Mikko Koivisto

Tokyo Drifter (2011)

Ohjaaja:

• Tetsuaki Matsue

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tetsuaki Matsue

Tokio 27.5.2011

Ilta laskeutuu Japanin pääkaupunkiin. Fukushima on poksahtanut ja metropolin neonvalot himmenneet. Kaduilla on apea tunnelma – ei vähiten taivaan täydeltä roiskivan ja mahdollisesti radioaktiivisen vesisateen takia. Yksi mies sekä häntä seuraava pieni kuvausryhmä eivät kuitenkaan lannistu! Tähtäimessä rakkauslaulu hiljenneelle kaupungille sekä vuoden 2011 "feel-good ‑elokuva numero 1".

Nuori dokumentaristi Tetsuaki Matsue ja folk-ihme Kenta Maeno jyräsivät kertaheitolla festivaalitaivaille kolmen vuoden takaisella Live Tapella (2009). Yhdellä otoksella kuvattu Tokio‑elokuva, jossa Maeno talsi metropolin katuja esittäen musiikkiaan, viihtyi maailman elokuvafestivaaleilla vuosikausia. Live Tapen vihdoin saavuttua dvd‑levitykseen on kaksikolla jo uusi elokuva teattereissa. Aika näyttää kuinka pitkälle uusintalämmittelyn petroli kantaa.

Yhdessä yössä kuvattu Tokyo Drifter on musiikkielokuva ja katudokumentti. Ketään ei haastatella eikä elokuvassa ei ole sanaakaan dialogia. Edes kertojaääneen ei sorruta. Kitaralla ja aurinkolaseilla aseistautunut Maeno vaeltelee ympäri kaupunkia laulaen albumillisen hienoa musiikkia Tokiosta, rakkaudesta ja vähän muustakin. Ohjaaja Matsue seuraa uskollisesti perässä – tällä kertaa tosin elokuvansa useampaan, joskin yhä pitkillä otoilla kuvattuun jaksoon pilkkoen.

Tokyo Drifter on ennen kaikkea elokuva Maenon musiikin ystäville. Samalla se on kuitenkin jotain enemmän. Hieman epämuodikkaan, mutta omalla tavallaan viileän muusikon talsiessa kylmässä sateessa alkaa katsomon puolelle välittyä jotain siitä tunnelmasta, mikä suurkaupungin kaduilla vallitsi ydinkatastrofin jälkeisinä epävarmoina kuukausina. Tarve energian säästämiseen oli vihdoin tuonut Tokioon sen pimeyden, jonka kerrostalon kokoiset neon-valot normaalisti lakaisevat kaduilta yön syvimpinäkin tunteina. Tokyo Drifterin alivalaistu Tokio näyttää vihdoin normaalilta kaupungilta.

Ohjaaja Matsueta muutos ei tuskastuttanut – hän näki sammuneessa kotikaupungissaan jotain tavattoman viehättävää, mutta tavallisuudesta poikkeavaa. Dokumentoinnin välikappaleeksi hän valitsi kaupan hyllyltä irronneen edullisen kameran. Sen karkea ja automaattitarkennuksella kuvausvirheitä synnyttävä jälki muistutti ohjaajaa niistä youtube-videosta, joiden kautta hän ja miljoonat muut seurasivat tsunamin ja ydinkatastrofin alkuhetkiä. Äänenlaatuun panostettiin silti täysillä, sillä musiikkielokuvassa ei olennaisimman asian kohdalla voitu tehdä kompromissia.

Shown todellinen tähti on kuitenkin vastustamattoman energisesti esiintyvä Maeno, jota edes pimeyden ja trademark-aurinkolasien synnyttämä pahanpäiväinen yhtälö ei kykene upottamaan. Skootterilla paikasta toiseen kaasutteleva laulaja jää sijainnista riippumatta aina vaille yleisöä, mutta nostattaa katsomon puolella tunnelmat kattoon. Aamun sarastaessa jää päällimmäiseksi tunteeksi kaipaus vielä yhden kappaleen kuuntelemiseen. 70‑minuutin pituinen elokuva sammuttaa kuitenkin valot Maenon Tokyo Drifter ‑kappaleen jäädessä taustoittamaan mustaa kangasta.