Sen kummemmitta esittelyittä, itse elokuvat:
Julkaistu: 2006-09-04T22:35:00+03:00
Kirjoittanut:
- Ilja Rautsi
Espoo Ciné 2006
Espoo Ciné 2006
17. kertaa järjestetyillä Espoo Ciné -festivaaleilla nähtiin melkein sata elokuvaa, joista tässä käsitellään vain pieni osa. Fantasiasarja Méliès d'Orin finaalista johtuen tosin esitettiin muutama jo edellisvuosina nähty tuotos. Sivuilta löytyykin jo ennestään arvostelut elokuvista Adams æbler, The Descent, Hotel, Strings sekä The Wild Blue Yonder, joista ensin mainittu juuri voitti Méliès -pääpotin – siitä huolimatta, ettei sisällä pätkääkään fantasiaan liittyvää materiaalia.
Parhaimman teränsä kadottanut Robert Altman kulkee tuttuja polkuja uusimmassaan. Garrison Keillorin suositusta radioteatteristaan käsikirjoitukseksi muokkaama haikean koominen elokuva kuvaa kantrihenkisen radioteatteriyhteisön viimeistä iltaa lavalla. Altmanin kamera kiertää seuruetta ohjelmanumeroiden aikana ja esiripun takana, keskittyen poimimaan pieniä draamasta komediaan virtaavia hetkiä ohjaajalle kovin tuttuun, improvisaatiohenkiseen dokumentaaritapaan.
Mukana on vaikuttava näyttelijäkaarti, ja mukaan mahtuu paljon hyvääkin, mutta kokonaisuutena elokuva on löysä ja tarkoitustaan hapuileva. Jotain tässä nostalgisoidaan; radiota, teatteria, koko perheen kivaa viihdettä, taiteilijoiden yhteisöä... jutusta on vain vaikea saada otetta tekijöiden tyytyessä pikkukivaan potrettiin varsinaisen sisällön kustannuksella.
Näyttämön rajoilla pyörivistä hahmoista jäävät päällimmäisinä mieleen Kevin Klinen esittämä Chandler-pastissi, yksityisetsivän urasta haaveileva turvamies (jonka nimi on Guy Noir...), sekä Virginia Madsenin kuolevaisten elämää haikaileva, latteita runollisuuksia turiseva enkeli. Onko tämä kaikki oi‑niin-tiedostava keinotekoisuus viehättävää vai turhauttavaa, riippuu hyvin pitkälti katsojan sietokyvystä tekijöiden itseriittoisuuden suhteen. Samoin on yleisilmapiirin suhteen; mikäli pirtsakan melankolinen kantrityypittely maistuu, voi elokuvasta löytää jotain kestävämpää. A Prairie Home Companionin kääntäjä lienee ollut kännissä, pilvessä, tai sekä että; suomenkielinen titteli on nimittäin Robert Altmanin huonot vitsit.
(IR)
Sin ti (2006)
O: Raimon Masllorens
Espanjalaisuutuus Sin ti on Espoo Cinéä parhaimmillaan ja pahimmillaan; ns. eurooppalaista laatudraamaa, jossa ei ole elokuvallisesti mitään ihmeellistä, mutta se kertoo varman hahmovetoisesti ja tasaisen sujuvasti pienen tarinansa – jonka mukaan saattaa hetkeksi heittäytyä, mutta huomaa jo parin päivän päästä miettivänsä mitä sitä oikein tulikaan katsottua. Tässä tapauksessa kyseessä on menettelevä elokuva taidemaalarinaisesta nimeltä Lucía, joka sokeutuu kallontäräyksen aiheuttamasta vauriosta. Ana Fernández heittäytyy päärooliin täysillä ja koskettavimmillaan Sin ti on tarkastellessaan aviomiehen sekä kahden teini-ikäisen lapsen eri reaktioita elämän uuteen käänteeseen. Apua tarjoaa myös nuori naisterapeutti, johon Lucía näyttää jopa ihastuvan. Tavanomaiseen melodraamassa vatvomiseen kyllästynyt katsoja toivoisikin suhteen lähtevän pitemmälle ja Sin tin ravistelevan perherooleja hieman räväyttävämmällä tai edes omaperäisemmällä otteella. Suuremman näkökulman tai tarkemmin sanottuna edes pointin puuttuessa ei lopulta jää käteen kuin pelkkää tuhanteen kertaan läpi pureskeltua vaikeuksienkauttavoittoonoleomaitsesijatkaelämääsivapaana ‑touhotusta. Toki hyvin näyteltyä ja realistisen oloisesti kerrottua sellaista.
(IR)
Leonard Cohen: I'm Your Man (2005)
O: Lian Lunson
Elokuvan ystävät muistanevat Leonard Cohenin musiikin parhaiten Robert Altmanin rajoja rikkoneesta westernistä McCabe & Mrs. Miller (1971), jossa tämän kaihoisan herkkä soundi tarjosi vastakohtaista tukea ohjaajan rosoiselle jäljelle. Harvakseltaan julkisuudessa näkyvä Cohen on säilyttänyt yksityisyytensä vuosien varrella, eikä kovin syvälle päästä tuoreessa dokumentissakaan. Kattavaa, kriittistä ja monipuolista katsausta Cohenin elämään ja uraan odottavien kannattaa siis suosiolla jättäytyä pois. Lian Lunsonin elokuva on nimittäin dokumentin sijaan puhdasta henkilöpalvontaa alusta loppuun.
Cohenille järjestetyn tribuuttikonsertin ympärille rakennetussa elokuvassa päästään kyllä välillä asiaankin, kun vanha raspikurkku muistelee menneitä leppoisan itseironisesti kameralle jutellen. Väliin leikataan eri artistien tulkintoja Cohenin biiseistä ja annetaan heidän ylistää miestä. Ohjaaja Lunson ei tosin muista nimetä kaikkia heistä, ilmeisesti olettaen katsojien tunnistavan jokaisen. Kappaleiden tulkinnat ovat odotetusti menestykseltään vaihtelevia, mutta parhaiten mieleen jäävät laulut omikseen ottavat Nick Cave, Jarvis Cocker sekä Antony and the Johnsonsin nimikkolaulaja. Maailmanparantamispuuhiensa lomassa aina välillä poppia rustaava U2:n nokkamies Bono vetää kotiin parhaat nuoleskelupisteet kommenteillaan Cohenista.
Edes hieman jäsennellympää kokonaisuutta olisi huomattavasti antoisampi katsoa, mutta I'm your Manin parissa viihtyy kohtuullisen hyvin. Ja jos ei muuta, saa elokuva ainakin uudelleen havahtumaan Cohenin kirjoittajan lahjoihin. Kappaleisiin jo tottuneena nimittäin kiinnittää sanoihin aivan eri tavalla huomiota kuullessaan niitä eri versioina.
(IR)
Grbavica (2006)
Esman salaisuus (O: Jasmila Zbanic)
Eurooppalaisena yhteistuotantona syntynyt Grbavica on malliesimerkki elokuvan potentiaalista tarjota ikkuna toiseen todellisuuteen – tässä tapauksessa se vain sattuu olemaan omamme, vaikka sodan raunioista hyvää elämää kohti kipuavan kansan tuska tuntuu lievästi sanottuna eri maailmalta hyvinvointivaltiossa kasvaneelle.
Jugoslavian sodan jälkimaininkeihin sijoittuva elokuva kertoo bosnialaisen yksinhuoltajaäidin ja tämän teini-ikäisen tyttären tarinan vahvan tosipohjaisesti ja naturalistisesti. Rapistuneessa Sarajevossa elää kituuttava Esma (Mirjana Karanovic) löytää töitä yökerhon tarjoilijana, päämääränään saada tarvittavat 200 euroa kasaan Sara-tyttären (Luna Mijovic) luokkaretkeä varten. Saran isä on kuollut sodassa sankarina ja tyttö idolisoi miestä, jota ei koskaan tavannut.
Esman ja Saran arkea koruttomasti kuvaava Grbavica ei ole kokonaisuutena erityisen eheä (sivujuonia esitellään muttei ratkaista), mutta silti paikoin riipaiseva ja helposti kestonsa kantava pieni draama.
(IR)
Life Is a Miracle (2004)
O: Emir Kusturica
Emir Kusturican uutuus on tekijälleen hyvin ominainen, tarinaltaan ja tunnelmaltaan sinne tänne riehakkaasti rönsyilevä slaavilaiskakofonian täyteinen tuhti paketti ääntä ja vimmaa, johon lukuisten pienten aidonoloisten hetkien kautta suodattuva vahva eletyn elämän tuntu tuo merkitystä.
Grbavican tavoin Jugoslavian sodan uhrien elämää valottava elokuva ottaa edelliseen nähden käänteisen suunnan ja heittää hahmonsa rauhanomaisesta maalaiselosta keskelle sodan kaaosta. Myös yhden perheen mikrokosmoksen kautta laajempaan kuvaan sisältöään venyttävä Life Is a Miracle kaipaisi 154 minuutin kestostaan lievää napsimista sieltä täältä, mutta samalla voisi myös kadota sen riehakasta elämää pursuava tunnelma.
Kusturicalta tuttu pieni annos surrealistisuuttakin mahtuu mukaan, tosin vain yhteen lentävään sänkyyn rajoitettuna.
Elämä on kipeää mutta kaunista, ilmoittaa Kusturica, eikä näin perinpohjaisen havainnollistamisen jälkeen voi vastaankaan väittää.
(IR)
Allegro ei ollut festivaalin ainoa jumalkertojaelokuva Tanskasta, sillä myös Pernille Fischer Christensenin dogma-vaikutteinen En soap luokittuu jossain määrin muotokokeiluksi.
En soap (2006)
Saippua (O: Pernille Fischer Christensen)
En soapissa kertojana on kaikkitietävä, hieman alentuen mutta myötäeläen hahmojen toimia kertaava ja kommentoiva nimetön hahmo, jonka osuudet jaksottavat elokuvan nimettyihin lukuihin ja antavat tapahtumille hieman laajempaa kaikupohjaa – joskin myös vieraannuttavat tietyssä määrin katsojan selvästi ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, siten samalla herättäen ajatuksia yleisön roolista intiimien hetkien tunteennälkäisinä tirkistelijöinä.
Lars von Trier kummittelee dogmeineen tämänkin elokuvan taustalla, mutta ohjaaja Pernille Fischer Christensen on selvästi kiinnostunut pääasiassa hahmoistaan, ei niinkään katsojan viemisestä äärimmäisiin tunnetiloihin.
Loistavasti näytelty pienimuotoinen draama miehensä jättävän Charlotten (Trine Dyrholm) ja sukupuolenvaihdosleikkausta odottavan Ulrikin/Veronican (David Dencik) takkuilevasta ystävyyden heräämisestä, joka näyttäisi voivan johtaa myös rakkauteen. Päähenkilöksi nousevasta Charlottesta muodostuu mukavan moniulotteinen persoona, jonka näennäisen satunnaisessa läheistensä provosoinnin ja sympatisoinnin äkkinäisissä vaihteluissa on uskottavaa keskenkasvuisuutta.
(IR)
Kamome Diner (2006)
Ruokala Lokki (O: Naoko Ogigami)
Viime vuoden R&A ‑festarilla nähdyn sympaattisen lapsuuskuvauksen Yoshino's Barber Shop ohjannut Naoko Ogigami ihastui Suomeen ja päätti sijoittaa seuraavan elokuvansa tänne.
Lopputulos kulkee hyvin samoja episodimaisia latuja kuin tekijänsä edellinen elokuva, eli luvassa on lempeän absurdia komediaa arjen pienistä kummallisuuksista ja ihmisten nyrjähtäneistä erikoisuuksista. Nimen mukaisen ruokalan ympärillä pyörivä tapaus toimii yllättävän hyvin, ottaen huomioon ettei mitään kerrontaa ajavaa draamaa käytännössä löydy lainkaan. Hassut sattumukset kaipaisivat hieman jäsentelyä, ja sisällön heppoisuus korostuu varsinkin loppumetreillä kun toivoisi jotain uutta, mutta luvassa on vain samaa höpsöttelyä. Tästä huolimatta, roolitusta voi vain ihailla näyttelijöiden ulkoisten piirteiden ja elekielen tukiessa täysin komediaa, joka syntyy pitkälti eleistä ja ilmeistä.
Eräänlaisena Suomen matkailumainoksena toimiva elokuva leikittelee hieman kuvalla kaurismäkeläisestä kansasta, joka puhuu vähän mutta juo enemmän. Lievä maagisen realismin vivahde rikkoo luontevasti muuten hyvin arkisen sisällön, tunkeutumatta mitenkään etualalle.
Visuaaliselta puolelta Ruokala Lokki jää latteaksi kuvakerronnan pelatessa ainoastaan funktionaalisella tasolla, eli kaikki ovat kyllä kameran edessä silloin kun pitää tekemässä juuri sitä mitä pitää, mutta elokuvallisuudesta kosahtaa pyöreä nolla, etenkin kun pari käsivarakameralla napattua otosta loksahtavat perin epäluontevasti kokonaisuuteen.
Lopputekstien pyöriessä on kuitenkin rento ja hyväntuulinen olo, eli periaatteessa Ogigami onnistuu tavoitteessaan kertoa, että maailma on kiva paikka elää kun ottaa rennosti.
(IR)
