Menettelevän eurodraaman luvattuna maana toimiva Espoo Ciné jatkoi tänä vuonna tutuissa merkeissä. Méliès d'argent -palkinnon pokkasi tällä kertaa hyvin ansaitusti Anders Rønnow Klarlundin Hvordan vi slipper af med de andre (2007). Lyhyempien kommenttien ohella sivustolta löytyy arvostelut elokuvista Zibahkhana, 28 viikkoa myöhemmin sekä Kultaisen kukan kirous.
Cinén balkanilaisen elokuvan sarja jatkuu tänä vuonna parin leffan voimin.
Nimihenkilö Armin on 13‑vuotias bosnialaispoika, joka saapuu hössöttävän isänsä kaitsemana Zagrebiin saksalaiselokuvan koe‑esiintymistilaisuuteen. Alisosiaalisen pojan ja ylisosiaalisen isän suhteen lisäksi Armin käy läpi elokuvamaailman ja todellisuuden eroja, sivuten hyväksikäytön teemaa länsimaisten ja entisen Jugoslavian kansalaisten suhteessa.
Avaintermi tässä on nimenomaan "käy läpi", sillä lakonisesti etenevä Armin ainoastaan koskettaa hieman ohimennen tätä kaikkea, käyden toistuvasti tyhjää isä/poika ‑kohtausten edetessä saman kaavan mukaan pitkin elokuvaa. Elokuvallisuudeltaan teos voisi yhtä hyvin olla teatteria, muttei sisällä tarpeeksi iskevää dialogia toimiakseen pelkkinä puhuvina päinä. Parasta ovat luontevien näyttelijöiden ilmentämät erittäin uskottavat hahmot.
Näyttelijäurallaan laskusuhdannetta kokeva Antonio Banderas kokeilee ohjaajan pallia toista kertaa romaanisovituksella Summer Rain.
70‑luvun Espanjaan sijoittuva, visuaalisesti komea elokuva kertoo muutaman nuoren aikuistumisen kesästä.
Banderas ohjaa hillitysti ja harkiten, josta räväkämpänä poikkeuksena alun kuvallisesti irrotteleva tajunnanvirtajakso. Kokonaisuus muistuttaa raukean kuumaa kesäpäivää, joka tuntuu jatkuvan ikuisesti, hyvässä ja pahassa. Vaikka tiivistämistä kaivattaisiin, Banderasin kerronta kantaa osaavien näyttelijöiden ja hyvien musiikkivalintojen avituksella tarinan tyydyttävään loppuun.
Herkkään yhteistyöhön näyttelijä Sarah Polleyn kanssa pienimuotoisessa draamassa My Life Without Me (2003) päässyt ohjaaja-käsikirjoittaja Isabel Coixet palaa nyt tähtensä kera hivenen osoittelevammissa merkeissä.
Polley on vähäpuheinen maahanmuuttajatehdastyöläinen Hanna, joka lomallaan ajautuu tulionnettomuudessa kehonsa polttaneen Tim Robbinsin sairaanhoitajaksi öljynporauslautalle. Vitsaileva vanhempi mies saa hiljalleen nakutettua naisen kuorta ja molempien kipeät menneisyydet avautuvat. Sivuhahmoina nähdään joukko lautalla eristyksissä työskenteleviä, omilla tavoillaan sulkeutuneita ja yksinäisiä ihmisiä.
Coixet tavoittaa hyvin hylätyn tunnelman keskellä merta nököttävällä, sään pieksemällä ja Jumalan hylkäämällä työasemalla. Osa dialogista on hitusen teennäistä ja muutama vaivaannuttavaksi tarkoitettu kohtaus kääntyy itseään vastaan, mutta etenkin loppua kohti kun Coixetin todellinen sanoma paljastuu saa hieman pitkitetty elokuva terää ja tarkoitusta. Polley ja Robbins ovat myös hyvässä vedossa.
70‑luvun israelilaiseen kibbutsiin sijoittuva riipaiseva kasvutarina Sweet Mud näyttää eron yhteisön korkeiden aatteiden ja inhimillisten vikojen välillä.
Ilman isää kasvaneen 12‑vuotiaan Dvirin (Tomer Steinhof) oletetaan käyttäytyvän kuin aikuinen, mutta häntä kohdellaan kuin lasta. Epätasapainoinen äiti, huoleton isoveli ja ankarat kasvattajat niin koulussa kuin työtehtävissä asettavat huomaamattaan liikaa pienen pojan kannettavaksi. Kibbutsin rauhanomainen idylli rakoilee suvaitsemattomuuden ja taustalla vallitsevan sota-aatteen nostaessa tasaisesti päätään.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Drod Shaul asettaa rinnakkain lapsuuden yksinkertaiset tarpeet ja aikuisten maailman harmaan sävyt. Alussa nähtävä suihinottokohtaus lehmän kera antaa olettaa hitusen räväkämpää menoa kuin lopulta on luvassa, mutta toimii silti hyvänä esimerkkinä valvojien tekopyhyydestä.
"60‑vuotias mummo runkkaa miehiä". Kuulostaa huonolta vitsiltä komediasta, jossa Eddie Murphy esittää yksinään kokonaista perhettä. Tämän sijaan kyseessä on yleisilmeeltään ankean koruton eurodraama, joka irrottaa konseptista halpoja nauruja pikkutuhmaa kaipaaville keski-ikäisille.
Marianne Faithfull tekee hyvää työtä Maggiena, joka ajautuu lontoolaiseen seksiluolaan helpottamaan seinäreiästä munansa tunkevien miesten tarpeita kattaakseen lapsenlapsensa sairaalakulut. Ohjaaja Sam Garbarski pitää onneksi nyyhkydraamaosuuden aisoissa ja elokuvan sävy pysyy muutenkin kiitettävän hallittuna, ylilyöntejä välttäen. Ongelma on vain, ettei se tunnu menevän mihinkään suuntaan ja on liian pliisu. Lypsettäviksi tulevien miesten kustannuksella kiskotaan lievästi hymähdyttäviä nauruja liian pitkään pelkästään siitä että hommaa hoitaa vanha nainen.
Piristävää Irina Palmissa on, ettei koko seksialaa tuomita. Ei Garbarskia sen käsittelykään tosin kiinnosta. Alavireinen elokuva kulkee kuitenkin sujuvasti eteenpäin, eikä loppua pureskella aivan valmiiksi.
Daniel Sánchez Arévalon esikoiselokuva setvii tarkoitustaan etsivien parikolmekymppisten elämiä.
Isänsä halvaukseen johtaneen sydänkohtauksen takia vastahakoisesti tämän asemaan kerrostalon talonmieheksi "noussut" Jorge (Quim Qutiérrez) hakee koulutustaan vastaavia töitä ja haikailee naapurissa asuvan lapsuuden ystävänsä perään. Vankilassa riutuva isoveli Antonio (Antonio de la Torre) puolestaan tapaa näytelmäkerhossa raskaaksi palavasti haluavan Paulan (Marta Etura), mutta testi paljastaa miehen sperman steriiliksi. Pikkuveljen apua siis kaivataan siittopuuhissa. Soppaa sekoittaa vielä isänsä mieshierojalla vierailuista järkyttynyt Israel (Raúl Arévalo).
Otteeltaan tuoreen tuntuinen DarkBlueAlmostBlack luovii railakkaan todentuntuisesti draaman ja komedian välillä, piirtäen osuvat luonnehdinnat maailman rattailta pudonneista nuorista aikuisista. Myös käsikirjoituksesta vastaava Arévalo on ilmiselvä lupaus.
Jamie Babbitin dv‑kameralla kuvattu, räväkän feminististä tyttöenergiaa pursuava Itty Bitty Titty Committee on hauskasti nimetty ja sisältää luontevia nuoria näyttelijöitä. Öh, niin, ja siinäpä se.
Plastiikkakirurgin vastaanotolla työskentelevä Anna (Melonie Diaz) törmää sattumalta radikaalifeministiryhmää Clits In Action vetävään Sadieen (Nicole Vicious), ihastuu siltä seisomalta ja liittyy iskuihin fallosentristä maailmaa vastaan. Sitten naidaan, riidellään, pidetään hauskaa ja kapinoidaan.
Jonnekin kotivideon ja musiikkivideon väliin putoava kerronta on hektistä, mutta pelkkä asenne ja energia eivät riitä kannattelemaan kokonaista elokuvaa. Käteen jää irtonauruja ja muutama ihan osuva draamakohtaus.
The Iron Giantilla (1999) ja The Incrediblesillä (2004) itsensä varteen otettavaksi animaatio-ohjaajaksi nostanut Brad Bird houkuteltiin pistämään Pixarin epäonnistuneeksi luokiteltu Ratatouille-käsikirjoitus kuntoon ja luotsaamaan projekti loppuun asti.
Lähtökohta näkyy lopputuloksessa, sillä tarina kokiksi haaveilevasta pariisilaisrotasta ei millään tasolla saavuta Birdin aiempien elokuvien mielikuvituksellista lennokkuutta. Standardiksi noussut tietokoneanimaatio on kuitenkin niin laadukasta kuin Pixarilta on lupa odottaa, ja Ratatouillen parissa viihtyy helposti pari tuntia. Hahmot eivät ole kovin muistettavia, mutta ihan symppiksiä. Erityisesti über-elitistinen ravintolakriitikko (äänenä Peter O'Toole) herättää naurua.
Pienet punaiset kukkaset ja nuori kapinallinen (O: Yuan Zhang)
Pienet punaiset kukkaset ja nuori kapinallinen sijoittuu kiinalaiseen lastenkotiin juuri kansantasavallan perustamisen jälkeen, jonne uusi tulokas tuo kaaosta. Nelivuotias Qiang (Dang Bowen) ei tunnu millään sopeutuvan, vaan joko itkeä parkuu tai kiusaa muita. Lastenkodissa vallitsevat tiukat rutiinit ja nimen punaisia kukkia jaetaan päivittäin niille, jotka toimivat oikein. Eli osaavat pukeutua ja käydä paskalla heti aamusta – rivissä kykkien.
Hiukan muodottomaksi jäävä elokuva luottaa hieman liikaa absurdien rituaalien hämmästelystä irtoaviin nauruihin ja lasten söpöön käytökseen varsinaisen sisällön tai rakenteen kustannuksella. Laajempaa yhteiskunnallista kontekstia ei ole tarjolla hieman irralliseksi jäävää korkean virkamiehen vierailua lukuun ottamatta.
Bowenin sielukkaat silmät ja hyvät ilmeet kantavat historiallisena tuokiopalana kohtuullisen hyvin toimivaa elokuvaa.
Ehdin jo kuvitella, että aallonpohja Oscar Wilden mestarillisen kirjan The Picture of Dorian Gray (1890) sovituksissa olisi ollut Will SelfinGus van Santin Psyko-remaken (1998) kirjallinen vastine Dorian (2002), joka siirtää tapahtumat 1980‑luvun gay‑kulttuuriin.
Duncan Roy kuitenkin ylittää jopa muuten lahjakkaan Selfin hölmöyden riemuvoiton videotaiteesta ammentavalla "elokuvallaan", jonka mainitaan perustuvan "Oscar Wilden kirjoituksiin".
Nykypäivän Manhattanille sijoitetussa tulkinnassa Dorian Gray on nuori puppelimallipoju David Gallagher, jonka olemuksen ontto takki lienee tarkoitettu kuvastamaan hahmon tyhjyyttä. Muistio taiteilijoille: tyhjyyttä pitää osata ilmaista, pelkkä tyhjiö kuvassa ei riitä. Muotokuva on tietysti muutettu videoinstallaatioksi, jossa Dorian saa elokuvan edetessä muutaman syylän ja pari arpea – joihin Roy zoomailee vimmatusti.
Halpiskameralla tallennettu, räikeästi neonvalaistu kuva jakautuu usein monistetuksi mosaiikiksi, kenties tarkoituksenaan kuvata Dorianin sielun ja/tai modernin ihmisen pirstaloituneisuutta. Kunpa Wilde vain olisi ollut näin lahjakas, olisi säästynyt paljon paperia.
Jos puu kaatuu metsässä ja alle jää kaikki maailman videotaide, itkeekö kukaan?
"Kuin Ken Loach ‑elokuva David Cronenbergin ohjaamana...", ilmoittaa festivaalin katalogi. Pikemmin kuin Cronenberg-elokuva naiseuden mysteeriin törmänneen 13‑vuotiaan runopojan ohjaamana.
Dawn (Jody Jameson) pakenee itsemurhaa yritettyään lapsuuden maisemiin, pieneen kaupunkiin meren rannalla. Haahuiltuaan perheen vanhassa, autiossa talossa sietämättömän kauan nainen menee rannalle ja löytää sieltä pinkin pitkulaisen lihaklöntin, jonka keskellä on vaginamainen aukko. Toiveikkaasti nimetty Dawn antaa vahapaakulle tekohengitystä ja se alkaakin hieman korista. Kun mollukkaa hieroo sensuellisti, alkaa se erittää nestettä, jonka hurmeiseen maisteluun Dawn jää koukkuun – vaikka siitä tulee jälkikäteen paha olo. Eli jos on sattunut kuulemaan ulkoisesta kovalevystä, niin tässä olisi nyt ulkoinen vagina. Sitä on kiva hieroa ja bonuksena omaansa voi nyt myös nuoleskella ilman akrobaatin venymisvalmiuksia. Elokuva ei kerro tuleeko ulkoisen vaginan tökkimisestä huonon olon lisäksi myös karvoja käsiin ja sokeaksi, mutta olettaisin niin. Ja varokaa naiset: jos harrastatte syntiä miehen kanssa, tulee ulkoinen vagina mustasukkaiseksi. Silloin sen aukosta ryömii esiin lonkero, joka imee ukosta mehut ja jättää jälkeensä pelkän kuivuneen luurangon. Jonka Dawn kärrää ostoskärryillä rannalle ja polttaa tuhkaksi yhdellä tulitikulla.
Kaunis ja koskettava elokuva masturbaation vaaroista. Jos Nainen vai artisokka esittäisi kalkkunakauhua, Venus Drowning olisi päävetonaula.
Tanskalaisessa animaatiossa pappi kostaa siskonsa kuoleman ja tämän 5‑vuotiaan lapsen hyväksikäytön pornoteollisuudelle.
Animaatiotyö on menettelevää ja väliin leikatut pätkät oikeista näyttelijöistä sopivat kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Princess ei juuri epäröi esittäessään koko pornoalan degeneroituneiden pervertikkojen vaarallisena ja viattomat tuhoavana temmellyskenttänä a lá 8MM (1999). Tähän päälle kun ympätään deathwishmäinen oikeutetun koston märkä uni (kakara hakkaa ahdistelijansa munat hajalle sorkkaraudalla), niin luulisi itse kunkin provosoituvan pahemman kerran kannastaan riippumatta.
Ohjaaja-kirjoittaja Anders Morgenthalia ei kuitenkaan näytä kiinnostavan oikeastaan kumpikaan aihe, niin ohuella otteella molemmat käsitellään. Lopetus alleviivaa tuskallisen ilmiselvästi koston tuhoavaa vaikutusta, mutta matka sinne on yksioikoisuudessaan hämmentävä. Papin moraalia ei tutkita, saati sitten tekojen oikeutusta ylipäätään. Koska asenne ei ole myöskään käytännössä lainkaan eksploitatiivinen, herää kysymys kenelle ihmeelle elokuva on suunnattu?
Aina kiinnostava Michael Winterbottom pitää otteensa tuoreena kieltäytymällä toistamasta itseään. Tällä kertaa tulos on kuitenkin vain puoliksi onnistunut.
Tosipohjainen jännitysdraama kertoo Pakistanissa kidnapatun ja murhatun journalistin Daniel Pearlin tarinan lesken näkökulmasta. Rooliin omistautunut megatähti Angelina Jolie kantaa elokuvaa vakuuttavasti ja Winterbottom tallentaa tuttuun dokumentaariseen tyyliinsä paikallista kaaosta niin intiimistä kuin poliittisesta näkökulmasta, heittäen katsojan suoraan keskelle tapahtumien kaaosta. Tämä elävän elämän tuntu on Winterbottomin suurin lahja. Jännitystarina sen sijaan ei ja nimet, kasvot ja tapahtumat sekoittuvat pienoiseksi sotkuksi. Kun lopun vielä tietää titanicmaisesti etukäteen, kokemuksesta syntyy jo yksityiskohtien määränkin vuoksi raportinomainen jutun läpikäynti, joka on kaikesta huolimatta pätevästi toteutettu.
