Jokin vetää Porton kaupunkiin. Vierailu on omalla kohdallani kolmas ja tuskin viimeinen, jos saan itse päättää. Kutsuuko Portugalin toiseksi suurin kaupunki puoleensa fysiikan lakeja koettelevalla arkkitehtuurillaan ja persoonallisesti ränsistyneellä vanhalla rakennuskannallaan? Vai ovatko syynä ystävälliset ja runsaasti kiroilevat portugalilaiset, joiden hieman melankoliaan taipuvaisessa mielenlaadussa olen löytävinäni paljonkin samaa meidän – Euroopan toisella reunalla elävien – suomalaisten kanssa?
Vai onko syynä sittenkin Fantasporto, vuodesta 1981 järjestetty kansainvälinen elokuvafestivaali, joka on ensiaskeleistaan lähtien keskittynyt fantasiaan, kauhuun ja scifiin, mutta ei ole koskaan epäröinyt esittää elokuvia laajemmallakin skaalalla? Pitkät perinteet omaava portugalilainen elokuva ja toisaalta klassikot ympäri maailmaa ovat olleet ohjelmistossa kattavasti esillä aina tähän päivään asti. Porton charmi syntyy kaikkien näiden yhteisvaikutuksesta, eikä kaupungin edullinen hintataso niin ravintoloiden kuin majoituksenkin suhteen vähennä sen vetoa potentiaalisena matkakohteena. Ja sitten on portviini. Tuon jumalaisen nektarin kotikaupunki on asian harrastajille paratiisi Douro-joen rannalla sijaitsevine viinikellareineen. Jokin Portossa osan vuodesta asuvaa elokuvaohjaaja Aki Kaurismäkeäkin kiehtoo.
Portoon saavuttuani kurvaan Rivoli-elokuvateatterin toimistoon ruinaamaan 34. Fantasporto-festivaaliin liittyvää pressimateriaalia ja suuntaan Carlos Alberto ‑aukion vierestä kohti ennalta buukattua, pelottavan edulliselta kuulostavaa majapaikkaamme kaupungin keskustassa. Kuumotukset osoittautuvat suurimmalta osin turhiksi ja perheensä kanssa pensionaattia pitävä vieraanvarainen Fatima-rouva toivottaa seurueemme tervetulleeksi – vaikka yhteistä kieltä ei varsinaisesti löydykään. Vanha rakennus huoneineen on kaikkea muuta kuin huippukunnossa, mutta tilat ovat siistejä ja tunnelma persoonallinen. Huoneen viikkovuokra 140 euroa tuntuu olevan hinta-laatusuhteeltaan oikein hyvin kohdallaan.
Edellä mainitun Carlos Alberto ‑aukion laidalla sijaitsee myös Luso Caffè, vanha ja maineikas kahvila jossa lausuttiin Fantasporto-festivaalin syntysanat vuonna 1980. Elokuvakerhotoiminnassa mukana olleen ja Cinema Novo ‑lehteä pyörittäneen Mario Dorminskyn lisäksi paikalla olivat kriitikko Beatriz Pacheco Pereira, taidemaalari José Manuel Pereira sekä näyttelijä António Reis. Sittemmin keskenään vihityt Dorminsky ja Beatriz Pereira toimivat festivaalin johdossa ja kantavina voimina edelleen 34 vuoden jälkeen.
Arvostetun luennoitsijan, Porton kaksoiskaupunki Gaian kulttuurijohtajan, kirjailijan ja Cannesin tapaisten elokuvafestivaalien juryssa istuneen Dorminskyn nallekarhumaiseen olemukseen ei voi olla törmäämättä Fantasporton päänäyttämön, Rivoli-teatterin (1923) käytävillä. Festivaaliinkin vaikuttavasta Portugalin surkeasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta mies nauraa paljon, antaa haastatteluja ja muistaa juttutuokiomme aikana lausua kohteliaisuuksia myös parista suomalaisesta elokuvatapahtumasta.
Dorminsky (s. 1955) painottaa vuoden 1974 neilikkavallankumouksen – vapauden vallankumouksen – merkitystä myös Portugalin elokuvakulttuurin kehityksen kannalta. Kun oikeistolaisen diktaattori António Salazarin luoma rautainen kurinpitokoneisto romahti lopullisesti, hellitti myös sensuuri ja Portugalissa saattoi nähdä ensimmäistä kertaa esimerkiksi Fellinin tai Pasolinin elokuvia. Kun puhumme kauhu‑ ja fantasiaelokuvasta, tekee festivaalijohtaja näiden välille eron. Kauhu on ollut hänen näkökulmastaan todellisuuteen perustuvaa, kuten sotaa, työttömyyttä, fasismia ja yleistä turvattomuutta, fantasia taas yliluonnollisempaan viittaavia elementtejä. Dracula-elokuvia Dorminsky pitää lähinnä rakkaustarinoina, Twilight-saagaan asti emme koskaan pääse.
Sisällysluettelo
Sparks (2013)
O: Todd Burrows & Christopher Folino
Pecado Fatal (2013)
O: Luís Diogo
Miss Zombie (2013)
O: Sabu
Stalled (2013)
O: Christian James
Viral (2013)
O: Lucas Figueroa
The Human Race (2013)
O: Paul Hough
Chimères (2013)
O: Olivier Beguin
Savaged (2013)
O: Michael S. Ojeda
Scintilla (2014)
O: Billy O'Brien
Kung Fu Divas (2013)
O: Onat Diaz
Arkkitehti Júlio Briton suunnittelemassa Rivoli-teatterissa on alkamassa Christopher Folinon ja Todd Burrowsin ohjaama supersankarielokuva Sparks (2013), joka perustuu ensin mainitun omaan sarjakuva-albumiin. Teatterin pääaulaan pystytetystä, isolla Bela Lugosin kasvokuvalla varustetusta baarista myydään portviinipohjaisia juomasekoituksia ja pakkohan verenpunainen juoma on kietaista huiviin matkalla saliin.
Sparks ei ole täysin vailla ansioita ja elokuvan erittäin sarjakuvamainen toteutus toimii varsin synkkiinkin vesiin sukeltavan tarinan eduksi. Rankempi ote ja karismaattisempi pääosanäyttelijä olisivat tosin tuoneet lisäpisteitä. Ashley Bellin anteliaan kireä trikooasu kuitenkin kompensoi Chase Williamsonin (John Dies at the End, 2012) esittämän Sparks-hahmon puisevuutta ja pahiksena nähtävä Jake Busey on kyllä isänsä poika.
Jo ennen kukonlaulua sunnuntaiaamuna alkanut matka Frankfurtin kautta Portoon on iltaan mennessä syönyt miestä, ja ensimmäisen festaripäiväni myöhäiselokuva, Takashi Miiken Shield of Straw (2013) saa luvan jäädä väliin. Sunnuntain elokuvallista antia jää Sparksin lisäksi edustamaan ensiesityksensä saava portugalilainen, Luís Diogon ohjaama Pecado Fatal (2013), jonka Salatut elämät (1999–) ‑tyylinen tematiikka ja toteutus eivät puhuttele. Näytöksessä vierailevat pääosien esittäjät Sara Barros Leitão ja João Guimarães hauskuuttavat yleisöä ja saavat runsaskätiset aplodit. Harmi, ettei elokuva ole parempi. Sitten kämpille. Soitan ovikelloa, "boa noite" toivottaa Fatima ja päästää minut nukkumaan.
"This is not a silent film!" huutaa harmistunut amerikkalaisohjaaja Michael Z. Wechsler Rivoli-teatterin ison salin perältä, kun hänen psykologista trilleriään The Red Robin (2013) yritetään saada jo toisen kerran pyörimään. Todistamme ison kartanon huoneesta toiseen liikkuvan ja ruokasaliin pysähtyvän tyylikkään kamera-ajon siivittämän alkukohtauksen vielä kolmannenkin kerran, kunnes järjestäjät päättävät luovuttaa. Elokuvakopion äänipuolessa on jotakin vikaa, eikä dialogin sisältävää kanavaa saada toistumaan. Pääosan Judd Hirsch aukoo suutaan, mutta mitään ei kuulu. Esiin kaivettu varakopio osoittautuu yhtä kelvottomaksi, joten The Red Robin jää tällä erää näkemättä. Edessäni istuva juryn jäsen Alice de Sousa protestoi voimakkaasti – ja ihan aiheestakin. Ehkä esityskopioiden toimivuuden voisi tosiaan tarkistaa etukäteen.
Muuten tekniset ongelmat rajoittuvat viikon aikana englanninkielisen tekstityksen puuttumiseen parin elokuvan kohdalla, joten valittamisen aiheet jäävät kohtalaisen vähiin. Fantasporton järjestelyt pelaavat jälleen muilta osin moitteettomasti ja aikataulutkin pitävät loppuviikon palkintoseremonioiden aiheuttamia lieviä viivästymisiä lukuun ottamatta. Festivaalin elokuvalippujen hinnat on painettu niin alas kuin järjellisyyden nimissä on mahdollista, sillä valtion rankalle säästökuurille laitetun tavallisen portugalilaisen kadunmiehen täytyy myös syödä.
Portugalin mittapuulla isolla budjetilla toimivan Fantasporton tukia on vuosittain leikattu rankalla kädellä. Elintärkeitä sponsoreita on laman myötä kaikonnut ja osa jäljelle jääneistäkin on puolittanut satsauksensa. Mario Dorminskyn mukaan näin on etenkin kansainvälisten firmojen kohdalla, jotka Portugalin talouskriisin myötä välttävät pienimpiäkin satsauksia "riskikohteisiin". Valtion ja Porton kaupungin tukema festivaali oli sponsoreidenkin keskuudessa kuumaa kamaa vielä viime vuosikymmenen lopulla ja esimerkiksi vuonna 2007 tapahtuman mukaan nimetty auto, Toyota Aygo Fantas, lanseerattiin Portugalin markkinoille. Tällä hetkellä jaetaan kuitenkin niukkuutta, joten vuosittain paljon uutta eurooppalaista elokuvaa näyttävälle Fantasportolle suo festivaalin nauttiman EU‑tuen.
Toinen viikon aikana kohdalle osunut englanninkielisen tekstityksen puutteesta kärsivä elokuva on espanjalaisohjaaja Álex de la Iglesian tuore kauhukomedia Las brujas de Zugarramurdi (Witching and Bitching, 2013). Espanjankielisen elokuvan seuraaminen tekstitettynä vain portugaliksi luo tietynlaisen haasteen, mutta paskaako siitä, päätän ottaa sen vastaan. Helmikuussa peräti kahdeksan kotimaansa arvostetuinta elokuva-alan palkintoa eli Goya-patsasta napannut noitaeepos osoittautuu väärentämättömän hauskaksi ja rujoksi hurjasteluksi.
Tiukka alkukohtaus ja Hugo Silvan esittämä hopeajeesus luovat ehkä liikaakin odotuksia, mutta jokin mielipuolisen posketon vire kantaa elokuvaa lähes loppumetreille asti. Spedeilevä poliisikaksikko ja lopun hölmö jättibarbapapa eivät naurata, mutta antaumuksella ja erittäin fyysisesti vetävät Hugo Silva, Carmen Maura ja kumppanit pelastavat paljon. Odotan mielenkiinnolla itselleni ymmärrettävämmällä tekstityksellä varustetun version näkemistä, jotta selviää miten paljon hassun hauskaa dialogia missasin. Elokuva nappasi festivaalin palkinnon parhaista erikoistehosteista.
Lontoolaisen Paul Houghin (s. 1974) esikoispitkää The Human Race (2013) odotellessa bongaan Rivolin kolmannen kerroksen kahvilan vieressä pienen Cidade Tipográfica ‑yrityksen kojun, jossa myydään ja painetaan käsin uniikkeja t‑paitoja. Koska vaatekappale pakataan viehkoon punaiseen miniatyyrikokoiseen Super Bock ‑olutkoriin ja sen ulkoasuun voi itsekin vaikuttaa, 20 euroa vaihtuu suuremmin empimättä yksilölliseen Fantasporto-paitaan. Käsistä lähteviä krääsäostoksia voi balansoida useista pikkuravintoloista löytyvällä "menu económicolla". Kuudella eurolla saa lautasellisen caldo verde ‑kasviskeittoa, lihaa tai kalaa sisältävän pääruoan ja puoli litraa viiniä.
The Human Racea mainostetaan brittiläisenä vastineena Kinji Fukasakun Battle Royalelle (2000) ja toki tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyy. Kahdeksankymmentä eri elämäntilanteissa olevaa ihmistä repäistään mukaan hengenvaaralliseen peliin ja tarkkaan merkitylle reitille, jolta poikkeaminen tietää pään räjähtämistä Scanners (1981) ‑tyyliin. Tuntemattomien näyttelijöiden esittämillä hahmoilla ei näytä olevan yhteistä nimittäjää, joka selittäisi heidän mukana olonsa tässä kohtalokkaassa kilpajuoksussa.
"Kertojaäänenä" The Human Racessa toimii kuvaan säännöllisin väliajoin ilmestyvä numeroluku, joka ilmoittaa katsojalle pelissä mukana olevien henkilöiden sen hetkisen määrän. Kätevää, sillä päiden taajempaan tahtiin poksahdellessa menevät laskut helposti sekaisin. Itse pidän elokuvaa ihan hyvänä kengännauhabudjetilla tehtynä yrityksenä tieteiskauhun saralla, toista mieltä olevat katsojat voivat kuvassa näkyvästä luvusta päätellä milloin elokuvakoettelemus on armollisesti ohi. Haluaisin kyllä joskus nähdä tasohyppelytyyppisen jatko-osan.
Suuri ranskalainen viihdettä ja tietotekniikkaa myyvä kauppaketju Fnac omaa myyntipisteitä myös Portossa ja esimerkiksi liikkeen dvd‑osastolta löytyy yllättävänkin kattava valikoima laatuelokuvia. Espanjassa vaikuttavan argentiinalaisohjaaja Lucas Figueroan debyytti Viral (2013) puolestaan sijoittuu Madridissa sijaitsevaan Fnac-tavarataloon, jonka markkinointiosasto on kehitellyt omaperäisen mainoskampanjan: iso palkintosumma houkutuksena firma hakee kilpailijaa, jonka tehtävänä on majoittua jättimyymälän tiloihin viikoksi sekä kerätä lafkalle satatuhatta fanittajaa vain internetiä ja sosiaalista mediaa apuna käyttäen. Kummitustarinaa ja BB‑talo ‑konseptia sekoittava Viral jumittuu omintakeisista lähtökohdistaan huolimatta paikalleen ja vajoaa liiankin tuttujen säikyttelykeinojen sekä epähauskan nörttihuumorin suohon. Sanottava ja viraalimarkkinoinnin kritiikki hukkuvat ikävästi samaan rämeeseen.
Voisi kuvitella, ettei zombiaiheeseen löydä enää uutta näkökulmaa, sen verran tehokkaasti genre on nykyään popularisoitu tv‑sarjoja myöten. Hiroyuki Tanaka alias Sabu (Postman Blues, 1997) lähestyy aihetta varsin odottamattomaan tyyliin. Miss Zombie (2013) on hidas, taide-elokuvan kaapuun puettu ja valtaosin mustavalkoisena kuvattu lähes goreton tarina, jonka rauhallisen pinnan alla kuitenkin kuohuvat suuret tunteet. Tanakan kirjoittamassa tarinassa yhteiskunnan hyväosaiset yksilöt voivat tilata postimyynnistä itselleen oman kotizombin, jota voi hyödyntää orjan tavoin töissä, joissa ihmiset eivät halua itse liata käsiään.
Miss Zombien mustavalkokuvaus on aavemaisen kaunista ja hiljaisuuden sekaan loihditut ääniefektit suorastaan nerokkaita. Originelli elokuva ei varsinkaan alkuosan hidastempoisuuden takia miellyttäne kaikkia, Fantasporton jury sen sijaan katsoi sen festivaalin parhaan elokuvan palkinnon arvoiseksi.
Vampyyrit ovat vähintäänkin yhtä loppuun kaluttua kuvastoa kauhun saralla. Näyttää kuitenkin siltä, että tyylilajista innostuneita elokuvantekijöitä nousee aina uusi sukupolvi jostakin päin maailmaa. Tällä kertaa Sveitsistä, joka on tähän asti ollut tunnetumpi käkikelloistaan kuin kauhuelokuvistaan. Olivier Beguinin esikoispitkä Chimèresin (2013) traaginen rakkaustarina ja näkökulma vampirismiin liittyviin lainalaisuuksiin on kuitenkin kohtuullisen omaperäinen ja modernikin lähtökohdiltaan. Verensiirron kautta Romaniassa alkunsa saava vampyyritartunta ja sen seuraukset eivät kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoa yllä elokuvan lopputeksteihin asti. Tyhjänpäiväiset sivuosahahmot syövät kiinnostusta pääparinkin suhteen ja loppua kohti kiihtyvä väkivaltainen veren lennätys tuntuu pakotetulta. Chimères pokkasi Fantasporton tuomaristolta kunniamaininnan.
Astetta pöhkömmillä kierroksilla kulkeva brittiläinen zombikomedia Stalled (2013) sekoittaa eläviä kuolleita ja vessahuumoria. Aseista riisuvan remellyksen ja hemaisevien naiszombien ryydittämän elokuvan tapahtumat sijoittuvat koko sen keston ajan toimistorakennuksen naistenhuoneeseen, ja käsikirjoituksenkin tehneen pääosanäyttelijä Dan Palmerin roolihahmon nimi on luonnollisesti W.C.
Reipas kahdeksankymmentä minuuttia on varsin ihanteellinen pituus Christian Jamesin ohjaustyölle, jossa näyttelijöiden maskeeraukset ja erikoisefektit ovat yllättäen toimivampia sekä tyylikkäämpiä kuin festivaalilla nähdyissä "vakavammissa" kauhuelokuvissa.
Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvan Porton vanhan keskustan Ribeiran pikkukaduilla ja sivukujilla tallaillessa ei ole vaikeaa kuvitella siirtyvänsä ajassa satoja vuosia taaksepäin. Mario Dorminsky kertoo Quentin Tarantinon vierailleen kaupungissa parisen vuotta sitten mahdollisia kuvauspaikkojakin silmällä pitäen. Mihin elokuvaprojektiin, sitä on tietenkin mahdoton sanoa. Ohjaajan debyytti Reservoir Dogs (1992) nähtiin alkuvuodesta 1993 Fantasporton kilpailusarjassa ja festivaali on ollut merkittävässä asemassa myös sellaisten ohjaajien kuten Peter Jackson, Michael Haneke tai Anthony Minghella urien alkutaipaleella.
Ribeira-aukioon Douro-joen rannalla rajoittuvan vanhan kaupungin baarialueella koen pettymyksen. Käy ilmi, että kahdelta aiemmalta Porton visiitiltä tuttu iäkäs teräsrouva Estrella on lopettanut hyvin kohtuulliseen hintaan väkijuomia ja pikkupurtavaa tarjonneen mainion kapakkansa. Kaupungin varsin kompaktin kokoisessa keskustassa ei kuitenkaan tule ihan heti illanviettopaikoista pulaa, joten toivotan leppoisia eläkepäiviä Estrellalle. Tällä kertaa tarjonta Dona Filipa de Lencastre ‑aukion ja Rua de Picaria ‑kadun välimaastossa houkuttelee eniten.
Toisinaan Fantasporton kaltaisissa tapahtumissa törmää elokuviin, jotka ovat kuin tehtyjä festivaaleille ja toimivat kenties parhaiten juuri siinä ympäristössä. Tällä kertaa sellainen oli amerikkalaisen Michael S. Ojedan toinen pitkä ohjaustyö Savaged (2013). Parhaita rape & revenge ‑perinteitä noudattava elokuva on energinen ja brutaali yleisönvillitsijä, jonka hämärää intiaanimagiaa mukaan sekoittava sivujuonne tuo mukaan koomisiakin piirteitä. I Spit on Your Grave (1978) ‑vertauksia on vaikea välttää, mutta eriskummalliset yliluonnolliset elementit tuovat graafiseksi yltyvään kostotarinaan ihan riittävästi omaa ilmettä. Muotovalion genrehalpiksen yhteydessä olisi typerää valittaa edes huokean näköisistä cgi‑efekteistä. Kulttiainesta.
Alkuviikon parin sateisen päivän jälkeen muuttuu keli Portossa tutun aurinkoiseksi ja päivälämpötila alkaa lähennellä keväistä kahtakymmentä celsiusastetta. Niinpä leffateatterissa tulee vietettyä yhä vähemmän aikaa viikon kallistuessa loppupuolelle. Yksi päivä on kokonaisuudessaan pyhitetty vierailulle maineikkaalla viinialueella maailmanperintökohde Douron laaksossa. Sen viinitiloilla ja ‑kellareissa pääsemme lukuisten maistelukierroksien kautta johonkin suurempaan yhteyteen portviinin pyhien henkien kanssa, skeptikot sanoisivat pöhnään.
Kuljettajaksi ja oppaaksi pestaamamme Pedro selvittää alueen historiaa kapealla vuoristotiellä satojen metrien korkeudessa, irrottaen välillä kädet ratista ja vilkuillen takapenkkien suuntaan asiaa tehostaakseen. Kuusihenkinen seurueemme on kauhusta jäykkänä, mutta toteamme yksimielisesti tämän olleen loistava päivä; paskempiakin ajankohtia maallisen vaelluksen päättymiselle varmasti löytyisi.
Koska elämää tosiaan löytyy Portosta myös elokuvafestivaalin ulkopuolella, jää Miiken Shield of Straw'n toinenkin näytös väliin. Samoin käy kehutun ja kuulopuheiden mukaan erittäin synkän korealaisanimaatio Saibin (The Fake, 2013) kohdalla. The Human Racen lisäksi uutta brittiläistä science fictionia edustaa maailman ensi-iltansa Portossa saava Billy O'Brienin ohjaus Scintilla (2014). Kuolettavan tylsänä hiipimisenä ja väijymisenä alkava entiseen Neuvostoliittoon sijoittuva dystooppinen palkkasoturitarina onnistuu kuitenkin edetessään muuttumaan kiinnostavaksi tulevaisuusvisioksi. Scintillan pieni budjetti näkyy etenkin erikoistehosteiden kotikutoisuutena, siitä huolimatta ihmisen ja ulkoavaruuden elämän geneettisten tekijöiden sekoittuminen näyttää visuaalisesti kiehtovalta.
Omalta osaltani festivaalin viimeiseksi elokuvaksi jää Onat Diazin ohjaama ja käsikirjoittama filippiiniläistuotanto Kung Fu Divas (2013). Festivaalin hämmentävimpiin kokemuksiin kuuluva elokuva on bollywoodmaisen värikäs ja yliampuva kertomus kauneuskilpailujen maailmasta höystettynä kungfu-toiminnalla, ninjoilla ja omintakeisella huumorilla, joka naurattaa välillä niin sanotusti vääristä syistä. Kahden toisiaan vihaavan kauneuskuningattaren pakkoliittoutuminen salaperäisyyden verhoaman yhteisen menneisyyden takia synnyttää absurdeja juonenkäänteitä ja viihdyttävää silmäkarkkia, mutta myös komiikan kaapuun puettua terävää kritiikkiä kauneuskilpailukulttuurista.
Elokuvassa erittäin runsaasti viljellyt tietokone-efektit onnistuvat olemaan sekä huikean näyttäviä että amatöörimäisen kehnoja, mitä voi pitää saavutuksena sinänsä. Filippiiniläistä kulttuuria huonosti tuntevana en varmastikaan saa Kung Fu Divasista kaikkea mahdollista irti, mutta tietynlainen tekemisen riemu elokuvasta välittyy. Filippiinien suosituimpiin komedienneihin kuuluva Ai‑Ai de las Alas sekä nuoremman polven malli ja näyttelijätär Marian Rivera ovat nappivalintoja rooleihinsa.
Nähtäväksi jää, nouseeko tämän vuoden Fantasportossa nähtyjen elokuvien tekijöistä ketään laajempaan kansainväliseen tietoisuuteen, kuten monien kohdalla on festivaalin 34 vuoden historian aikana tapahtunut. Viimeisimpiä esimerkkejä on israelilaiskaksikko Aharon Keshales ja Navot Papushado, joka kävi tänä vuonna bongaamassa Big Bad Wolves ‑elokuvalleen palkinnon parhaasta ohjauksesta. Painavaa pystiä ylpeänä esitellyt ja häämatkansa yhden etapin Portoon ajoittanut Keshales kertoi, että ohjaajaparivaljakon osuuden sisältämää episodielokuvaa The ABCs of Death 2 (2014) yritetään kovasti saada ensi-iltakuntoon syyskuussa järjestettäviin Toronton elokuvajuhliin mennessä.
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä läheisellä Hard Clubilla festivaalin päättävä loppujuhla Baile dos Vampiros saa ennakkosuunnitelmista huolimatta jäädä väliin seuraavan päivän kotimatkan takia. Kymmenien pitkien elokuvien ja satojen lyhytfilmien festivaalista tässä on vain pintaraapaisu, mutta kuten on aiemmin tullut todettua, Portoon on muitakin hyviä syitä matkustaa. Yksi niistä on Francesinha ja päätänkin raporttini kulinaristiseen vinkkiin. Francesinha on Portossa 1960‑luvulla syntynyt massiivinen kerrosvoileipä, jonka sisältä löytyy naudanlihaa, kinkkua sekä linguiça- ja chipolata-makkaraa. Koko roska on kuorrutettu helvetinmoisella määrällä juustoa sekä tulista olut-tomaattikastiketta. Sydänkohtaukseksi ristimääni herkkua myydään lähestulkoon kaikkialla Portossa, mutta pikkuriikkinen Bufete Fase ‑ravintola puolivälissä Santa Catarina ‑kävelykatua on ylivoimaisesti paras ja legendaarisin. Varaudu jonottamaan, itse selvisin puolen tunnin odottamisella.
