneet elokuvan kuvaukset, ja sitten tuhonneet käsikirjoitukset, rekvisiitan, lavasteet ja puvut. Maasta salakuljetetun kuvatun materiaalin perusteella elokuva saatiin täydennettyä kommunismin kaaduttua, mutta valmistunutta elokuvaakaan ei ole vuosien saatossa kohdeltu hyvin. Suurin osa versioista on rumien värifilttereiden läpi suodatettu ja koosteeltaan epämääräisiä. Nyt kuitenkin elokuva on entisöity mahdollisimman lähelle alun perin tarkoitettua muotoaan.
Övereiden värien sijaan elokuva hyödyntää restauraatiossaan kelmeää valoa luodakseen vieraan planeetan tuntua. Kuvauspaikkoina on eläviä maisemia; aaltoileva merenranta, metsä, niitty ja luoto, jotka ikään kuin hengittävät planeetan mukana. Suuret salaisuudet paljastuvat syvällä luolassa. Elokuvassa kuvataan uuden maailman ensimmäisiä asukkaita, jotka joutuvat epähuomiossa toistamaan ihmiskunnan alkuhämärän suuria kertomuksia, myös raamatullisia tarinoita. Alkuperäisistä astronauteista tulee hiljalleen jumalhahmoja ja klaaniensa johtajia. He eivät ikäänny kuten seuraajansa ja jälkeläisensä, jotka alkavat pitää heitä velhoina. Heidän ympärillään kokonaiset sukupolvet taistelevat, lisääntyvät ja kuolevat.
Koska alun perin kaavailtu elokuva on jäänyt torsoksi, on varsinainen lopputulos luonteeltaan kahtiajakautunut; se on osaltaan myös artefakti lopullisesti toteutumattomasta elokuvasta. Etenkin loppua kohti alkaa elokuvassa ilmetä yhä enemmän puuttuvia kohtauksia, joiden sisällön lukee kertojaääni samalla kun kuvataan modernin Varsovan ihmisvilinää. Tämä tuntuu melko antielokuvalliselta keinolta. On vaikea sanoa, miten aukot olisi pitänyt täyttää, mutta tällaisenaan ratkaisu vie huomiota pääelokuvan alta.
Puuttuvat kohtaukset myös muuttavat pääelokuvan luonnetta. Kun pahan muukalaisrodun esittelykohtausta ei ole kuvattu, onkin yllättävää, kun selostuksessa aletaan puhua pahoista telepaattisista lintuihmisistä, jotka siittävät ihmisnaisten kanssa puoliverisiä sotilaita – ja vielä oudomman tuntuista, kun näitä otuksia alkaa oikeasti näkyä elokuvassa ilman, että se on erityisen kummallista hahmojen mielestä.
On sanottava suoraan, ettei elokuva ole helppoa seurattavaa. Sen monet hahmot menevät helposti sekaisin keskenään, sillä vuosien saatossa heidän ulkomuotonsa muuttuu. Erilaisissa jaksoissa on oma tunnelmansa musiikin käyttöä myöten. Zulawski myös tahallaan yllättää ja hämää katsojaa. Kuvaan saattaa ilmaantua lintuihmisten oma kaupunki tai madmaxmäistä autolla revittelyä pitkin aromaisemaa.
Zulawski ei toki ole helpoimpia elokuvantekijöitä muutenkaan, ja hänen monikerroksiset allegoriansa aukeavat usein vasta useamman katselukerran jälkeen tai ohjaajan asuttaman yhteiskunnan tilannetta tutkittua. Elokuvan mittakaavaa ei myöskään voi kiistää, sillä se tuo vuorotellen mieleen niin Solarisin (1972) kuin Excaliburin (1981) kaltaiset omat genrensä äärirajoille vievät eepokset. Syklisessä muodossaan tarina muistuttaa myös Gabriel García Márquezin kirjaa Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad, 1967).
Keskeisessä asemassa ovat myös alussa astronauttien pukuihin kiinnitetyt kamerat. Nämä antavat tekosyyn kuvaaja Andrzej Jaroszewiczille käyttää näkökulmaotoksia ja näyttäviä käsivarakamera-ajoja. Kuvamateriaalia tarkkaillaan lopulta yllättäen planeetan päälle ilmaantuvalta avaruusasemalta. Täten elämä planeetan pinnalla on elokuvantekoa, ja myös astronautteja seuraavan kulttuurin jäsenet omaksuvat osansa tässä; he kutsuvat itseään näyttelijöiksi.
Elokuvan moraalinen opetus on näyttää, miten ja mihin tarkoituksiin poliittisia ja uskonnollisia systeemejä luodaan, ja miten ne riistäytyvät helposti hallinnasta ja alkavat elää omaa elämäänsä. Empatia, toivo ja järki unohtuvat lopulta, samoin kuin mahdollisuus onneen ja rauhaan. Korruptoituneessa muodossaan uskonjärjestelmille ei voi kukaan enää mitään niiden rynniessä eteenpäin yksittäisistä ihmisistä välittämättä.
Juuri Zulawskin vihjaama uskonnollisen ja hallinnollisen korruption yhteys oli liikaa kommunistisen Puolan viranomaisille, jotka viimein karkottivat ohjaajan lopullisesti maasta. Zulawski kuvasi fiaskon jälkeen seuraavan elokuvansa (Possession, 1981) Ranskassa ja Länsi-Saksassa. Teoksesta välittyy sekä ohjaajan yritys purkaa maattomuuteen liittyvää ahdistustaan että tutkainta vastaan potkimisen mahdottomuudesta kumpuava epätoivo.
