Vuonna 2011 koetut Japanin maanjäristykset ja niiden seuraukset, kuten Fukushiman ydinturma, iskivät todella kipeästi koko maan kansanluonnetta kohtaan. Tuottelias ohjaaja Sion Sono on ohjannut jo toisen tapausta ja sen seurauksia käsittelevän lohduttoman elokuvan. Vaikka Rakkautta & Anarkiaa ‑festivaaleilla esitetty Himizu (2011) ei ollutkaan ohjaajan parhaita töitä, oli siinä paikoitellen sopivan mustaa huumoria ja kipeitä ideoita. Elokuva otti mangasta tutun, fantasian rajoilla liikkuvan näkökulman ydintuhon jälkeiseen maahan. Sen sijaan The Land of Hope on tehty paljon vakavammin ja totuudenmukaisemmin. Lopputulos on myös vaatimattomampi elokuva.
Tarina seuraa kolmea pariskuntaa sekä sitä, miten he kokevat elämänsä yllättävän luhistumisen. Sono pyrkii rakentamaan hahmoista mahdollisimman sympaattisia heti alussa, mutta samalla tämä tarkoittaa ettei heissä ole ensiksi kovinkaan paljoa särmää. Tuskalliset koettelemukset muovaavat toki hahmoista lopulta riivatumpia ja koko näyttelijäkunta on rooleissaan erinomaisia.
Maitotilan omistavat vanha herra Yasuhiko (Isao Natsuyagi) ja vaimonsa Chieko (Naoko Otani) elävät onnellisina. Chiekon mieli on jo hieman iän rapauttama, mutta siitä ei ole päivittäin isommin haittaa. Lehmät ruokitaan aina samaan aikaan ja puutarhassa on aina hoidettavaa. Pariskunnasta on tulossa pian isovanhempia, sillä naapurissa asuva poika Yoichi (Jun Murakami) ja nuorikkonsa Izumi (Megumi Kagurazaka) odottavat esikoistaan.
Sitten iskee tuhoisa maanjäristys, joka saa myös aikaan läheisen ydinvoimalan luhistumisen. Viranomaiset koettavat pitää surkuhupaisin keinoin tilanteen hallinnassa. Koska Yoichi ja Izumi asuvat pari metriä ydinvoimalaa lähempänä, heidät evakuoidaan alueelta pois, mutta Yashuhiko ja Chieko saavat jäädä. Tilan maito on kuitenkin jo pilaantunutta, vaikka eläimet ovatkin säilyneet hengissä. Muistihäiriöiden pahenemisen vuoksi Chieko joutuu elämään ydinvoimalan tuhoutumisen uudestaan ja uudestaan aina kun se esitetään televisiossa.
Ydintuho saastuttaa myös Izumin mielen. Tämä kehittää vaikean neuroosin säteilyn määrästä ja hakee pariskunnan uuteen asuntoon yhä enemmän ja enemmän eristeitä. Lopulta hän ei suostu ottamaan säteilypukua pois päältään lainkaan. Terveiten katastrofiin suhtautuvat Yoichin ystävät, anarkistipariskunta. Mitsuru (Yutaka Shimizu) ja Yoko (Hikari Kajiwara) eivät jää paikalleen murjottamaan. He viittaavat viranomaisten rajoituksille kintaalla ja karkaavat ydintuhon keskipisteeseen, nähdäkseen Yokon kotikaupungin autiot rauniot.
Mitsurun ja Yokon seikkailu tuo elokuvaan eniten haahuilukohtauksia, jotka eivät etene juuri minnekään. Kuitenkin elokuvassa esitetyt kolkot rauniokaupungit luovat synkkää ja jylhää tunnelmaa paremmin kuin päätarinat. Kuitenkin ne on leikattu mukaan varsin kömpelösti ja sekavasti. Sonon vanhaa japanilaista draamaelokuvaa emuloiva tyyli ei ole muutoinkaan aivan eheää. Elokuva polkee ajoittain pitkään paikallaan ja välillä taas sortuu liian katkeraan melodramaattisuuteen. Satiirin ajoittaiset pirskahtelut tuntuvat muutoinkin istuvan kehnohkosti kokonaisuuteen.
Tarinan sijoittaminen fiktiiviseen Nagashiman lääniin korostaa historian toistuvuutta ja tarinan ydinvoimavastaisuutta. Ratkaisu on ihmeellisen alleviivaava ja huolimaton. Selvä askel fiktiivisyyteen syö elokuvan oletettua todistusvoimaa ja ihmiskohtaloiden riipivyyttä. Ylikorostettu musiikin käyttö ja kuvaston ajoittainen latteus kielii kiireellä valmistuneesta tuotannosta. Elokuvassa olisi ollut paljon kiinnostavia aineksia olla aidosti koskettava kertomus hyvien ihmisten elämien luhistumisesta. Nyt se on monista mainioista ideoistaan ja kohtauksistaan huolimatta vain kelpo yritykseksi jäävä sillisalaatti. Vaikuttaa siltä, että Sonon kannattaisi keskittyä kunnolla yhteen elokuvaan kerrallaan eikä syytää teoksiaan liukuhihnalta. Hän on siihen aivan liian taitava ohjaaja.
