Paavo Ihalainen

Jodorowsky's Dune (2013)

Ohjaaja:

• Frank Pavich

elokuva arvostelu

Ohjaus: Frank Pavich

Oletko koskaan katsonut dokumenttia suosikkielokuvasi tekemisestä? Jollei kyseessä ollut aivan katastrofaalisen vaikea projekti (kuten vaikkapa Ilmestyskirja. Nyt.'in kohdalla), ei ole yleensä kovinkaan kiinnostavaa seurata kun puhuvat päät käyvät kohta kohdalta läpi, miten elokuva valmistuu. Valmiin elokuvan illuusio on kiehtovampi. Mutta tähän sääntöön on myös poikkeuksia: asia on kokonaan toinen, jos mestariteos ei koskaan valmistunut.

Jodorowsky's Dune sisältää lähinnä ohjaaja Alejandro Jodorowskyn muistelua valmistumattoman elokuvan tekemisestä 1970‑luvun puolivälissä. Tarinaa ryyditetään konseptitaiteella, joka on aika ajoin myös animoitu esittämään karkeasti, miltä kukin visio olisi näyttänyt valkokankaalla. Kyseessä on murheellinen tarina, sillä kuten muutkin Jodorowskyn päätyöt, myös Dyyni olisi ollut täysin ohjaajansa näköinen, ainutlaatuinen ja uskomattomia ideoita pursuava runsaudensarvi. Mielikuvituksellisuuden ja omaperäisyyden tappio on katkera – etenkin kun huomioi miten pahasti jopa David Lynch epäonnistui samaa tarinaa adaptoidessaan vuoden 1984 versiossa.

Frank Herbertin avaruuden seikkailuja kuvaava Dyyni-kirjasarja oli jo 70‑luvulla herättänyt suosionsa ansiosta paljonkin huomiota elokuvateollisuuden parissa. The Holy Mountainin (1973) juuri tehnyttä Jodorowskya ei kuitenkaan kiinnostanut tehdä mitenkään uskollista adaptaatiota. Hän halusi luoda suurelle yleisölle avaruusoopperan, joka antaisi katsojille saman kokemuksen kuin LSD‑trippi. Tämän aikaan saaminen ei tietenkään olisi ollut mitenkään yksinkertaista. Ohjaaja esimerkiksi vaati, että elokuvassa jokaisella planeetalla vierailtaessa maailmat olisi suunnitellut eri konseptitaiteilija ja säveltänyt eturivin pop‑ tai rockyhtye. Siksipä taustajoukkoihin otettiin laaja-alaisesti tekijöitä, joihin kuului muiden muassa sarjakuvataiteilija Jean "Moebius" Giraud, avaruusaluksia pulp-kirjojen kansiin piirtänyt Chris Foss, mustanpuhuvan surrealistisista kauhumaalauksistaan kuuluisaksi tullut H.R. Giger ja maailman suureellisin rockyhtye Pink Floyd.

Frank Pavichin ohjaaman dokumentin juonikulku muistuttaa Blues Brothersia. Jodorowsky käy seikkakohtaisesti läpi, miten tapasi elokuvan tekoon osallistuneet taiteilijat ja näyttelijät, ja kuinka heidät saatiin suostumaan mahdottomaan projektiin mukaan. Jodorowsky uskoo taikuuteen ja siihen, että elämässä mitään ei tapahdu sattumalta vaan ulkopuolisten voimien saattelemana. Siksipä hän haki kollaboraattoreiltaan sielun yhteyttä, joka hänen näkökulmastaan ilmenee erilaisina kaheleina yhteensattumina. Jodo ei kuitenkaan ole naiivi, vaan ovela velho. Hän osasi vedellä juuri oikeista naruista, jotta sai mukaansa vaikkapa sellaiset tavallisesti yhteistyökyvyttömät murheenkryynit kuin Orson Welles tai universumin keisarin rooliin kaavailtu Salvador Dalí. Kaikki dokumentissa kerrotut tarinat ovat hulvattoman hauskoja ja erittäin kiinnostavasti kerrottuja. Jodorowskyn jutustelua kuunnellessa alkaa ymmärtää, miksi hänen psykomaaginen liikkeensä on kerännyt ympärilleen opetuslapsia ympäri maailman.

Lopulta Jodorowskyn suuruudenhullu projekti kaatui siihen, että sen massiivisuuden toteuttamiseksi tarvittiin Hollywoodin rahaa. Ja vaikka elokuvan voi suunnitella kuinka hienosti hyvänsä, rahaa ei heru jos Hollywoodissa ei ole luottamusta ohjaajan rahantekokykyyn. Elokuva käy nopeasti läpi, mitä projektin keskeiset henkilöt tekivät kun lattia katosi projektin jalkojen alta. Monille katsojille on varmaankin tuttua esimerkiksi se, että konseptitaiteilijat Giger, Moebius ja Foss palkattiin pian erääseen toiseen avaruuselokuvaan: Dyynin pienoismalleja rakentamaan palkatun Dan O'Bannonin osittain käsikirjoittamaan projektiin nimeltä Alien – kahdeksas matkustaja. Sen sijaan Jodorowskyn omaa myöhäistuotantoa olisi dokumentissa voinut ruotia enemmänkin. Dyynin epäonnistuminen oli merkittävä syy siihen, että mies alkoi yhä enenevissä määrin siirtämään visioitaan elokuvien sijaan sarjakuvakäsikirjoituksiin. Moebiuksen kanssa tehty avaruuseepos Incal sisältääkin paljon Dyyniä varten mietittyjä visioita ja ideoita, kuten myös monet muut Jodorowskyn käsikirjoittamat scifi-sarjakuvat.

Ohjaaja Pavich on ehkä rahtusen turhankin kirkasotsainen uskoessaan Dyyni-projektin merkitykseen. Olisiko elokuva todella mullistanut elokuvateollisuuden, jopa muokannut lähtemättömästi elokuvayleisöjen käsityskykyä? On hankala uskoa, että Jodorowskyn happoisilla ideoilla olisi ollut mahdollista saavuttaa Tähtien sodan kaltaista ilmiötä. Luultavasti elokuva olisi jossakin määrin flopannut ja siihen sijoitetut rahat menetetty. Elokuva olisi samanlaisessa kulttisuosiossa kuin Jodorowskyn muukin erikoinen filmo‑ ja bibliografia. Se, ettei menestys olisi ollut todennäköinen, ei toki tarkoita, etteikö elokuvan tekeminen olisi kannattanut pitkällä tähtäimellä. Jodorowskyn elokuvat saattaisivat esimerkiksi olla nykyään paljon tunnetumpia ja kenties tunnettuvuus olisi auttanut häntä saamaan myös enemmän omanlaisiaan elokuvaprojekteja.

Jodorowsky lienee oikeassa uskoessaan kaikella olevan tarkoituksensa – ainakin tämän projektin suhteen. Yrityksen keskittämä luovuus kanavoitui uudelleen moniin hienoihin töihin ja tarinan uudelleen kertomisesta sai aikaan kiehtovan elokuvan. Dokumentin tekeminen eheytti myös hyiset suhteet Jodorowskyn ja tuottaja Michel Seydoux'n välillä, jotka tekivät lopulta yhdessä uuden elokuvan The Dance of Reality.