Paavo Ihalainen

Pieles (Skins, 2017)

Ohjaaja:

• Eduardo Casanova

elokuva arvostelu

Ohjaus: Eduardo Casanova

Ohjaaja-käsikirjoittaja Eduardo Casanovan esikoiselokuva vaikuttaa kiehtovalta aihepiirinsä ja visuaalisuutensa puolesta: se on kuin Wes Anderson olisi ohjannut Freaksin! Kiero romanttinen komedia esittelee erilaisia epämuodostumia kantavia ihmisiä, ja heidän sydänsurujaan. Selkeä esikuva teokselle on myös Todd Solondzin Onni (1998).

Vaikka elokuva on rakennettu sympatian luomiseksi sen keskeisille ihmispoloille, on siinä myös koko ajan ilkeähkön tuntuinen pohjavire, jossa synnynnäiset viat (oli ne toteutettu niin prosteettisesti kuin vammaisnäyttelijöiden avulla) asetetaan naurunalaiseksi. Jos sanoma on kullekin tulla sinuiksi oman ruumiinsa kanssa, elokuva menee mönkään esittämällä erilaiset harkitsemattomat silpomiset ja jopa kuolemaan johtavan itsensätelomisen oikeina ratkaisuina. Ei myöskään kannata ajatella elokuvan hahmoja transihmisten metaforina, sillä muuten sen sanoma tuntuu olevan tylysti ottaa asiat omiin käsiin, koska kukaan ei tule muuten asiassa tukemaan.

Törkyelokuvanakaan Pielesin ei oikein voi ajatella toimivan. Estetiikka menee liiallisuuksiin osoittelevalla kitschillään. Paljon nähdään pastellinvärisiä taustoja, kuullaan imelää iskelmämusiikkia ja luodaan hahmoista överin groteskeja ilmestyksiä, joille käy koko ajan todella nihilistisen huonosti. Esimerkiksi aivan kuin nainen, jolla on peräaukko naamassaan (kuten Preacher-sarjakuvan eräällä sivuhahmolla), ei olisi jo muutenkin tarpeeksi groteski ilmestys, niin aukosta täytyy sojottaa vielä perskarvojakin. Elokuvan mittaan hän joutuu kokemaan kaikenlaisten nöyryytysten lisäksi pari raiskausyritystä, mikä taas tuo tosielämän väkivallan turhan lähelle esitettyä satumaailmaa, jossa prinsessat ja prinssit löytävät vaikeuksien jälkeen sen oikean.