Jetro Suni

The Way Back (2010)

Ohjaaja:

• Peter Weir

elokuva arvostelu

Ohjaus: Peter Weir

National Geographicin ja Abu Dhabilaisen Imagenationin rahoittama The Way Back perustuu puolalaisen Slawomir Rawiczin kiistellysti enemmän-tai-vähemmän totuudenmukaiseen omaelämäkertaan, jonka painettu versio kantaa nimeä: The Long Walk: The True Story of a Trek to Freedom (1956). Muistelmissa joukko sotavankeja pakenee toisen maailmansodan aikaan Siperian Gulagista vaeltaen jalan yli 7000 kilometrin matkan halki Venäjän metsien, aina Gobin autiomaasta Himalajan kautta Intiaan. Weirin elokuva toistaa kirjan tarinan hyvin uskollisesti.

Vaelluksesta luonnon armoilla on mahdollista tehdä äärimmäisen onnistuneita elokuvia. Todisteena tästä toimii jo yksin Nicolas Roegin mestariteos Walkabout (1971). Myös Rawiczin tarinassa itsessään olisi ollut potentiaalia toimivaksi elokuvaksi, mutta valitettavasti Weirin käsissä eeppinen, jännitteiden ja uhkien täyttämä matka halki ankaran ja armottoman luonnon on onnistuttu kääntämään masentavinta laatua olevaksi Hollywood-pannukakuksi.

The Way Backin muka-rankka ja ‑ahdistava matka on uskottavan ja jännittävän selviytymistarinan karikatyyri, jossa kaikki on kliinistä, kilttiä ja leppoisaa. Läpi elokuvan matkalaiset letkauttelevat typeriä onelinereitä, välillä surkeasti toteutetut cgi‑eläimet ahdistelevat ja hahmojen välille syntyy pakotettuja keskinäisiä jännitteitä, kaiken kääntyessä kuitenkin lähes poikkeuksetta lopulta parhain päin. Typeryyden huippuna mukaan seurueen hyysättäväksi tupsahtaa siloposkinen tytteli (Saoirse Ronan), jonka ainoa funktio on täyttää miesvaltaisen seurueen naisnäyttelijäkiintiö ja yrittää parhaansa mukaan näyttää mahdollisimman kivalta ja söpöltä. Pääosassa hyörivä kasa mainstream-luottonaamoja (Colin Farrell, Ed Harris, Mark Strong, Jim Sturgess) ei itsessään onnistu tuomaan elokuvaan minkäänlaista lisäpontta. Paremminkin päinvastoin.

Toimivinta The Way Backissä ovat sen kuvastamat luonnonkauniit maisemat, joiden läpi seurue hiljalleen matkaa. Maisemien takia ei elokuvan parissa kuitenkaan kannata elämästään kahta ja puolta tuntia haaskata, sillä mikä tahansa BBC:n luontodokumentti on helposti The Way Backiä nautinnollisempaa viihdettä.

Sakari Määttä

Cairo Exit (2010)

Ohjaaja:

• Hesham Issawi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hesham Issawi

Egyptiläissyntyinen Hesham Issawi muutti Yhdysvaltoihin 1990 opiskellakseen antropologiaa, mutta vaihtoi ennen pitkää kiinnostuksensa kohteeksi elokuvanteon. Hänen ohjaamansa lyhytelokuvat Interrogation (2002) ja T for Terrorist (2003) saivat hyvän vastaanoton amerikkalaisilla festivaaleilla. Muutama vuosi myöhemmin valmistui ensimmäinen pitkä elokuva AmericanEast (2008).

Cairo Exit on tämän päivän Kairoon sijoittuva rakkaustarina. Elokuvan keskiössä on 18‑vuotias slummeissa elävä Egyptin alkuperäiskristitty, eli koptikristitty tyttö Amal Iskander (Maryhan Magdi), ja hänen muslimipoikakaverinsa Tarek (Mohamed Ramadan). Tarek haaveilee heidän lähtevän yhdessä laivalla etsimään Italiasta parempaa elämää ja yhteistä tulevaisuutta. Amal ei kuitenkaan halua lähteä ja valehtelee Tarekille olevansa raskaana pitääkseen miehen lähellään. Tarek ei suostu jäämään ja antaa Amalille mahdollisuuden: joko hän lähtee miehen mukaan tai abortoi lapsensa. Tarekia kohtaan tuntemastaan rakkaudesta huolimatta Amal ei suostu kumpaankaan vaihtoehtoon, mutta saatuaan potkut työpaikalta tulevaisuus Kairossa näyttää entistä synkemmältä.

Pääparin lisäksi sivurooleissa juonenkulkuun vaikuttavat Amalin äiti, peliriippuvainen isäpuoli ja olennaisemmassa roolissa Amalin hyvä ystävä Rania. Rania yrittää päästää naimisiin, mutta se on ongelmallista, koska hän ei ole enää neitsyt. Hän koettaa haalia tarpeeksi rahaa leikkaukseen, jossa immenkalvo palautettaisiin takaisin.

Ongelmallisinta Cairo Exitissä on, ettei tapahtumilla tunnu olevan juuri minkäänlaista merkitystä, koska henkilöiden välinen lataus puuttuu tyystin. Erityisesti pääparin välille olisi ehdottomasti vaadittu jotain vahvempaa sidosta kuin että katsojan annetaan ymmärtää heidän olevan vahvasti rakastuneita tapahtumien viitatessa muuhun. Sivuhenkilöistäkään ei jaksa elokuvan edetessä välittää ja heidän kohtalonsa tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä. Issawi yrittää kyllä joillakin kohtauksilla herättää katsojassa sympatiaa tai muita tunteita, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Cairo Exit sisältää pari kohtausta, joissa Issawi leikittelee vertauskuvilla ja koettaa tuoda mukaan jonkinlaista taiteellista näkökulmaa. Eräässä kohdassa Amal nukahtaa tuolille sairaalan käytävällä ja näkee unen. Unessa sinivalaistussa huoneessa on aasi, joka kuitenkin pian katoaa. Sen tilalle ilmaantuva autonrengas syttyy palamaan. Olisi tavallaan mukava tietää mitä ohjaaja on näillä visioillaan yrittänyt kertoa, mutta varmasti turvallisinta on, että se pysyy hänen omana tietonaan. Toisessa kohtauksessa Amal on hukkumaisillaan mereen ja näkee Neitsyt Marian taivaalla.

Riippumattomana tuotantona syntyneen Cairo Exitin tekemisen aikana Egyptin sisäministeriö määräsi kuvaukset lopetettavaksi turvallisuussyihin vedoten. Sen mukaan elokuvan aihepiirit olisivat liian herkkiä Egyptin valtiolle. Kuvauksia jatkettiin kiellosta huolimatta ja eräässä vaiheessa Issawi ja koko kuvausryhmä joutuivat poliisin pidättämiksi.

Cairo Exit on rujoista ja varmasti jonkun mielestä rankoistakin aiheistaan huolimatta lauhkea ja luotettava kuin kameli keskellä aavikkoa – juuri niin kuin aidon hiekkaelokuvan pitääkin olla. Tapahtumien pinnan alla voi nähdä alituisesti sen, ettei kenellekään päähenkilöistä tule tapahtumaan mitään pahaa, koska he eivät ole ansainneet sitä. Cairo Exit on pehmeän pumpulinen hiekkaelokuva, jonka sandaaleissa ei piileskele skorpioneja eikä leirin ulkopuolella vaani bandiitteja.

Sakari Määttä

678 (Cairo 678, 2010)

Ohjaaja:

• Mohamed Diab

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mohamed Diab

Mohamed Diab tunnetaan Lähi-idän Hollywoodiksi mainitun Egyptin lupaavimpana käsikirjoittajana, joka kokeili nyt ensimmäistä kertaa kykyjään ohjaajana. Egyptiläinen elokuvateollisuus on koko arabimaailman varttuneinta ja tuottaa jatkuvalla tahdilla niin vahvoja draamoja kuin hieman kaupallisempiakin elokuvia. Valitettavasti vain harvat näistä päätyvät länsimaisten katsojien nähtäviksi.

678 on elokuva, jolla on potentiaalia pärjätä kansainvälisesti, vaikka tapahtumat ja aiheet ovat lujasti kiinni juuri egyptiläisyydessä ja arabikulttuurissa. Elokuvan keskeisimpänä teemana on egyptiläisnaisten kokeman seksuaalisen häirinnän aiheuttama ahdinko, mutta periaatteessa kyseessä on samalla vetoomus kaikenlaista väkivaltaa vastaan. Sen lisäksi, että 678 tuomitsee väkivallan käytön, se myös painottaa henkilökohtaisen koskemattomuuden tärkeyttä. Jokainen ihminen tarvitsee oman henkilökohtaisen tilansa voidakseen elää rauhassa ja harmoniassa muiden kanssa.

678 olisi hyvin voinut olla tyypillistä hiekkaelokuvaa edustava kantaaottava draama, jonka sisältö olisi hukkunut jo alkuunsa kuin kameli juoksuhiekkaan – näin käy valitettavan usein egyptiläisille ja muillekin Lähi-idän elokuvateollisuutta edustaville tuotannoille. Tuoreimpana esimerkkinä tästä on Dubain festivaalilla nähty ja suurten odotusten saattelemana lanseerattu Cairo Exit (El Khoroug, 2010), joka edustaa edellä mainittua hiekkaelokuvagenreä surkeimmillaan. Diabin elokuva on kuitenkin jotain aivan muuta: se etenee alusta loppuun sujuvasti ja varsinaisia puutteita on vaikea löytää. Pääosien suoritukset ovat vakuuttavia ja Diabin ohjaus varmaa. Kokonaisuuden nostaa omalle tasolleen runsas omaperäinen huumori, jota Diab käyttää onnistuneen hienovaraisesti joidenkin yksittäisten hahmojen kautta, keventäen raskaan aihepiirin aiheuttamaa taakkaa.

Sen sijaan, että Diab lähestyisi aihettaan suoraviivaisen tylysti hän tuo esille objektiivisen näkemyksensä Egyptissä vallitsevan seksuaalisen ahdistelun dynamiikasta. Lisäksi Diab tutustuttaa katsojan siihen kulttuuriin, ympäristöön ja vallitsevaan tilanteeseen, josta itse tarina kumpuaa. Suuri osa tarinan aineksista pohjaa muutaman lähivuoden tapahtumiin. Vastikään Egyptissä koettiin historian ensimmäinen naisen aloittama oikeusjuttu seksuaalisesta häirinnästä ja se on tapahtumana yksi elokuvan useista teemoista.

678 yhdistää kolmen egyptiläisnaisen tarinat yhdeksi ehyeksi kokonaisuudeksi. Naiset tulevat Kairon monimutkaisen sosiaalisen hierarkian eri laidoilta. Fayza (Bushra) on traditionaalisia arvoja edustava kahden lapsen ja miehensä (Bassem Samra) kanssa asuva äiti, joka on ahdistunut päivittäin kokemastaan kähminnästä busseissa ja muualla. Seba (Nelly Karim) on joukkoraiskauksesta toipuva varakas jalokivimyyjä, jonka avioliitto ja tulevaisuus ovat kariutuneet traumaattisen kokemuksen johdosta. Nelly (Nahed El Sebaï) on ulospäin suuntautunut ja rohkea nainen, joka aiheuttaa kohua haastamalla miehen oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä. Ongelmat kasautuvat stand‑up ‑komiikkaa harjoittavan, mutta pankkialalle ajautuvan miesystävän kanssa, koska he eivät jaa yhteisiä unelmia tulevaisuutensa suhteen.

Kohtalo saattaa kolmikon yhteen ja yhdessä he huomaavat, ettei virkavalta ota heitä tosissaan, vaan suhtautuu heihin välinpitämättömästi. Naisista jokainen kärsii omalla tavallaan seksuaalisen häirinnän aiheuttamista traumoista ja apua ei löydy mistään. He päättävät ottaa lain omiin käsiinsä ja antaa pervoille kähmijöille opetuksen, joka ei heti unohdu. Ennen pitkää poliisi kiinnostuu asiasta ja tutkimuksia johtaa Isoksi Pomoksi itseään nimittelevä ylipainoinen rikosetsivä (Maged El Kedwany). Etsivä tuo elokuvaan mukaan kaivattua komediallisuutta ja El Kedwanyn suoritus on selvästi yksi koko näyttelijäkaartin parhaista.

Tapahtumat itsessään eivät ole elokuvassa kovinkaan raflaavasti esille tuotuja ainakaan verrattuna länsimaisten nykyelokuvien sisältöön tai siihen, kuinka rankkoja asioita oikeassa elämässä tapahtuu. Siitä huolimatta naisten psykologinen ahdinko välittyy valkokankaalta vaivattomasti. Elokuvan hahmojen kokemat kärsimykset eivät ole vain egyptiläinen ongelma, vaan samojen asioiden kanssa joudutaan tekemisiin missä tahansa suurissa kaupungeissa tai kasvukeskuksissa ympäri maailman.

678 on älykäs elokuva, jonka aihepiirien paino puhuu omasta puolestaan antaen katsojalleen tulkintavapauden sen sijaan, että yrittäisi pakkosyöttää oikeita moraalivalintoja ja päätelmiä. Elokuva ei ala syyttämään mitään tiettyä tahoa vallitsevasta tilanteesta, vaan havainnoi vastakkainasettelujen ja sisäisten konfliktien ruhjomaa yhteiskuntaa rehellisellä ja realistisella otteella.

Kalle Karinen

Bunraku (2010)

Ohjaaja:

• Guy Moshe

elokuva arvostelu

Ohjaus: Guy Moshe

Bunrakun lähtökohta, tuntemattoman ohjaajan isoilla Hollywood-nimillä tähditetty kaikesta mahdollisesta inspiraatiota ammentava spagettiwesternin ja samuraielokuvan risteytys ei ole järin lupaava. Se herättää kuitenkin uteliaisuutta ja varovaisen "entä jos tämä on sittenkin hyvä?" ‑ajatuksen. Tämänkaltaisia itä‑länsi ‑hybridejä on nähty ennenkin, ja miltei aina ongelma on sama: mukana ei ole juuri mitään omaa, vain pinnallista klassikoiden imitoimista ja ärsyttävän suorasukaisia viittauksia paljon parempiin lähde-elokuviin. Poikkeus toki löytyy: Quentin Tarantinon Kill Bill: Vol. 1:ssä (2003) ja Vol. 2:ssa (2004) kaikki osui nappiin.

Juuri Kill Bill onkin Bunrakun ilmeinen vaikutin. Avaimena toimii kohtaus, jossa Uma Thurman saapuu lentokoneella Tokioon. Lentokone, kaupunki ja taivas näyttävät räikeästi halvoilta 50‑luvun scifi-elokuvan pienoismalleilta. Bunraku vie tämänkaltaisen tyylittelyn aivan uudelle tasolle. Tapahtumien näyttämöksi on luotu kokonainen uusi surrealistinen maailma ja täten irtaannuttu monista dramaturgian velvoitteista. Perinteistä kostoelokuvaa enemmän Bunraku muistuttaa fantasiamusikaalia, jossa tanssi on korvattu lähitaistelulla.

Toinen yhtä ilmeinen inspiraation lähde Bunrakulle ovat Seijun Suzukin surrealistiset poptaide-elokuvat, etenkin Pistol Opera (2001). Siihen ja sen varhaiseen alkuosaan, Branded to Killiin (1967) pohjautuu myös Bunrakun juoni: normaalin pakollisen kostomeiningin lisäksi kyseessä on kilpailu itäisen pallonpuoliskon ykköstappajan tittelistä. Tyrannimainen Nicola the Woodcutter (Ron Perlman) on ykkönen, mutta hänen asemaansa uhkaamaan saapuu junalla mystinen mustaan pukeutuva vaeltaja (Josh Hartnett), joka määrätietoisesti pyrkii lähemmäs Nicolaa ja haastaa matkalla tämän apurit, tappajat numero 2–10.

Juontakin enemmän Seijun Suzukin tuotanto on vaikuttanut siihen miltä Bunraku näyttää. Suzukilta tutut pelkistetyn kauniit setit ja provosoivan vahvat värit ja valot ovat läsnä jokaisessa kohtauksessa. Visuaalisesti tarjolla onkin todellinen herkkupala. "Bunraku" on japanilainen nukketeatterin muoto, ja elokuva nyökkääkin aluksi siihen suuntaan, mutta etenee pian kattamaan kaikki tunnetut tyylikeinot ja keksii muutaman uuden päälle. Bunrakun oudossa ja ajattomassa maailmassa yhdistyvät villisti oikeat näyttelijät, erilaisilla tyyleillä toteutetut perinteiset‑ ja tietokoneanimaatiot, teatterinäytelmät mieleen tuovat paperimaiset lavasteet ja aikoinaan jo Tri Caligarin kabinetissa (1920) katsojia ihmetyttäneet vahvasti ekspressionistiset taustat. Siirtymät kohtauksesta toiseen ovat erityisen ansiokkaita. Hienot kamera-ajot, värimuunnokset ja yksityiskohtiin sukellukset pitävät elokuvan ainaisessa liikkeessä.

Äänipuoli on hoidossa yhtä hyvin. Spike Leen hovisäveltäjän, jazz-muusikko Terence Blanchardin luomat musiikitkin ovat erinomaiset ja rytmitetty liki nerokkaasti toimintaa tukemaan. Levymusiikin korkeimman tason jo saavuttanut ja sittemmin elokuvamusiikkiin keskittynyt brittiläinen Juno Reactor on myös kontribuoinut soundtrackiin yhden uuden biisin verran.

Tyylin ja näyttävyyden lisäksi Bunrakun toinen valtti on laaja ja kiinnostava näyttelijäkaarti. Teinirooleihin leimaantunutta Hartnettia on aluksi vaikea mieltää pääosaan coolin ja mystisen, korttia pelaavan cowboyn rooliin, mutta miehen konsistentti tiukkailmeisyys on lopulta hyväksyttävä. Taisteluparinaan Hartnettilla on samurai, jota näyttelee Gackt, Malice Mizer ‑bändissä vaikuttanut japanilainen megatähti. Laulamisen lisäksi Gackt on jo pidempään tehnyt ääninäyttelyä (New Fist of the North Star, 2003–2004) ja oikeita rooleja (Moon Child, 2003). Bunrakussa Gacktin kohtalona tosin on olla stereotyyppinen ronin-hahmo ilman erityistä persoonallisuutta. Yhtä ohuen, joskin pätevän roolin hyvänä setänä tekee Kill Billissäkin nähty japanilaisten genre-elokuvien vakioroisto Shun Sugata (Organ, 1996).

Sankareilta show'n varastaa Fred Astairen tyyliin tanssahdellen tappava Killer #2, eli Rooma‑tv‑sarjan (2005–2007) tähti ja Trainspottingin (1996) Tommyna muistettava Kevin McKidd. Woody Harrelson esittää tapahtumia kanavoivaa baarimikkoa, joka onkin tyypillinen harrelsonilainen hahmo: hän tuntuu olevan ainoa, joka ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu ja ottaa silti rennosti. Femme fatale ‑roolia yrittävä Demi Moore hautautuu pahasti muun mellastuksen ja värikkäämpien hahmojen taakse. Rastahiuksilla yllättävä Ron Perlman on sopivan erikoinen hahmo tappajien kuninkaaksi, mutta hänen filosofiansa jää sekavaksi ja hämäräksi. Samuli Vauramo vetää hienon roolin alussa öykkäröivänä punapukuisena keikarinilkkinä. Kaiken taustalla, aivan kuten bunraku-nukketeatterissakin, on kertoja. Bunrakun maailmassa kertojana toimii Kill Billin David Carradinen suhuässää ilmeisesti tavoitteleva Mike Patton, joka onnistuu jälleen kerran erinomaisesti. Pattonin persoonallisesta äänitaiteilustahan on saatu nauttia etenkin monissa hieman aikuisemman maun videopeleissä (esim. The Darkness, 2007; Portal, 2007; Left 4 Dead, 2008 & Left 4 Dead 2, 2009).

Toimintaelokuvana Bunraku on hieman keskivertoa kiinnostavampaa tavaraa. Peruskonsepti on vanha ja toimivaksi todettu: eri tyyleillä taistelevia vastuksia ilmestyy kuvaan tasaisin väliajoin ja lopussa isona vyörynä. Tuliaseita ei käytetä. Mukana on nyrkkitappelun lisäksi mm. miekkailua ja capoeiraa. Jonkinlainen kohokohta on Hartnettin taistelu akrobaattia vastaan trapetsilla ja trampoliinimaisesti toimivalla turvaverkolla. Mitään järin erikoista ei kuitenkaan nähdä, ja sinänsä kiitettävän selkeästi kuvatut koreografiat ovat usein jopa amatöörimäisiä, eli Hartnettin kimppuun hyökkää geneerisiä roistoja, jotka eivät edes yritä osua, vaan juoksevat viereen odottamaan että saavat pataan. Myöskään Hollywood-tähtien liikkuminen ei kovasta treenaamisesta huolimatta ole erityisen dynaamista, vaan jopa hitaan raskasta. Toki sekin on parempi vaihtoehto kuin toiminnan nopeuttaminen liikunnasta nauttimisen pilaavilla salamaleikkauksilla.

Elokuva jättää monia asioita pimentoon, mahdollisesti jatko-osaa tai sisarteosta varten. Hyvä niin, sillä tätä katsoo mieluummin lisää kuin muita vastaavia yritelmiä, esim. liian hajanaisella juonella samaa yrittävää Sukiyaki Western Djangoa (2007). Ohjaaja Guy Moshelle Bunraku on teoksena selvästi jonkinlainen lempilapsi rehelliseen fanboy-tyyliin, aivan kuten Quentin Tarantinolle oli Kill Bill, johon QT vuodatti koko tietämyksensä aasialaisesta toimintaelokuvasta. Hämmästyttävästi rahoittajat ja Hollywoodin kärkinäyttelijät ovat luottaneet aiemmin vain yhden pienimuotoisen pitkän elokuvan tehneen Moshen kunnianhimoiseen visioon. Tämä selittyy sillä, että Moshe löysi samanhenkisiä tuottajia ja onnistui vakuuttamaan heidät. Lopullinen voitto oli indie-genre-elokuviin erikoistuneen Snoot Entertainmentin saaminen tuottotiimiin. 25 miljoonan dollarin budjetti riitti kunnon näyttelijöihin ja huimaaviin visuaaleihin.

Sääli, ettei sillä rahalla saatu parempaa tarinaa tai kliseidenpoistokonsulttia. Hurjan hahmokavalkadin hallinnointi ja pedantti huomio visuaalisiin yksityiskohtiin lienevät vieneen ohjaaja/käsikirjoittaja Moshelta kaiken ajan, eikä jännitettä luovaa dramaturgiaa, teemallista sisältöä tai syvällisyyttä ole nimeksikään. Bunrakun kauniin karkkishow'n parissa viihtyy hyvin melko pitkälle, mutta lopulta yli kahden tunnin kesto alkaa ärsyttää. Eräs ilmiselvä ansiokkaan elokuvan kriteeri kuitenkin täyttyy: teos tekee mieli katsoa pian uudestaan.

Kalle Karinen

State of Violence (2010)

Ohjaaja:

• Khalo Matabane

elokuva arvostelu

Ohjaus: Khalo Matabane

Poliittisilla lyhäreillä aloitelleen etelä-afrikkalaisen Khalo Matabanen toinen pitkä elokuva, Johannesburgin Alexandra-alueen slummeihin sijoittuva draama State of Violence pureutuu Etelä-Afrikan turbulentin lähihistorian yhä uudestaan pintautuviin traumoihin.

Bobedi on menestyvä kultakaivososakas, jonka vaimon naamioitunut tunkeilija murhaa hänen silmiensä edessä pariskunnan kotona. Ainoa vihje motiivista on se, että murhaaja tietää Bobedin salatun identiteetin: 22 vuotta aiemmin hänet tunnettiin pahamaineisena kuolemanpartiolaisena nimeltä "Terror". Vaimonsa kuolemaa selvittävän Bobedin sivistynyt ilmiasu alkaa nopeasti rakoilemaan, ja alta paljastuu väkivaltainen kostaja. Menneisyyden synnit ‑teemaan liittyy julma afrikkalainen erikoisuus, "necklacing"-nimellä tunnettu elävältä polttaminen autonrengas kaulassa.

Näyttelijät ovat kiinnostavia. Vaikka budjetti on selvästi ollut minimaalinen, on mukaan saatu nimekkäitä paikallisia tähtiä. Bobedia näyttelee Fana Mokoena (Hotel Rwanda, 2004). Hän onkin ainoa jotenkin loogisesti käyttäytyvä hahmo ja pälyilee vaikeissa tilanteissa hiljaisena aivan Ugandan edesmenneen diktaattorin Idi Aminin tavoin. Kummankin silmistä näkee, että ajatustoiminta niiden takana on hyvin rajoittunutta, vaikka toinen luultavasti vain näyttelee tämän.

Oudosti miltei kaikki muut slummien asukit toimivat jonkinlaisina Sokrateen kaltaisina filosofeina, jotka yrittävät saada Bobedin näkemään oman henkisen alkeellisuutensa. Kosto on tuomittavaa, mutta kukaan ei tarjoa tilalle vaihtoehtoja. Suurin henkisen kasvun opas on Bobedin veli Boy‑Boy, Oscarillakin palkitun Tsotsin (2005) nimiroolin näytellyt outolintu Presley Cheweneyagae. Samoilla sfääreillä trippailee Terrorin entinen taistelutoveri Strike, joka nyt elelee jonkinlaista hippielämää ja hehkuttaa kuinka hän tarvitsee elääkseen vain ilmaa ja on tyytyväinen majailemaan asuntoautossa.

State of Violence muistuttaa pintapuolisesti toimintaelokuvaa, mutta yrittää pääasiassa olla vakava sosiaalinen kommentti. Harmillisesti se ei tee erityisen tarkkoja kärjistyksiä mistään, eikä onnistu karistamaan halvan opiskelijatyön fiilistä yltään. Etelä-Afrikasta on tullut näyttävääkin amatöörielokuvaa, kuten sittemmin District 9:n (2009) ohjanneen Neill Blomkampin lyhäri Alive in Joburg (2005), ja siksi onkin lievä pettymys katsoa taas näin teknisestikin alkeellisen näköistä kuvaa.

State of Violence kestää vain 75 minuuttia. Olisi ollut hyvä ajatus käyttää vielä 15 minuuttia pohjustamaan ajankuvaa, koska nyt elokuva ei valota kontekstiaan juuri mitenkään. Ilmeisesti kohdeyleisöksi on ajateltu vain paikalliset, jotka osaavat vetää johtopäätöksiä niistä harvoista lauseista, joilla Bobedi on toimintansa oikeutusta kuvaillut. Jos apartheidin jälkeisen Etelä-Afrikan historia ei ole katsojalle ennestään tuttu, jäävät monet asiat täysin käsittämättömiksi.

Kalle Karinen

Norwegian Wood (2010)

Ohjaaja:

• Anh Hung Tran

elokuva arvostelu

Ohjaus: Anh Hung Tran

Elokuvan uteliaisuutta herättävä nimi tulee The Beatlesin biisistä, jonka tarkoitus ilmeisesti olisi synnyttää nostalgisia tuntemuksia ja johdattaa katsoja oikeaan aikakauteen, 60‑luvun loppupuoliskolle. Äärivasemmistolaiset opiskelijaradikaalit marssivat näyttävästi Tokion kaduilla, mutta elokuvan hahmoihin se ei juurikaan vaikuta – tämä on intiimi draama ja voisi tapahtua missä vain, milloin vain. Japani tosin tarjoaa taustaksi tarinan melodramaattiseen vireeseen sopivia upeita hiljaisia metsiä ja tuulisia kukkuloita.

Lukiolaispoika Torun paras ystävä Kizuki tekee itsemurhan ja jättää Torun lisäksi suremaan tyttöystävänsä Naokon, jonka mielenterveys alkaa horjua. Myöhemmin yliopistolla Naokon ja Torun välille on muodostumassa suhde, joka katkeaa Naokon häivyttyä mielisairaalaan. Toru virittää uuden suhteen eloisaan Midoriin, mutta käy edelleen tapaamassa Naokoa parantolassa. Seksin ympärillä pyörivää kuviota mutkistavat sekä menneisyyden piinaavat haamut että sairaalassa vaikuttava vanhempi nainen, Reiko.

Norwegian Wood on etenkin näyttelijöiden työvoitto. Hulluuteen suistuvana Naokona ällistyttävän pikkutarkan roolityön tekevä Rinko Kikuchi on länsikatsojille tuttu Babelin (2006) Japani-osuuden kuurona tyttönä. Toru eli Kenichi Matsuyama on Japanissa hurjassa suosiossa ja varastaa show'n mm. elokuvissa Detroit Metal City (2008) ja Death Note (2006). Midoria näyttelevä söpö Kiko Mizuhara on ensikertalainen, mutta tekee yhtä vakuuttavan roolisuorituksen kuin kokeneemmat kollegansa. Tämä on tärkeää, koska suurin osa elokuvasta on pienimuotoisia kahdenkeskeisiä dialogeja, joissa nuoret yrittävät saada varmuutta toistensa tunteista.

Harmillisesti kestää likimain tunti ennen kuin elokuvassa tapahtuu yhtään mitään kiinnostavaa kehitystä. Pelkkä perusteiniromanssi, upea kuvaus ja hienosti rakenneltu ajankuva eivät riitä pitkälle. Kieroutuneen seksuaalisuuden teema hiipii mukaan liian myöhään, ja uskaliaan paljon jätetään katsojan tulkinnan ja päättelyn varaan. 60‑luvun poliittinen myllerrys on jätetty kokonaan viitteelliseksi, eikä nuorempi katsojakunta varmastikaan ymmärrä mitä on tapahtumassa.

Ohjaaja Anh Hung Tranin (The Scent of Green Papaya, 1993) mukaan Norwegian Woodin pohjalla olevasta samannimisestä Haruki Murakamin kirjasta vuodelta 1987 piti jättää paljon kohtia pois, koska ne olisivat sekoittaneet katsojaa. Taisi käydä pikemminkin päin vastoin. Murakami on tosin itse nähnyt elokuvan ja Tranin mukaan pitänyt siitä.