Afrodite, Druuna ja petojen valtakunta – naisen avaruus
Afrodite, Druuna ja petojen valtakunta – naisen avaruus
Jo antiikin kreikan jumaltarusto oli täynnä taivaanlaen eroottisia patoumia, joissa ihmiset ja eläimet sekoittuvat. Raamattu puolestaan alkaa tarinalla naisesta, käärmeestä ja petoksesta. Druunan kehoa haluavat niin taivaan kuin helvetin olennot ja kaukana avaruudessa Roger Cormanin tieteisseikkailussa naisen raiskaa jättiläismato.
Tähtiin katsoessamme emme näe vain pimeyttä. Emme edes pelkkiä tähtiä. Ajatuksiimme on iskostunut modernin taiteen kautta lukemattomia olemassaoloomme liittyviä uhkaavia seksuaalisia ajatuksia, jotka heijastamme kaikkeen näkemäämme. Jo antiikin kreikan jumaltarusto oli täynnä taivaanlaen eroottisia patoumia, joissa ihmiset ja eläimet sekoittuvat. Raamattu puolestaan alkaa tarinalla naisesta, käärmeestä ja petoksesta. Druunan kehoa haluavat niin taivaan kuin helvetin olennot ja kaukana avaruudessa Roger Cormanin tieteisseikkailussa naisen raiskaa jättiläismato.
Vaikka edellä mainitut luomukset saattavat tuntua toisilleen vierailta, kertovat ne lopulta samasta asiasta. Populistin esoteerishenkinen artikkeli pyrkii avaamaan ovea niiden ilmentämään vuosituhansia toistettuun myyttiin naisen petojen valtaamasta seksuaalisuudesta, pohtien samalla kulttuurimme nykyisen kehityksen suuntaa. Mitä taiteessa edustaa esimerkiksi sorkat ja pukinsarvet omaava ihmishahmo Pan, tai miksi nainen kohtaa avaruudessakin niin usein vieraan elämänmuodon penetraation?
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Unelmiemme Afrodite...
Tutkimusretkemme seksuaalisuuden metaforiin alkaa yli kahden tuhannen vuoden takaa antiikin Kreikasta. Mitä ajattelikaan tuntemattomaksi jäänyt mutta ehdottoman lahjakas aikalainen muovatessaan veistosta, jossa eläimen piirteitä omaava jumala, Pan, yrittää saada Afroditea avaamaan seksuaalisuutensa? Tuskin saamme sitä koskaan tietää, mutta voimme kääntää ajan kelloa rutkasti eteenpäin, aina vuoteen 1980 saakka, jolloin sama teema toistuu italialaisen elokuvaohjaaja Alfonso Brescian tieteiselokuvassa La bestia nello spazio (Bestia! Venus ja peto). Siinä eläimen kaviot omaava taruolento väkisinmakaa naisen. Artikkelimme kannalta merkittävää on, että kulttuuri on toistanut samaa teemaa lukemattomien sukupolvien ajan.
Kyse on myytistä, eli ilmiöstä, jota ei voi sellaisenaan löytää arkitodellisuudesta, mutta joka havainnollistaa todellisuutemme tuntematonta. Esimerkiksi C. G. Jungin mukaan myytit ovat heijastumia alitajunnastamme. Antropologian parista ponnistanut Claude Lévi-Strauss puolestaan luonnehtii niitä sovittelevaksi elementiksi ihmisen läsnä olevien ja selittämättömien kokemusten välissä. Myytit ovat kuin tarinoita, jotka kuvittavat sen mitä emme voi käsittää.
Nykyään(kin) Afroditen ja Panin patsaan ilmentämä perversio tulee vastaan kaikkialla minne katsomme; kertomakirjallisuudessa, maalaustaiteessa, arkkitehtuurissa sekä sarjakuvissa ja elokuvissa. Voimme siis puhua ihmisen seksuaalisuutta kuvaavasta kollektiivisesta metaforasta, joka toimii myytin tavoin ja jota voi siksi avata vain ideoiden tasolla. Pohjimmiltaan tuntematon veistoksemme heijastaa ihmisille tyypillistä tukahdutettua ajatusta, joka muistuttaa seksuaalisuutemme eläimellisyydestä. Ajatus asuu mielissämme, emmekä tunnu pääsevän siitä eteenpäin. Myytin ilmiasu on muuttunut kulttuurin vapautuessa vain yhä graafisemmaksi.
Lihan maailmassa
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Jatketaan esimerkeillä. Ylemmässä kuvassa nähdään yhden tämän hetken kuumimman fantasia-artistin, Dorian Cleavangerin, teos. Siinä mustekalan pään omaava cthulhumainen demoni tyydyttää naista. Keskimmäinen kuva on japanilaisen Katsushika Hokusain työ vuodelta 1814. Alimmassa kuvassa Paolo Eleuteri Serpierin luoma sarjakuvahahmo Druuna antautuu paholaismaisen olennon railakkaalle himolle. Vaikka eläinaspekti luo kaikkien aktien ylle ajatuksen raiskauksesta, huomaamme naisten ilmentävän nautintoa. Myös kreikkalaisessa patsaassamme katselee Afrodite Pania vienosti hymyillen. Sama teema toistuu.
Seksuaalisuuden irrottaminen normaalista mies ja nainen ‑kuvastosta mahdollistaa yhdynnän teemojen käsittelyn abstraktimmin, fantasioina. Puhumme tarkoituksella monikossa, sillä yhdyntään liittyy aktin lisäksi aina (meta-)ajatus hedelmällisyydestä. Seksuaalisuuden kaikki taika piilee naisessa, jossa uusi elämä mahdollistuu, miehen antaessa vain siemenensä.
Kuvista löytyy siis kaksi yhtäläisyyttä: naisen nautinto ja miehen puuttuminen. Luonnollisesti puuttuminen on illuusio, sillä kuvia voi tarkastella myös naisen esineellistämisen kautta, eli siitä näkökulmasta, että ne herättelevät kaksilahkeisten seksuaalisen himon. Kuten lopulta huomaamme, on mies läsnä. Petoja voi siksi tulkita miehuuden eri metaforiksi: esimerkiksi Brescian elokuvan pukinsorkat omaava eläinihminen on ylevän voimakas ja omaa huikean erektion, kun taas Cleavangerin demoni käyttää kieltään jumalattoman lahjakkaasti. Tällöin kuvien teemat ilmentävät pohjimmiltaan miesfantasiaa seksuaalisesta voimasta. Tämän voi tosin tosimaailmassa kääntää myös toisinpäin, eli epävarmuudeksi. Vain kutsumalla avukseen avaruuden, helvetin ja meren kaikki voimat, saattaa mies tyydyttää naisen.
Kyltymätön Druuna
Paolo Eleuteri Serpierin mukaan hänen työnsä (pakotettuun) seksiin toistuvasti ajautuvasta avaruuden sankarittaresta Druunasta pyrkii haastamaan kristillisen etiikan. Druuna joutuu uhriksi, koska on nainen, mutta myös selviää useista tilanteista vain, koska on aina valmis seksiin. Druunassa miehinen potenssi korostuukin häiritsevyyteen saakka. Lisäksi Druunassa vaikuttavat monet klassiset elementit. Esimerkiksi oheisessa taidekuvassa Druuna imee kreikkalaistyylisen patsaan lihallista elintä. Kulttuurimme historia hyödyntää näin vanhaa metaforaa. Druunakuvan iskuvoima syntyy patsaan klassisesta maskuliinisuusihanteesta, jota Serpieri syventää (tai satirisoi) suihinotolla. Miehen ollessa kiveä, voi Druuna käyttää hänen elintään niin kuin haluaa.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Vaikka Serpieri on saanut kuulla lukuisia syytöksiä naisen esineellistämisestä, edustaa Druuna ennemmin maailmankaikkeuden täydellisintä olentoa. Toisin sanoen jokainen lankeaminen häneen on merkki muun maailman heikkoudesta. Lukija ei voi edes esineellistää Druunaa, sillä se on jo tehty hänen puolestaan. Muna pystyssä Druunan edessä lihan demoni kärsii, koska ei voi omistaa elämää ylläpitävää voimaa. Hetkellistä nautintoa varjostaakin mieskulttuurin tuhoutuminen. Ekofeministisissä artikkeleissa Druuna-sarjakuvien vahvuudeksi on siksi esitetty lukijan samastumista Druunaan nimenomaan sukupuolen kautta. Lukija kohtaa miesten luoman teknologisen maailman, joka on impotentti luomaan mitään inhimillistä. Druuna puolestaan kantaa naiseudessaan ihmisyyden tulevaisuutta.
Afroditen tavoin voidaan Druunaa pitää hedelmällisyyden jumalattarena, joka perheeseen sitoutumisen sijaan pyrkii itsenäisesti etsimään omaa onnellisuuttaan myös seksin saralla – joskin tällä kertaa ihmiskunnan tuhon syövereissä.
Himon vaaroissa
Yksi keino päästä sisälle myytteihin on tarkastella niitä taruolentojen näkökulmasta. Esimerkiksi Druunassa demoneja hallitsee silkka lihallinen himo, jota ne eivät kykene vastustamaan – tämä symboloi rappiota. Ajatus on jälleen tuttu antiikin taruista. Yhdessä niistä kerrotaan muun muassa linnun ja naisen piirteitä omaavista seireeneistä, jotka houkuttelevat laulullaan merimiehet kuolemaan.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Toinen tunnettu on tarina nymfeistä, joiden olemusta on kuvailtu eri tavoin jo vuosituhansien ajan. Esimerkiksi oheisessa William-Adolphe Bouguereaun vuoden 1873 maalauksessa taiteilija havainnoi nymfien vapaata seksuaalisuutta. Maalauksessa ne houkuttelevat paikalle osunutta miehen ja eläimen piirteitä omaavaa satyyria kohti vettä ja tuhoa. Kaikkia kolmea edellä mainittua myyttiä yhdistää pelko miehisyyden lankeamuksesta naiseuden tuottamiin kiusauksiin. Alisteisena tarinana toimii siis myytti naisen herättämien intohimojen petollisuudesta.
Kristillinen etiikka toimii seksuaalisuutta tukahduttavasti, onhan kirkko miehen ja naisen toisiinsa kahlehtiva sekä yksiavioisuuteen pyrkivä instituutio. Myytti naisen viettelevästä petollisuudesta sijoittuu samaan kategoriaan suljetun (avioliitto)järjestelmän osana. Myytti toisaalta vahvistaa järjestelmää, koska se sisältää ajatuksen lankeamuksesta tuhoon vievänä voimana, jonka takia sekä miehen että naisen seksuaalisuus täytyy sitoa aviovuoteeseen. Toisaalta myytti toimii avioliittovuoteesta ulos sinkoutuvana fantasiana, joka paljastaa tukahdutetut halumme. Lévi-Strausselaisen myyttien tutkimusta mukaillen päätymme siis tilanteeseen, jossa kulttuuri kohtaa luonnon.
Sankareita avaruudessa
Maailmankatsomuksen laajeneminen avaruuteen ei ole juurikaan muuttanut kulttuuriin jo sen alkuaikoina pesiytynyttä kahtiajakoa. Siinä miehen tehtävänä on elää makrokosmoksessa ja naisen mikrokosmoksessa. Toisin sanoen miehen tehtävä on poistua kotoa valloittamaan universumi, ja naisen ylläpitää kodin ympärille rakentunutta pienoismaailmaa – ainakin teoriassa. Kirjassaan Merkkien kieli (1992) John Fiske huomauttaa, että naisen jääminen kotiin on länsimaissa moderni myytti, joka kehittyi rakenteellisena tarpeena teollistuviin yhteiskuntiin. Syntyi myytti "kodin hengettärestä" sukupuolisena ominaisuutena.
Taidetta voidaan pitää myyttien vahvistajana. Tieteisfiktioon perehtynyt harrastaja saa nopeasti mieleensä sellaisia miessankareita, kuten Flash Gordon ja Luke Skywalker, jotka fiktio esittää hyvyyden suojelijoina. Sankaruus lähtee liikkeelle siis kodin ulkopuolelta, ei kodista. Näkökulma on miehen. Samalla hahmot ovat seksuaalisesti turmeltumattomia, eli kristillinen etiikka tiivistettynä pähkinänkuoreen.
Naisen avaruus elokuvissa
Naisille avaruus on ratkaisevasti erilainen. Druuna, kuten hänen edeltäjänsä Barbarella (toinen yläkuva) toimivat avaruudessa seksuaalisina hahmoina. Itse asiassa on kuin heidän mukanaan seksi olisi heitetty avaruuteen – kohtaamaan vieraiden elämänmuotojen himot. Samalla avaruus on sulauttanut itseensä klassinen ihmiseläinmytologian ja ‑taruston. Kokonaisiin jumaltarustoihin verrattuna tieteiselokuvien yksittäiset kohtaukset tuntuvat toki sangen mitättömiltä. Yhtä kaikki ne ovat kuin ikkunoina kollektiiviseen tajuntaamme. Nainen kohtaa La bestia nello spazion lisäksi vieraan elämänmuodon penetraation muun muassa Norman J. Warrenin ohjauksessa Inseminoid (1981, kolmas kuva), jossa naisen kohtuun siirretään vieraan elämänmuodon siemeniä. Hieman myöhemmin televisioyleisöä kohahdutti synnytyskohtaus minisarjassa V: The Final Battle (1984), joskin siinä "avaruus" siemenineen laskeutui maan päälle.
Antiikin tarusto on täynnä vastaavia kertomuksia. Ylijumala Zeukselle tyypillistä toimintaa oli vietellä kuolevaisia naisia erilaisissa eläinhahmoissa. Sittemmin maalaustaide kuvitti jumalten ja kuolevaisten kohtaamisia. Tästä esimerkkeinä vuosina 1560–1562 valmistunut Tizianin maalaus Euroopan ryöstö ja Peter Paul Rubensin 1600‑luvun teos Leda ja joutsen (vasen yläkuva), joka kertoo joutseneksi muuntuneen Zeuksen ja Ledan lemmestä tai väkisinmakaamisesta. Kyseisestä yhdynnästä syntyi lopulta Troijan Helena. Kun vaihdamme antiikin eläinhahmot avaruuden olentoihin emme oikeastaan liiku myyttien tasolla minnekään, vain vaihdamme maisemaa ja roolihahmoja.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Elokuvataiteessa nainen on joutunut muun muassa avaruusmadon makaamaksi (Galaxy of Terror, 1981). Lisäksi naisen kohtuun on kohdistettu kokeita (Progeny, 1998), koneita (Demon Seed, 1977) ja geneettisiä tutkimuksia (Progeny) unohtamatta yliluonnollisia synnytyksiä (Xtro, 1983, keskikuva). H. P. LovecraftinThe Dunwich Horrorissa (elokuva 1970, alkuperäisteos 1928) kosminen entiteetti yhtyy naisen kanssa. Samoin Andrzej ZulawskinPossessionissa (1981) nähdään kulttuurihistoriamme eri aineksia yhdistelevä penetraatio.
Possessionin Isabelle Adjanin lopun seksikohtaus (vasen alin kuva) lähtee sieltä samasta tajuntamme mielikuvituksesta kuin Zeuksen seikkailut eläinhahmoina tai esimerkiksi Picasson variaatio (oikea kuva) japanilaisesta eroottisesta taiteesta. Myös Demon Seedin loppukohtaus tuo esiin ikiaikaisia ajatuksia, sillä siinä syntyy jotain maallisen kaunista. Oikeastaan elokuvan lopun symboliikka on kuin suora variaatio Troijan Helenasta, joka syntyi joutsenen munasta. Näin elokuva toistaa ikiaikaisen naisen hedelmällisyyteen liittyvän tarinan tai vaihtoehtoisesti synnyttää sen uudestaan, joskin visuaalisesti graafisemmin.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Miesten rooli kapenee tässä leikissä, sillä he ovat vain kykeneviä valloittamaan. Jos karnevalisoimme, eli käännämme nurin "naisen avaruuden", saamme eteemme miehen, joka muna pystyssä juoksee ympäri universumia panemassa vieraita elämänmuotoja ja demoneja. Olkoonkin, että alkuperäisen Star Trekin (1966–69) kapteeni Kirkin hahmo vihjasi tähän suuntaan ja toisinaan elokuvissa tulee vastaan kohtauksia, joissa miehen siementä käytetään puuttuvana lenkkinä (Species, 1995) ei taide halua nähdä kovinkaan usein miestä ihmisyyden jatkajana. Tähän on helppo löytää kaksi syytä: ensinnäkin avaruudessa miehen täytyisi naida alempia elämänmuotoja, jotka kykenee valloittamaan, ja toiseksi on mahdotonta nähdä miestä tyydyttymässä mustekalaa. Loogisempaa on, että vahvat demoniset voimat (Naked Lunch, 1991) penetroituisivat mieheen, mikä viimeistään poistaa ajatuksen ihmissiemenen jatkuvuudesta.
Petojen valtakunta
"Maalaaminen on vain yksi tavoista pitää päiväkirjaa."
— Pablo Picasso
Naisen "avaruus" tarkoittaa mielikuvituksellista olemisen tilaa, joka on osittain vääristynyt. Ei ole ehkä olemassa mitään perustetta sille, miksi miehen miellyttämiseen liittyvä velvoite seuraisi naista kaikkialle, aina maan kamaralta tuntemamme maailmankaikkeuden laidalle. Ja että ellei miestä saada paikalle, yrittää lisääntymisen hoitaa vaikkapa mato. Ottaen huomioon, että valtaosa maailmanhistorian taiteesta on miesten luomaa, ei asetelmassa ole kenties mitään ihmeellistä – joskin kulttuurimme luoma mielikuva on vääristyneen mieskeskeinen. Toki kulttuurimme sisältää myös runsaasti vastamyyttejä.
On myös esitetty (pääosin Joseph Campbellin toimesta), että klassiset jumalmytologiat voi johtaa yhteen ihmishistorialle yhteiseen monomyyttiin. Tämä vihjaisi siihen suuntaan, että ihmisaivoille on tyypillistä rakentaa tietynlaisia tarinoita, mikä selittäisi sen miksi tietyt myytit toistuvat aina antiikista nykypäivään saakka.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Seksuaalisia kuvia pohtiessa voi aina kysyä, pyrkivätkö ne asettelemaan epäluonnollisia ehtoja sukupuoliseen kanssakäymiseen? Esimerkiksi oheinen Dorian Cleavengerin visio ei sisällä lainkaan kipua, mutta paljon alisteisuutta, naisen ollessa tekemisen kohde. Ilmentääkö tämä sitten sivulla kaksi mainittua miehistä epävarmuutta vai kulttuurin tarvetta sitoa naisen seksuaalisuus miehen dominanssiin? Jos päädymme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, voi kuvan tulkita kehottavan naista alistumaan, sillä se on hänen etunsa. Nainen ei näytä varsinaisesti kärsivän, ja kuvassa on samaa vienoa hyväksyntää, kuin Afroditen ja Panin mytologisessa kohtaamisessa, jossa Pan halajaa jumalatarta omakseen. Tietenkin, kuten on elokuvienkin laita, määräytyy kuvan lopullinen sanoma kulloisenkin vastaanottajan mukaan. Tämä ei silti poista sitä, että kuva myös ilmentää kulttuurin sisälle rakentunutta ehdollistamista.
Jos on uskominen ylälaidassa näkyviä Picasson sanoja, voi kysyä minkälaista päiväkirjaa länsimainen kulttuurimme ylläpitää? Toisaalta fantasioimme turvallisemmasta maailmasta ja samaan aikaan olemme valmiita ampumaan ihmisen, joka puhuu väärässä paikassa, kuten kesken elokuvanäytöksen. Toisaalta puhumme rakkauden tärkeydestä, mutta piirrämme kuviimme kahleita. Taide kertoo juuri tästä tilasta, joka jää järjen ja alitajuntamme väliin, samalla kuvaten kuitenkin myös todellisen maailman tabuja tekoja.
Versus Druuna
Druuna-sarjakuvan kontroversaalein teko on esittää kuinka intohimoisesti seksiin suhtautuva Druuna selviytyy kaikista väkisinmakaamisista ja pakottamisista aina takaisin jaloilleen jatkamaan seikkailuaan. Sarjakuva liikkuu siis täysin järjen ja alitajunnan väliin jäävässä tilassa, sillä se kuvaa asioita, jotka tosimaailmassa olisivat kauhistuttavia ja vääriä, mutta joita ihmismieli joutuu silti jatkuvasti kohtaamaan, usein uutisten kautta. Druuna kuitenkin esittää nimenomaan naisen kyseisen tilan voittajana, vieläpä naisen omien ominaisuuksien kautta. Mitä ikinä miehinen kulttuuri hänen eteensä tuottaakaan, selviytyy hän lopulta uhraamatta seksuaalisuuttaan miehisen maailman luomalle pelolle.
Kulttuurien rakentuessa lukuisten myyttien varaan, käydään sukupuolten välistä taistoa juuri tässä mielikuvamaailman tilassa.
Viime vuosisata on täynnä metatarinoita miesten näkökulmasta, sen sisällön ollessa käytännössä monomyyttinen. Hyvästä esimerkistä käy Juliusz Machulskin tieteissatiiri Seksmisja (Sulatetut miehet, 1984), joka kertoo tarinan feministien hallitsemasta yhteisöstä, joka miesten pitäisi palauttaa "normaalitilaan". Aika on kuitenkin siitä hieno elementti, että sen kuluessa näyttäytyy taide usein uudessa valossa. Kun elokuvat, jotka aikoinaan nähtiin pelottavina tai seksistisinä, alkavat toimia satiirisina, voidaan tulkita kulttuurin kehittyneen johonkin suuntaan. Tällöin paljastuu vanhentuneita asenteita.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Toisaalta joskus elokuvat sisältävät intertekstuaalisia viittauksia, jotka syntyvät vahingossa. Esimerkiksi oikealla olevassa kuvassa nähdään alkujaan pelottavaksi tarkoitettu otos Michele Soavin ohjaamasta elokuvasta La chiesa (1989). Kun sitä vertaa yhä tehokkaaseen otokseen Roman Polanskin Rosemaryn painajaisesta (1968, keskikuva) näyttää se hyvin kömpelöltä. Vielä syvemmin kuvien välinen ero avautuu, jos ajattelee otoksen Rosemaryn painajaisesta antavan kasvot sille ihmisjoukkiolle, joka haluaisi piiloutua Soavin demonin naamiaisasuun. Toisin sanoen Polanskin otos on tehokas, koska se metaforamaisesti antaa kasvot yleisölle.
Taiteen kuluttajina haluamme usein nähdä itsemme kasvottomina arvioijina, joiden anti jää "hyvä tai huono" ‑kategorisoinnin asteelle. Kuitenkin kyse on paljon syvällisemmästä osallistumisesta, joka usein tapahtuu jonkinlaisen maskin takaa. Tämä siksi, että emme halua kokea taidetta vangitsevana, saati konstruktiivisena tilana. Paradoksaalisesti taiteeseen kulutetun ajan määrä on kuitenkin huomattavasti kasvanut länsimaissa viimeisten tuhansien, ja etenkin viimeisen sadan vuoden aikana.
Myös taiteen merkityksiä on tutkittu viimeisten vuosien aikana enemmän kuin koskaan. Yhtenä erityispiirteenä esiin on noussut katsojan eli "viestin" vastaanottajan rooli taiteen luomisessa. Naisen ylle olemme jo heittäneet väkivaltaisen uhkakuvan, huolimatta siitä miten kauas avaruuteen matkaamme mielissämme. Lopulta kaiken taiteen tapahtuessa silmiemme takana, kannamme uhkaa vain aivoissamme, siinä samassa todellisuudessa, jossa Pan rakastuu Afroditeen ja Druuna voittaa demoninsa.
Mihin sitten ikinä tarvitsemmekaan kertomuksia, joissa taruolennot makaavat naisia ja toisinaan surmaavat heidät (Incubus, 1981; yllä olevan kuvajoukon alin kuva), syntyvät ne vuosituhantisen perinnön jatkeena. Rakkauden jumalattaren Afroditeen vieno hymy on vain kulttuurin kehittyessä paljastamassa todellisen luonteensa.
