Mies Mikkonen

Das Cabinet des Dr. Caligari (Tri Caligarin kabinetti, 1920)

Ohjaaja:

• Robert Wiene

elokuva arvostelu

Ohjaus: Robert Wiene

Tri Caligarin kabinetti on mykkäkaudella tuotettu välitöntä huomiota herättänyt avantgarde-elokuvaklassikko. Valkokankaalla nähtiin ensimmäisiä kertoja tarina, jota pystyi ilman epäilyksiä kategorisoimaan termillä "kauhu". Show'n suurin stara oli kuitenkin lavasteissa sekä rekvisiitassa, jossa jäljiteltiin aikakauden kuvataiteesta (ja erityisesti teatterista) peräisin olleita ekspressionistisen liikkeen vinoutuneita, epätodellisia visioita. Joissain kohdissa esineiden ja asioiden varjot peräti maalattiin kiinni lavasteisiin. Jopa väliteksteissä käytettiin rujoa, vinksahtanutta fonttia!

Aavemaisen poissaolevalta tuntuvien ihmisten keskellä mieshenkilö rupeaa tilittämään vierustoverilleen erikoista tarinaansa. Syrjäiseen kylään saapui eräänä päivänä kiertävä karnevaali, yhtenä vetonaulanaan Tri Caligarin (Werner Krauss) kabinetti. Siellä tohtori esittelee kalmankalpeaa unissakävelijää Cesarea (Conrad Veidt), jolla on kyky ennustaa tulevaa. Cesare ennustaa kyläläisille kuolemaa, joka välittömästi alkaakin öisin niittää satoa. Päähenkilömme pyrkii pääsemään Caligarin jäljille, selvittäen mitä kabinetin ja sen unissakävelijän takana oikeasti piilee. Tämä johtaa hänet läheiseen mielisairaalaan.

Caligarin vaikutuksen syvällisyydestä kielii jotain sen yltäminen jopa klassisiin Suomi-filmeihin asti: todisteena tästä on kotimaiseksi harvinaisen tyyliteltyä kuvastoa sisältävä Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955), jonka tarina sijoittuu Tauno Palon johtamaan synkkään totalitaariseen valtioon! Muutoin Robert Wienen ohjaaman klassikon perintö näkyy hienovaraisemmilla tavoilla, joista pystyy bongaamaan sellaisia nimikkeitä kuten Alain Resnaisin arthouse-mindfuck Viime vuonna Marienbadissa (L'année dernière à Marienbad, 1961) ja sen puutarhan maalatut varjot, tai Tim Burtonin filkka Batman – paluu (Batman Returns, 1992), jossa Danny DeViton esittämään Pingviini-hahmoon on selvästi otettu vaikutteita Tri Caligarin ulkonäöstä.

Visiot vääristyneistä lavasteista ovat diabolisen diagonaalista mannaa silmille, mutta muuten kuvakerronta on muiden aikakauden kinemaattisten teosten tapaan erittäin staattista, kohtausten tapahtuen välillä ainoastaan jäykissä master-otoksissa. Katsoja toivoo koko ajan tyylin muuttuvan enemmän elokuvalliseksi ja luontevammaksi, jämäkän ja nihkeän teatraalisuuden sijaan. Tämä tapahtuukin harvoissa, arvokkaissa hetkissä, kuten taianomaisessa lähikuvassa, jossa näemme Cesaren avaavan ensi kertaa silmänsä. Tarinankerronta yleisesti tapahtuu kuitenkin siedettävällä tyylillä. Huomiota on saanut osakseen filmin päätös, jota monet ovat pitäneet elokuvahistorian ensimmäisenä lopputvistin hyödyntämisenä.

Cesaren kohtalona ei kuitenkaan ollut jäädä ikuisesti uinumaan, vaan okkultisti-elokuvantekijä Kenneth Anger sisällytti hahmon psykedeelisyyden saralla pioneerimaiseen hallusinaatio-lyhytfilmiinsä Inauguration of the Pleasure Dome (1955), jossa osaa esitti tirehtööri Curtis Harrington (Whoever Slew Auntie Roo?, Night Tide, Queen of Blood). 1962 ilmestyi vähin äänin Robert Blochin osittain käsikirjoittama, erinomaista laajakangaskuvastoa sisältävä (mustavalkoisuus ja scope ovat valloittava yhdistelmä!) erittäin löyhästi alkuperäiseen perustuva, haukuttu uudelleenfilmatisointi. Anno Domini 1989 tuli ulos eräänlainen jatko-osa, Café Flesh ‑ohjaajan Stephen Sayadianin Dr Caligari, joka totisesti on yksi kummallisimpia näkemiäni elokuvia – ja tämä on paljon sanottu.

Itse ekspressionistinen taideliike oli jo hiipumassa sen saapuessa elokuviin. Ehtoja ekspressionistisia filmejä syntyi Saksassa alle kymmenen 1920‑luvun aikana (sekä joitain suuntauksesta selvästi vaikutteita saaneita tyyliltään hiukan tavanomaisempia elokuvia, kuten Fritz Langin Metropolis) – vaikka niistä jotkut olivat Wienen alkuperäistä helmeä parempia elokuvia, kuten karnevaalimiljöötä myös hyödyntävä erinomainen kauhuantologia Waxworks (Das Wachfigurenkabinett, 1924), oli Caligari kuitenkin kaikista näistä voimakkaimmin ja johdonmukaisimmin ekspressionistinen. Kohta sata vuotta valmistumisestaan, Tri Caligarin kabinettia voi luonnehtia Edvard Munchin Huuto-maalauksen jälkeen tunnetuimmaksi ekspressionistiseksi taideteokseksi.