Paavo Ihalainen

Possession (1981)

Ohjaaja:

• Andrzej Zulawski

elokuva arvostelu

Ohjaus: Andrzej Zulawski

80‑luvun alussa eurooppalaisille ei juuri näyttänyt, että kylmä sota olisi loppumaan päin tai tulevaisuus paranemassa, minkä merkkinä Berliinin muuri seisoi vakaasti paikallaan. Puolalaisohjaaja Andrzej Zulawski (1940–2016) käytti ajankuvaan liittyvää epävarmuutta hyväkseen kuvatakseen myös omaa epätoivoaan ja luottamuksen menetystä yhteiskuntiin puolin ja toisin mestariteoksessaan Possession (1981).

Zulawskilla oli koko uransa aikana ollut vaikeuksia kotimaassaan Puolassa. Jo hänen toinen elokuvansa The Devil (Diabel, 1972) oli saanut paikalliset viranomaiset hurjistumaan, kieltämään koko elokuvan ja ajamaan ohjaajan maanpakoon Ranskaan. Elokuvassa oltiin näennäisesti arvosteltu katolista kirkkoa, mutta kritiikistä oli helppo vetää yhtäläisyyksiä myös Puolan kommunistijohtoon.

Kun Ranskassa tehty elokuva Tärkeää… on rakastaa (L'important c'est d'aimer, 1975) menestyi kansainvälisesti, sallittiin Zulawskille pääsy takaisin kotiin ja hänelle myönnettiin Puolan historian suurin budjetti scifi-eepoksen On the Silver Globe (1988) tekemiseen oman setänsä Jerzyn kirjasta. Pahaksi onneksi Zulawski ei ollut päässyt yhteiskuntakriittisyydestään mihinkään, ja viranomaiset keskeyttivät elokuvan kuvaukset projektin ollessa 80 prosenttisen valmis – hävittäen tarpeiston niin, ettei elokuvaa saataisi viimeisteltyä. Zulawski joutui jälleen maanpakoon, eikä varsinaisesti koskaan toipunut nöyryytyksestä.

Siispä seuraavana syntyi Possession, tinkimätön, ekspressionistinen ja monikerroksinen elokuva, jossa on yhtä lailla elementtejä salaliittotrillereistä kuin paranoiaan pohjaavasta kauhusta. Zulawski koki käsikirjoitusta kirjoittaessaan myös henkilökohtaisessa elämässään avioeron, jonka synnyttämät katkeruuden tunteet hän vuodatti elokuvaan. Tietysti tämän myötä elokuvassa on entistä selkeämmin havaittavissa misogynistisia sävyjä, mutta toisaalta Zulawskin nihilistinen ote syyttää ihmisten toisistaan erkaantumisesta yhtä lailla kaikkia osapuolia. Rationaalinen toiminta ei ole mahdollista, ja kaikki vajoaa mielipuolisuuteen.

Elokuvan alussa itäsaksalaisen agentin (Sam Neill) vaimo (Isabelle Adjani) vaatii avioeroa. Mies ei ota asiaa hyvin ja erillään asuessaan alkaa käyttää taitojaan vaimon menojen selvittämiseen. Hän vakuuttuu siitä, että nainen piilottelee asioita ja alkaa kuulustella hänen ympärillään pyöriviä ihmisiä.

Pian hän havaitsee myös pariskunnan yhteisen lapsen opettajan olevan vaimonsa täysi kaksoisolento ja aloittaa suhteen hänen kanssaan. Mies käy yhä uhkaavammaksi ja painostavammaksi, mutta samalla selkenee, että vaimon kannaltakin jotain on pahasti pielessä, eikä hänen oma uusi seurustelukumppaninsa vaikuta olevan tästä maailmasta.

On the Silver Globen tavoin Zulawski tuntui jälleen olevan monella tasolla edelläkävijä genre-elokuvan kehityksessä – teos ennakoi esimerkiksi seuraavana vuonna valmistuneen John Carpenterin The Thingin (1982) ihmisen ja toismaailmallisen fuusiolta näyttäviä olentoja ja maailmanlopun epävarmuuden tunnelmaa. On huomioitavaa, että elokuvassa esiintyy kuvottavan näköinen naista nussiva lonkerohirviö, jonka suunnitteli Carlo Rambaldi juuri ennen kuin mies työsti toisenlaisen söpönä pidetyn ölliäisen Steven Spielbergin elokuvaan E.T. the Extra-Terrestrial (1982).

Syvenevää deliriumia korostavat erityisesti hysteeriset näyttelijäsuoritukset. Varsinkin Isabelle Adjanin mielipuolinen huutokohtaus metrotunnelissa pinttyy katsojan mieleen pysyvästi. Näyttelijöitä ei voi syyttää heittäytymisen puutteesta. Kuten kriitikko Kim Newman on huomauttanut, elokuvan näyttelijätyön kaltaista tyyliteltyä raivokkuutta näkee harvoin japanilaisen elokuvan ulkopuolella. Huolestuneisuutta aina erityisen hyvin kuvastava Sam Neillkään on tuskin koskaan ollut näyttelytyössään parempi ja eläväisempi.

Elokuvaa on hankala tulkita pelkästään juonen tapahtumien pohjalta. Etenkin lopussa Zulawski tuntuu saavan erityistä nautintoa katsojan hämäämisestä, kun hahmojen kaksoisolennot paljastuvat, sekoittuvat spontaanisti alkuperäisten kanssa ja kohtaavat hämmentävän loppunsa. Päätöksestä jää selväksi oikeastaan vain se, että ihmiskunnan päivät ovat luetut.

Epätoivosta ja surusta Zulawski saa kuitenkin kaivettua omalla tavallaan kauniin elokuvan. Omalaatuinen värien käyttö (erityisesti sinisen linssin avulla) ja komeat kamera-ajot saavat niin Berliinin muurinvierustan karuimmat harmaat tiili‑ ja kivirakennukset kuin minimalistisesti sisustetut kerrostaloasunnot näyttämään nostalgisilta.

Elokuva on länsisaksalainen, mutta mukaan liittyy tietty haikailu myös muurin toiselle puolelle, mikä on tietysti Zulawskin tapa näyttää kaipuunsa takaisin kotiin. Toisaalta elokuvan sisällössä merkittävä osuus on kaksoisolennoilla, joilla on keskenään erilaiset kokemukset ja tavoitteet. Mytologiassa oman doppelgängerinsä tapaaminen tietää perinteisesti lähestyvää kuolemaa. Possessionin loppu noudattaa tätä ajatusta ja esittää, että jo tämä sisäinen jakautuminen – johtui se sitten avioerosta tai poliittisista syistä – tietää pahaa.