Ilja Rautsi

Slipstream (1989)

Ohjaaja:

• Steven Lisberger

elokuva arvostelu

"...nature runs rampant!"

Kun ohjaaja-käsikirjoittajana häärii Tronin (1982) luonut Steven Lisberger, tuottajan pallilla istuu kaksi ensimmäistä Tähtien sotaa (1977 & 1980) tuottanut Gary Kurtz, musiikista vastaa Elmer Bernstein, pääosassa on Mark Hamill ja sivurooleissa Bill Paxton, Ben Kingsley, Robbie Coltrane ja F. Murray Abraham, niin elokuvahan ei mitenkään voi olla aivan täysin toivoton – eihän? Slipstream onnistuu kuitenkin suorittamaan tämän ihmeen, mitään näin laahaavan valjua en ole vähään aikaan nähnyt. 1989 valmistunut elokuva sisältää ehkä jopa enemmän lentokohtauksia kuin Top Gun (1986), mutta paljon vähemmän homo‑ tai mitään muutakaan erotiikkaa. Slipstreamin seuraaminen on kuin kiinalaista vesikidutusta, mutta pitkäveteisempää.

Mark Hamill on synkeä ja kovaksi keitetty (hänellä on parta!) tulevaisuuden poliisimies maailmassa, jossa luonto on iskenyt takaisin – tai jotain vastaavaa. Ainakin kaikkialla on vain laakeita niittyjä tai vuoristosolia, joiden yli liidellään loputtomasti. Tuulee myös paljon, mutta aika vaisulta vastaisku kaiken kaikkiaan vaikuttaa. Entinen jedi jäljittää karannutta murhaaja-androidia, jota esittää kuivan englantilainen Bob Peck (siinä hänen koko persoonallisuutensa). Bill Paxton tekee itselleen 80‑luvulla tyypillistä roolia vähän villinä mutta humoristisena Iron Maidenin basistina – tarkoitan pitkätukkaisena pikkurikollisena. Androidi osoittautuu paljon inhimillisemmäksi kuin norjalaisen valaanpyydystäjän näköinen Hamill ja Paxton ystävystyy sen kanssa läpi elokuvan, oppien asioita itsestään ja ihmisistä hyväksi havaitulla tavalla – eli kohtausten välissä.

Slipstream on tehty yhden askeleen päässä terveestä järjestä ja noin kuuden kilometrin päässä minkäänlaisesta elokuvallisesta lahjakkuudesta. Toisin kuin Tron, se on täysin vailla mitään kiinnostavaa. Jollain ihmeellisellä keinolla mukaan houkutellut tunnetut ja lahjakkaat näyttelijät käyvät kohteliaasti vuorotellen nolaamassa itsensä, vaikka tuskin kovin moni katsoja on edes päässyt loppuun asti, joten F. Murray Abraham on ainakin turvassa.

Elokuva on aivan mahdottoman tylsä ja mitäänsanomaton. Isoin ongelma on ehkä kantavan idean totaalinen puuttuminen ja jatkuva hiipivä tuntu siitä, etteivät kohtaukset juuri liity toisiinsa. Slipstreamilla ei ole mitään syytä olla olemassa, eikä se missään vaiheessa ole erityisen mielenkiintoinen tai edes tahattoman hauska. Juonta ei löydy hyvällä tahdollakaan, dialogi on tuskastuttavaa, ja hitaasti paikasta toiseen lentämistä kuvataan aivan loputtomasti. Ohjaus on olematonta, niin henkilöpuolella kuin kaikin muinkin tavoin. Kuvat ovat tappavan staattisia ja lähes kaikki kohtaukset päämäärättömiä. Tarinaa ei oikein pysty edes haukkumaan, koska sellaista ei ole.

100‑minuuttinen Slipstream näännyttää aivot kurtistaen ne heikosti sykkiväksi rusinaksi ja aiheuttaa levottomia lihasliikkeitä vartalon yrittäessä epätoivoisesti paeta tai keksiä jotain parempaa tekemistä. Ei hyvä, ei hauska, ei pöhkö, ei kiinnostava, ei mitään. "Mutta siinä on Mark Hamill!", huutaa joku takarivistä. "Ammu itsesi ennen kuin tulen sinne ja revin silmämunasi kuopistaan!", vastaa Slipstreamin alusta loppuun nähnyt henkisesti repaleinen raunio.

Ilja Rautsi

Abraxas: Guardian of the Universe (1990)

Ohjaaja:

• Damian Lee

elokuva arvostelu

"...a winter wonderland of death traps..."

Nykyinen poliitikko, entinen Predator-"tähti" Jesse Ventura on galaksien välinen poliisi Abraxas (vaikka dvd‑valikko väittääkin elokuvan nimen olevan "Abraxus"), joka jahtaa pahaksi muuttunutta kollegaansa Secundusta (Sven‑Ole Thorssen) maapallolle. Hmmm... olisiko ihan budjettisyistä johtuen...? Joka tapauksessa, maahan päästyään Secundus avaa sanaisen arkkunsa josta kantautuu Sven-Olen kaunis schwarzeneggermainen ääni, todeten ensimmäiselle naiselle jonka kohtaa: "Are you a birthing member of the human species?" Secundus käy suoraan asiaan! Sinisenä säteilevää kädenkosketusta myöhemmin Sonia-niminen blondi (Marjorie Bransfield) on raskaana ja hänen lapsellaan tulee avaruusasemalta oudoissa valoissa tilannetta valvovan parivaljakon (joista toista näyttelee itse ohjaaja!) mukaan olemaan hallussaan "The Anti-Life Equation". Mikä se on, ei kerrota. Miksi, ei kerrota. Miten, ei kerrota.

Viisi vuotta myöhemmin Thomasiksi nimetty mykkä poika (Francis Mitchell) ja Sonia elävät Onnellista Elämää, toisin sanoen he kirmaavat lumessa ja kikattavat, jossain Minnesotan (jonka kuvernöörinä Ventura on toiminut...) pikkukaupungissa. Secundus palaa hakemaan lasta ja Yhtälöä ja Abraxas tulee perässä. Seuraa kiihkeä ajojahti metsässä, jota säestää mielipuolisen leppoisa ja unenomainen saksofonisoolo ääniraidalta. Tässä vaiheessa tuli selväksi, että kokemus on ristiriitainen. Kohtausta nimittäin voisi ihan hyvin kuvitella katsovansa. Musiikkiakin voisi jotenkin etäisesti fantasioida jossain tilanteessa kuuntelevansa. Mutta en ikimaailmassa olisi kyennyt mitenkään koskaan ajattelemaan että nämä kaksi asiaa voisi kokea yhdessä. Kuin kaksi täysin erilaista rinnakkaista todellisuutta olisi hetkeksi sulautunut yhteen, vain tämän elokuvan katsojan vuoksi.

Tällä välin juonessa: Ventura pohtii jatkuvasti asioita kertojanäänellä jossa ei ole järjen häivääkään, sisällöltään tai esitystavaltaan. Jesse-parka kun on ilmeisesti peräisin eri näyttelijäkoulukunnasta kuin vaikkapa William Shatner, joka sentään painottaa vuoROttaiSIA tavuja. Herra Ventura painottaa AIVAN JOKAISTA TAVUA MONOTONISELLA ÄÄNELLÄÄN SOPERTAEN. Sekä jahtaajalla että jahdattavalla on käsissään pienet välkkyvät laatikot joista perinteisen selkeä sci‑fistinen kone-ääni selittää mitä kulloinkin tapahtuu. Mukaan menoon sotkeutuu vielä pari paikallista poliisia, joista toinen on ihastunut Soniaan. Poliiseille kirjoittaja-ohjaaja Damian Lee on kirjoittanut hämmentävän paljon Ed Woodin hengessä soljuvaa dialogia joka ei sano mitään mistään eikä johda mihinkään mutta jatkuu vain kummallisesti minuuttitolkulla. Jostain syystä Jim Belushi tekee cameon koulun rehtorina. Jostain syystä kaikki tämä tapahtuu samassa elokuvassa.

Toisinaan Lee käyttää myös subjektiivista kameraa, kesken kohtauksen ja ilman mitään näennäistä syytä. Ventura saa lantustaa ympäriinsä pitkät pätkät ja ihmetellä muun muassa suudelmien ihmeellisyyttä – hän on katsokaas yli 11 000 vuotta vanha, mutta menee ihan sekaisin kun hänen rannevärkkinsä selittää huulten olevan "itsekostuva mekanismi". Voi noiden avaruuspoliisien elämää. Thorsenin puheesta on paikoitellen mahdoton ottaa selvää, mutta jotain tämä etäisesti ihmisen muotoinen kasa lihaa puhuu Jumalaksi tulosta Yhtälön avulla. Kaikki kutsuvat Thomas-poikaa "Comateriksi" tai jotain sinne päin. Sanaa toistetaan tämän tästä, mutta sen lopullisesta muodosta on pirun vaikea ottaa selvää, koska pääosanesittäjät on kaiketi valittu lausuntataitojen sijaan fyysisten ominaisuuksien perusteella (ainakin Sonian esittäjä on jalostanut peura ajovaloissa ‑ilmeestä taiteenlajin). Cometer? Comotor? Co‑Mater? Kanssaparittelija? Ah, elämän mysteerejä. Damian Lee ohjasi samana vuonna myös karmivan hiihtokoulukomedian Ski School (Meno päällä joka säällä), joka yllättäen löytyi arvostelijan videokaapista.

No, lopussa Ventura ja Thorsen taistelevat kiivaasti (musiikkikin on vaihtunut jatkuvasta veltosta klubijammailusta ihanaiseen 80‑lukumaiseen rock-elämykseen) sillä seurauksella, että Thorsenin pää räjähtää. Katsoja sympatisoi. Ventura päättää jäädä maapallolle rakastuttuaan Soniaan ja Thomasiin. Thomas oppii puhumaan, ei kerrota miksi. Elokuva on epämääräinen sekoitus Terminatoria ja ties kuinka monta muuta 80‑luvun scifi-eeposta yhteen möykkyyn tynnyrinpohjalta kaavittuna. Ai niin, mukana on myös kohtaus jossa yläosaton Ventura makaa sängyllä ja pyytää hänelle siinä vaiheessa ventovierasta viisivuotiasta Thomasia kiipeämään viereensä ja kertoo tälle herkän tarinan hänen ja Secundusin suhteesta. Katsojan sisällä herää pelko pojan puolesta, sillä sana "kanssaparittelija" kytee yhä mielessä. Lopuksi on vielä myönnettävä, että petyin siihen ettei Ventura kertaakaan elokuvan aikana ihmettele rakkautta tyyliin: "Love... ..what is this... love?" Vaan kaikkea ei voi saada, ja on vielä monta elokuvaa edessä.

Ilja Rautsi

Creature (Olio, 1985)

Ohjaaja:

• William Malone

elokuva arvostelu

"...people start dying!"

80‑luvun kulta-aikaan tuotantotehtaan "tehdään tää, täs on helppoo rahaa ees vähäsen" ‑linjalta ulos molskautettu nuhjuinen Alien-kopio, jonka himmeänä valopilkkuna häärii itse (jo elämänsä loppua lähestyvä) Klaus Kinski.

Elokuvan alkukohtauksessa kaksi miestä häärii synkeästi valaistussa, alienmaisessa kivimaastossa ison, pitkulaisen ja kiiltävän mustan tuubin äärellä. Miesten huomaamatta siihen tulee pieni halkeama, josta alkaa valua nestettä. Pahaenteistä! Tästä siirrymme alienmaiselle avaruusalukselle jossa alienmaisesti pukeutunut Alienin näyttelijäjoukon vähemmän lahjakkailta pikkuserkuilta näyttävä epämääräinen sakki hengailee, selittää hiukkasen ekspositiota ja yrittää luoda jotain toveruuden ilmapiiriä. Heidän on laskeuduttava Saturnuksen suurimmalla kuulla, Titanilla, sijaitsevaan tukikohtaan ja selvitettävä mitä sen asujaimistolle on käynyt. Eipä aikaakaan kun ollaan jo siellä ja käydään läpi lähes jokaisesta tieteiselokuvasta tuttuja pseudotiedekeskusteluja. Kukaan miehistön jäsenistä ei jää mieleen millään tapaa, joten nimien luetteleminen olisi vain ajan ja aivoenergian haaskausta.

Meno piristyy puolen tunnin jälkeen hetkeksi kun joukkion hassuimman kampauksen itselleen saanut dominanainen törmää riisuutuessaan kaikkien kourijoiden idoliin, itse herra Kinskiin. Klaus virnistelee välittömän irstaasti ja puristelee naisen tissejä ilmeisen aidon innokkaasti, samalla kuiskaillen hänen korvaansa. Myöhemmin elokuvassa Kinski tarraa naisen pakaraan heidän vaeltaessaan avaruuspuvuissa hapettomassa ulkotilassa. Yrityksen puutteesta ei näyttelijämaestroa siis ainakaan voi syyttää. Katsoja lähinnä miettii kuuluiko puristelukohta käsikirjoitukseen ennen Kinskin mukaantuloakin.

Elokuvan edetessä käy ilmi että alun tuubissa on ollut säilössä jokin outo olento (ei palkintoja niille jotka ehtivät jo tämän keksiä), joka haluaa vain tappaa, tappaa ja tappaa. Se kykenee myös luomaan illuusioita ja kontaktin saatuaan hallitsemaan ihmisiä. Seuraa selviämistaistelu jonka aikana nähdään pari ihan mukavaakin, joskin lyhyttä ja suht vaisua, gore-efektiä.

Creature on ponneton elokuva. Titanin kuusta on luotu synkkä ja kolkko paikka, joka koostuu loputtomista luolista ja solista, joiden keskellä höyryää ja sumuaa. Ohjaaja William Malone menee kuitenkin ali siitä mistä kamerakulma on matalin, eikä edes yritä luoda mitään klaustrofobista tunnelmaa vaikka sen luulisi käyvän suhteellisen mutkattomasti. Saati sitten että elokuva tulisi lähellekään ilmeistä esikuvaansa. Yhdessä kohdassa velat sentään myönnetään puhumalla hetki alkuperäisestä The Thing ‑elokuvasta. Yrittäkääpä arvata minkä kohdan valppaat sankarimme siitä keksivät lainata selviytyäkseen, haastan teidät.

Itse olio unohdetaan kymmeniksi minuuteiksi taustalle, eikä siitä näin muodostu mitään uhkaa. Malone väläyttelee masentavaa mörköään kärsivällisesti loppumetreille asti, jolloin käy ilmi että se on, kas kummaa, Alien-elokuvan nimihirviön ylensyönyt mutanttisukulainen väriään ja penispäätään myöten. Hirviö ei kuitenkaan ole ainoa käsikirjoituksen hylkäämä, vaan yksi ihminenkin unohdetaan noin puoleksi tunniksi jonnekin. Ainoa syy miksi katsoja ei tätä huomaa ennen kuin henkilö palaa ruutuun on se, ettei elokuvan henkilöitä erota toisistaan saati sitten muista montako milloinkin on jäljellä ja missä. Totaalinen ajan‑ ja paikantajun puute tekijöiden osalta auttaa tätä.

Kinskikin on Creaturessa luvattoman vähän aikaa, vaikka ainakin itse näyttää ottaneen siitä parhaat puolet irti. Muu sakki on niin persoonatonta että alkaa epäillä jonkun olevan androidi. Sinänsä sääli, sillä efektit ovat välillä ihan komeita etenkin pienoismallipuolella, ja tällaista sci‑fististä kissa ja hiiri ‑leikkiä on aina hauska nähdä hyvin tehtynä.

Ilja Rautsi

Laser Mission (1989)

Ohjaaja:

• BJ Davis

elokuva arvostelu

"...enthralling thriller filled with action and incredible fight sequences..."

Tuhansien goottien idoli ympäri maailmaa ja Steven Seagalia ihan hitusen verran ilmeikkäämpi (mutta ei yhtä hauska) Brandon Lee esittelee kyseenalaisia taitojaan kökössä ö‑luokan toimintarymistelyssä, jolla ei ole mitään syytä olla Space Odyssey ‑nimisessä laatikossa – saati sitten olemassa. Juonikuvioon toki liittyy nimellisesti sana "laser", mutta itse elokuvassa ei kertaakaan sellaista nähdä vaikka aiheesta keskustellaankin useaan otteeseen.

Juonikuvio on repliikkejä myöten nähty satoja kertoja, sekä paremmin että huonommin toteutettuna. Humoristisen nokkela (tämä selviää siitä, että ihmiset sanovat hänelle niin, ei varsinaisesti mistään hauskasta tai nokkelasta repliikistä) palkkasoturi Michael Gold (Brandon Lee) yrittää saada ydinaseeksi muutettavan laserin keksineen professori Braunin (Ernest Borgnine, jonka olen jotenkin onnistunut näkemään ainoastaan tällaisissa elokuvissa) Kuubasta Amerikkaan, vapauden ja muun sen sellaisen kehtoon. Ilkeä eversti Kalishnakov (Graham Clarke) kuitenkin kaappaa miehen itselleen pahoja suunnitelmiaan varten ja heittää Goldin vankilaan, kaiketi siksi että tämä virnuilee niin ärsyttävästi tilanteesta riippumatta.

Uskaliaan sekä pitkästyttävän paon jälkeen Gold hyppää laskuvarjolla keskelle tolloja kuubalaisia sotilaita ja hämää heitä tekoviiksillä ja uskomattoman huonolla katsokaa-kun-Brandon-yrittää-kuubalaista-aksenttia ‑show'lla antamaan hänelle auton. Seuraavaksi Brandon järkyttää esittämällä kyttyräselkäistä kerjäläistä ja ottaa yhteyttä professori Braunin tyttäreen Alissaan (Debi Monahan, kandidaattini Vuoden Ärsyttävin Kimittäjä ‑kilpailuun), kikkaratukkaiseen blondiin joka nähdään tästä eteenpäin suurin piirtein jokaisessa kohtauksessa, yleensä määkien kimittämässä.

Pahat natsit, eikun siis kommarit, ahdistelevat Braunia ja ovat muutenkin pahoja ihan yleisellä tasolla. Nyt jo rakastuneet Gold ja Alissa matkaavat halki aavikon ja tappavat ilkeitä kätyreitä, jotka ilmestyvät kohteliaasti yksitellen heidän peräänsä. Kliimaksi tapahtuu natsien, siis kommarien kaivoksella jossa he orjuuttavat rumia ulkomaalaisia pahojen aikeittensa saavuttamiseksi. Brandon tappaa Obersturmführ-eversti Kalishnakovin kerran, mutta tämä ryömii vielä sinnikkäästi esiin. Sitten Brandon tappaa hänet uudestaan, yhtä huonoin tuloksin. Brandon tappaa hänet vielä kerran, nyt ilmeisesti onnistuen. Kaikilla on hauskaa paitsi katsojalla.

Laser Mission on tyhmä, tylsä, päämäärätön, epäkiinnostava, huonosti kerrottu, huonosti kirjoitettu ja erittäin huonosti näytelty. Leen ainoa keino ilmaista itseään on joko hymyillä tai ottaa lasit päästään, toisinaan jopa jonkun toisen päästä. Mitään taistelutaitojaan hän ei esittele, eikä kukaan muukaan. Debi Monahanin päätehtävä on olla permanentattu ja kirkua. Ohjaaja B.J. Davis on stunt-mies, mutta toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja ennalta arvattavia eikä niissä ole mitään rytmiä taikka vauhtia. Laser Mission on sitä kuuluisaa elokuvallista ongelmajätettä, juuri sellaista sorttia jota aina krapulan kourissa vastoin parempaa ennakkotietoa ja kiihkeitä varoitussignaaleja aivokuoresta huomaa hipertelevänsä vuokraamon hyllyn perukoilta, ajatellen: "Tämä voisi olla hauska." Se ei ole. Eivät ne (no melkein) koskaan ole. Laser Mission on täyttä paskaa, mutta ei edes pahalta haisevaa tai kiinnostavan näköisestä koostumuksesta valmistunut, se vain on eikä tee muuta kuin olla möllöttää. Aivan kuin sinäkin sen nähtyäsi.

Elokuvan tyhmin repliikki jonka vielä muistan: "You are not a sergeant! You are a WO‑MAN!!!"

Ilja Rautsi

Alien Species (1998)

Ohjaaja:

• Peter Maris

elokuva arvostelu

"...there's a chance they can stop the alien invasion... for now!!!"

Tästä elokuvasta on vaikea kirjoittaa. Koetan selittää. On olemassa todella hyviä elokuvia, hyviä elokuvia, keskinkertaisia elokuvia, huonoja elokuvia, hyviä huonoja elokuvia ja huonoja huonoja elokuvia. Ja sitten on jotain sellaista kuin Alien Species: paha huono elokuva. Niin vastenmielisen kammottava tekele, että se tuntuu tarkoituksellisen ilkeältä hyökkäykseltä ihmismieltä ja kaikkea mitä se edustaa vastaan. Televisiolle tehty elokuvatus, jossa ei ole mitään hyvää, ei mitään hauskaa, ei mitään mielenkiintoista; ei siis niin kerta kaikkiaan yhtään mitään. Kokemus on tuskallinen ja jo sen muistelu aiheuttaa katkoksia synapseissa, oksennusreaktion sielussa ja kokonaisvartalollista inhon värinää.

Juoni alkaa halvalla tietokoneanimaatiokuvalla maapallosta. Hidas zoomi sitä kohti antaa katsojalle petollisen harhaluulon että tekijät osaisivat käyttää kameraa. Sitten illuusio murtuu ja siirrytään jonkinlaiseen tutkimuskeskukseen, jossa halvasta pehmopornoelokuvasta silmälasejaan myöten kävellyt nainen ("roolihahmojen" tai "näyttelijöiden" nimiä on turha odottaa, hahmojen nimet unohti noin joka viides minuutti joten esiintyjien yhdistäminen hahmoon olisi mahdotonta) tuijottaa ruutua vihreän ja punaisen räikeästi sekoittavassa televisiovalaistuksessa, josta saadaan kärsiä koko elokuva. Hänellä on kaverinaan silmälasipäinen mies, jolla on hassu paita. Ruudulle ilmestyy musta viiva, joka liikkuu asteittain nykien alaviistoon. Tämä on äärimmäisen uhkaavaa, selviää muun muassa ääniraidalta, jossa sama "tydytydytydytydy" ‑pimputus jyskyttää koko elokuvan ajan. Sitten kamera siirtyy taas huonoon tietokoneanimaatioavaruuteen, jossa näemme lentävien jouluvalojen näköisten avaruusalusten kieppuvan jälleen ilmeisen uhkaavina. Aluksia on erittäin helppo luulla jouluvaloiksi koska ne ovat täynnä lamppuja, ja aina kun alus kääntyy tai kamera liikkuu ovat huomaavaiset (ja ainoastaan tämän asian kanssa [yli]huolelliset) efektimaakarit luoneet ihmekoneidensa avulla linssiheijastuksia. Joka valosta! Joka kuvaan! Jouluvalolautaset lentävät halki maiden ja mantujen kunnes saapuvat lehmälauman kohdalle, säteilyttäen yhden niistä mukaansa. Pari ihmistä saa tuta saman kohtalon, ja sitten varsinainen... ei, en voi tehdä sitä, en voi sanoa "juoni" ...vaan... tapah... tapahtuma... kyllä, kyllä, saat sen sanottua... tapahtumaketju! Varsinainen tapahtumaketju voi alkaa. Tähän sarjaan kohtauksia liittyy pieni kaupunki, sen poliisit, pari rikollista ja ufotutkijaperhe. Enemmän kertominen vaatisi pääparaltani jotain, mitä sillä ei enää ole tarjottavanaan.

Alien Species on kummajainen. Se on selkeästi noin 12‑vuotiaalle televisioyleisölle tehty, mutta siinä kiroillaan useaan otteeseen ihan "fuck"-sanaan turvautuen. Siinä on todella paljon huonoja tietokone-efektejä. Sellaisia kuin Babylon 5 ‑sarjassa, mutta vähemmän uskottavia. Kohtaus jossa alukset tuhoavat suurkaupunkia on vain yksinkertaisesti nähtävä uskoakseen kuinka tyhmältä se näyttää. Ruudun yläosassa leijuu jouluvalolautasia, joiden alla olevat pienet punaiset ja poukkoilevat valopallot päästävät itsestään vihreitä energiasäteitä, jotka tuhoavat alla olevaa kaupunkia. Tai oikeastaan eivät, sillä rakennuksille ei käy mitään; niiden päälle on vain ympätty tulisia räjähdyksiä, sellaisia joita syntyy kun tekijöillä on käytössä enemmän bensiiniä kuin järkeä. Kuva on tekijöiden umpinaisissa aivoissa ilmeisesti näyttänyt niin komealta että se on näytettävä useampaan kertaan.

Elokuvan avaruusoliot ovat sitä pahinta sorttia, miehiä jäykissä kumipuvuissa. Sellaisia kömpelösti eteenpäin horjuvia isohampaisia, öriseviä ja kiiltäviä rumiluksia, joihin aina tieteissarjoissa turvaudutaan kun kukaan kirjoittajista ei ole keksinyt mitään edes puoliksi kiinnostavaa. Mutta: on vielä toisenlaisiakin avaruusolentoja, nimittäin kaljuja, isopäisiä ja valkonahkaisia pikkumiehiä joiden päämotiivi tuntuu olevan kasvattaa toukkamaisista koteloista zombeja vaneriluolassa. Leikkausten välissä he ilmeisesti käyvät laittamassa luolan seinillekin jouluvalot päälle, epäilemättä kotoisaa oloa luodakseen.

Ja sitten ne ihmiset. Mistä näitä tyyppejä löytää? Naisia joilla on hehkeä iho, kiharat ja kiiltävät kutrit, "täydellinen" vartalo, mutruhuulet sekä sellaisen pikkuasian jota minä tykkään kutsua "persoonallisuudeksi" täydellinen puute. Miehiä joilla on juuri tarpeeksi jykevä leuka, öljyiset mustat hiukset, kuolleet silmät ja aina sama parransänki kaikesta ilmaisusta vapaalla naamalla. Saippuaoopperanäyttelijöitä siis. Mitä he tekevät elokuvassa, siitä en osaa sanoa mitään. Lopussa sankariksi nouseva, tuossa juuri kuvailemani mies tuntuu olevan lopputulos prosessista, jossa näytekappaleesta otetaan pois kaikki, mikä tekee Bruce Campbellista mielenkiintoisen ja korvataan se kaikella, mikä tekee Lorenzo Lamasista turhanpäiväisen. Pääosanesittäjäksi listataan muun muassa monesta Russ Meyerin rintavasta iloittelupläjäyksestä tuttu Charles Napier, mutta häntä nähdään tuskin ollenkaan edes elokuvan alkupuolella, ja sitten mies vain yhtäkkiä katoaa koko jutusta, todennäköisesti lähimpään baariin. Samoin kuin alun pehmopornonainenkin. Muu poppoo on täysin sietämätöntä katseltavaa.

Ohjaajaksi tituleerattu Peter Maris ja käsikirjoituksesta vastuun urheasti itselleen ottava Nancy Newhauer ovat iloisine kumppaneineen saaneet aikaan elokuvan, jota kenenkään ei pitäisi nähdä, koskaan. Kummallakaan ei ole edes alkeellista tajua tehtävistään, mutta ainakaan he eivät ole yksin. Pahinta tässä luomuksessa on, ettei se todellakaan ole hauskaa katsottavaa miltään kantilta. Repliikit ovat tolkuttoman huonoja, mutta niissä ei ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta mitään luovaan idioottimaisuuteen viittaavaa. Yhdessä kohtaa yksi hahmo kysyy toiselta miten hän löysi heidät. Vastaus kuuluu: "Menin autooni ja lähdin etsimään teitä." Epäilemättä, mutta miten se itse löytäminen tapahtui? Loppupuolella parransänkinen sankarimme sanoo tilanteesta: "Tämä on kuin huono X‑Files ‑jakso!" Ajatus on kohdallaan, mutta faktat eivät. Kaikkein eniten tämä iljettävyys nimittäin muistuttaa 90‑luvulla tehdyn The Outer Limits ‑televisiosarjan (1995–2002) puuduttavimpia jaksoja. Tiedättehän, niitä joissa jonkun amerikkalaisen pikkukaupungin viereisestä luolasta löytyy sumun keskeltä vihreää/punaista/violettia väriä hehkuva kristalli joka antaa yliluonnollisia voimia/muuttaa fysiikkaa/tekee älykkäämmäksi, mutta osoittautuu aina joko ulkoavaruuden olioiden juoneksi josta seuraa syöpä, tai ulkoavaruuden olioiden ihmiskuntaa kehittäväksi laitteeksi, johon me emme vielä olleet valmiita.

Valaistus, tuotantoarvot ja näyttelijät kaikki tukevat tätä käsitystä. Mutta toisin kuin kyseisen sarjan armeliaasti 40‑minuuttiset jaksot, Alien Species kestää 91 minuuttia ja lupaa lopussa vieläpä jatkoa (jota ei luojan kiitos koskaan materialisoitunut). Todistettuani juuri ensimmäisessä osassa tapahtunutta alienien invaasiota, herätti luvatun kakkososan nimi Alien Species 2: The Invasion tiettyä hilpeyttä.

Vaikka kuinka yritän, en kykene löytämään Alien Speciesista mitään hyvää. Sen erittäin satunnaiset oikeaa elokuvaa muistuttavat hetket jäävät hiipuviksi hujauksiksi ikuisuudelta tuntuvan keskinkertaisten lahjattomuuksien vuosikokouksessa syntyneeltä vaikuttavan muun kammottavuuden pauhatessa kaoottisesti ja ponnettomasti kohti aneemista antikliimaksiaan. Jo valmiiksi huonoja efektiotoksia avaruusaluksista räjähdyksiin toistetaan häpeilemättä läpi elokuvan. Lavastus on olematonta, paitsi luolassa jossa se on naurettavaa. Musiikki on jo aiemmin mainittua monotonista tydytydytydytydytydy-syntikkanäpsytystä, kuin soittaja olisi kompulsiivisesti jumittunut laitteensa ääreen eikä kukaan kehtaa sanoa mitään hänet pysäyttääkseen. Ihmisten ja täysin luonnollisten taustojen välillä on monissa kuvissa niin isoja tarkkuuseroja, että he näyttävät esiintyvän bluescreenia vasten. Tämä sitten toteutuu ihan oikeasti elokuvan parissa pitkähkössä autolla-ajokohtauksessa, joissa auto ei selvästikään liiku ja ihmishahmojen reunat ovat hämäriä taustaa vasten. Turha edes optimistisesti olettaa, että joku kuvausryhmässä olisi tullut ajatelleeksi liikuttaa varjoja auton sisällä sen liikkuessa.

Ja mikä ehkä kaikkein merkillistä, levyn ekstramateriaalina on viiden minuutin pituinen Casper the Friendly Ghost ‑animaatio Spooking About Africa vuodelta 1957! Ei, en ole (vielä) totaalisesti napsahtanut nurkkiin kuolaileva hylkiö, jota oudot harhat ravistelevat suunnasta toiseen. Tässä elokuvassa todella on ekstrana animaatiolyhäri, jossa ystävällinen aavepoika auttaa aivastelevaa elefanttia pääsemään yli ongelmistaan. Miksi? En tiedä. En vain yksinkertaisesti tiedä. Alien Speciesin koettuaan aivot kun ovat kuin yksin talviyöksi nummelle unohtunut lammas; tuskaansa tiedottomana määkivä ja hytisevän pehmeä pallo, jonka läpi armoton tuuli puhaltaa kunnes otus ei enää liiku.

Ilja Rautsi

Occhi dalle stelle (Silmät tähtien takaa, 1978)

Ohjaaja:

• Mario Gariazzo

elokuva arvostelu

"...alien creatures in the background..."

Alkutekstit joissa kuvataan tähtiä? Kyllä. Epämääräisesti amerikkalaistettuja nimiä niiden seassa? Kyllä. Latteaa kuvausta metsässä? Kyllä. Hahmoja jotka sanovat toisilleen saman mitä juuri kuulivat? Kyllä. Ihonmyötäisiin asuihin pukeutuneita pallopäisiä miehiä vilkkuvien ohjauspaneelien äärellä? Kyllä. Uskallanko toivoa vielä piipittävää ja suhisevaa ääniraitaa, ilmeistä vapaita näyttelijöitä sekä elämää huonompaa dubbausta? Voi kyllä, kyllä, kyllä! Sen täytyy siis olla italialaista sci‑fiä 70‑luvulta!

Jännittävä kertomuksemme alkaa viattoman oloisesta metsästä, jossa mies ottaa kuvia naisesta. He kuitenkin aistivat taustalla jotain selittämätöntä pahaa, vaikkei mitään näy eikä kuulu. Molemmat katoavat mystisesti sen jälkeen, ja naisen jykevänaamaisen reportteriystävän nimeltä Tom Harris (Robert Hoffman) on otettava selvää asioiden perimmäisestä totuudesta. Tämän matkan aikana hän törmää ufotutkijaan, poliiseihin, sokeutuneeseen koiraan, salaliittoa ylläpitävään Silencers-ryhmään jotka kutsuvat itseään nimellä "The Silencers" ja kenties myös noihin mystisiin tuntemattomiin lentäviin esineisiin, UFOihin! Tai kuten eräs elokuvan henkilö yhdessä vaiheessa asian ilmaisee, "Juufous". Lopetus on yllättävän julma, shokeeraava sekä tietenkin mystinen.

Mystisestä tulee uusi suosikkisana tämän nähtyään. UFOt todella säilyttävät salaperäisyytensä koko elokuvan ajan, koska sen loputtuakaan ei katsoja ole saanut edes pienintä vihjausta kupolipäiden tekojen mahdollisesta piilevästä logiikasta. Eivät ihmishahmotkaan tosin ole mitään järjellisen ajattelun riemuvoittoja. UFO‑miesten liikehdintää kuvataan subjektiivisilla kamera-ajoilla. "Ihan kuin Evil Deadissa!", ajattelee joku tätä lukeva. Aivan, kenties Sam Raimi näki aikoinaan tämän kieltämättä omaperäisen elokuvallisen makupalan ja kopioi surutta sen innovatiivisen metodin omiin tarkoitusperiinsä. Se on täysin mahdollista. Mutta jätin mainitsematta sen, että kameran vauhti on noin kaksikymmentä kertaa pienempi ja ajoja saa seurata istuintaan puristaen monia minuutteja elokuvan kestosta. Näiden geriatristen avaruustonttujen vaellusta siivittää pyöristäen vääristävä laajakulmalinssi sekä täysin käsittämättömäksi jäävä musiikillinen anti.

Äänimaailmaa on vaikea kuvailla, mutta taustalla suhisee koko ajan häiritsevästi, merkillisten helähtävien pimahdusten tahdittamana. Siinä se kamera vaeltaa. Nyt se lähestyy tuota talon nurkkaa... noin, se kiersi sen! Nyt se menee sisään, ei, vielä hetki. Ai, täällähän on toinenkin nurkkaus... vai onko? Kuva on toisinaan niin pimeä, ettei muuta näy kuin mustaa. Suhisee kuitenkin... nyt kuului pimahdus! Kas, nyt se löysi portaat, hyvä, hyvä, askel kerrallaan, hitaasti vain vauvanaskelin, noin se käy, hienoa. Nyt tullaan makuuhuoneeseen, jokuhan nukkuu täällä, ei, nyt ne heräsivät ja huutavat! Jotain jännää tapahtuu ja – ai vittu, ohjaaja leikkasi pois. Selitystä tuollekin teolle on sitten ihan turha odottaa elokuvan aikana.

Elokuva kärsii (tai saa lisähauskuutta, riippuu miten asiaa haluaa katsoa) armottomasta kuvan typistämisestä 4:3 ‑kuvasuhteeseen ja lopputulos on suurin piirtein yhtä karmiva kuin Scanboxin Blue Velvetin suomi‑dvd. Paitsi jos on aina halunnut nähdä miten kiehtovia keskusteluja kaksi kuvan vastakkaisilta laidoilta silloin tällöin ruutuun pilkahtavaa nenää voi käydä keskenään. Eräässä kohtauksessa ei edes tiedä että huoneessa on useampi kuin kaksi henkilöä, kunnes ensin vasemmasta alakulmasta pilkahtaa esiin jonkun käsi ja sitten yksi mies ilmoittaa kutsuneensa paikalle "teidät kolme". Paljastus on tosin niin hyvin ajoitettu että voisi jo epäillä kysymyksessä olevan vitsin, ellei muu elokuva olisi sitä mitä se on.

Alkutekstien lopuksi ilmoitetaan Roy Garrettin nimellä esiintyvän käsikirjoittaja-ohjaaja Robert Pagetin olevan Yhdysvaltojen "ilmailmiöiden tutkimuskomitean (N.I.C.A.P.) jäsen" sekä "ilmailmiöiden kenttätutkija (A.P.R.O)." Ilmeisesti siinä toivossa, että nämä seikat lisäisivät kokonaisuuden uskottavuutta. Minäpä kerron mikä saattaisi lisätä uskottavuutta (joskaan ei viihdyttävyyttä): elokuvakoulu. Ihan virallinen tai sitten vain käytännössä opittu. Kuitenkin sellainen missä kerrottaisiin juurta jaksaen muun muassa että kameran olisi toisinaan hyvä osua oikeaan paikkaankin, valaistukseen voi käyttää enemmän rahaa kuin valomiehen lounaaseen ja että hyvät tai edes karismaattiset näyttelijät ovat etu, eivät haitta elokuvalle. Kun elokuva on niinkin haahuileva, päämäärätön, puiseva ja tökerö kuin tämä, ei kuitenkaan voi aidosti suuttua. Juuri tästähän minä maksoin.

Kokonaisuus kestää puolitoista tuntia, se on 90 minuuttia tästä kallisarvoisesta elämästä jonka voisi käyttää esim. veiston opiskeluun tai hevospooloon. Minä käytin sen tähän, toivon teidän tekevän samoin.

Ilja Rautsi

Anno zero – guerra nello spazio (Planeettojen sota, 1977)

Ohjaaja:

• Alfonso Brescia

elokuva arvostelu

"...an out-of-control planet..."

Al Bradley eli Alfonso Brescia iskee jälleen. Tuo italo‑sci‑fin uljas airut ja kierrätyksen mestari jaksaa toistuvasti riemastuttaa vuosien takaa materiaalillaan, joka hämmentää niin sisällöltään kuin... no, kaikin muinkin tavoin. Jäykkiä repliikkejä jäykästi esitettynä virtaviivaisissa ja tiukoissa kokovartaloasuissa keskellä mitä merkillisimpiä, monin erimuotoisin vilkkuvin valoin varustettuja monitoreja. Huono käsikirjoitus, huonoja leikkauksia, huonoja efektejä, huonoja näyttelijöitä, huonoa huonoa huonoa. Mutta mitä neroutta! Alin aneemiset visiot matelevat kivuliaasti konkaten antikliimaksisiin loppuihinsa, jättäen jälkeensä hämäriä muistikuvia kypäräpäisistä ihmisistä trikoissaan taistelemassa robotteja tai toisia trikooasuisia ihmisiä vastaan. Bradleyn sci‑fi-pläjäykset menevät kunniakkaaseen luokkaan "miten kukaan voi saada aikaan mitään tällaista – vieläpä useammin kuin kerran?"

Kapteeni Hamilton (John Richardson) ja hänen uskollinen miehistönsä matkustaa kopisevalla vanerilattialla varustetulla avaruusaluksellaan halki tutkimattomien korpimaitten ja harrastavat seksin sijaan kosmista rakkautta valoseinän ja sykkivän sinisen pallon avulla. Kapteeni Hamilton on omapäinen eikä suostu helpolla tottelemaan esimiehiään tai tietokoneita, koska hän ei ole kone, hän on ihminen, hän on mies! Toisessakin Bradleyn elokuvassa nähtävän aneemisen avaruuskävelyn, erinäisten kiistojen sekä jatkuvan monitorin tuijottelun jälkeen Hamilton miehistöineen päätyy uudelle, tuntemattomalle planeetalle (joka erään miehistön jäsenen mukaan sijaitsee avaruudessa). Planeetta on kivinen rauniomaailma, jossa ei näytä olevan mitään asutusta, kunnes joku (nimiä on lähes mahdoton muistaa) törmää isoon vilkkuvaan robottiin (joka myös nähdään toisessa Bradleyn elokuvassa...) joka tappaa hänet. Muu porukka löytää maan alla asuvien sini-ihoisten kaljujen suippokorvien kansan, joka kommunikoi telepaattisesti ja piileskelee tappajarobottia. Teknologia tuhoaa! Hamilton oli oikeassa, koneet ovat pahasta. Onneksi maan uumenista tihutöitä johtava jättiläistietokone ei kuule mitä sen vieressä puhutaan ja on kohteliaasti varustettu punaisella itsetuhonapilla. Maailma on taas turvassa – vai onko sittenkään?

War of the Planets on juuri sitä, mitä herra Bradleyn ansioluettelo antaa odottaa. Ihmisten välinen normaali käyttäytyminen saa Alin käsissä kyytiä ja tilalla on merkillistä kommunikointia ja ilmiselvien johtopäätösten toistelua tasapaksulla äänensävyllä sekä hämmentyneellä ilmeellä varustettuna. Tulevaisuudessa kaikki saman sukupuolen edustajat myös pukeutuvat samalla tavalla. Innostuessaan he oikein hyppivät ja halivat toisiaan. Teema teknologia vs. ihminen jää taustalle kuin pallopeliä korkean aidan takaa seuraava mies; kyllä se välillä aina pompahtaa näkyviin, mutta mitään tolkkua on hyvin vaikea saada.

Bradleyn puuhasteluja kameran takana on toisinaan vaikea ymmärtää, esimerkiksi dialogikohtauksissa käytetään paljon lähikuvia, mutta niin että ei kuvata henkilöä joka puhuu sillä hetkellä. Hiljaa toljottavien miesten mietteliäät naamat eivät jotenkin onnistu korvaamaan sitä tyydytystä jonka voi saada tietäessään kuka sanoo mitä milloinkin, tai mikä kenenkin nimi on. Yhden näyttelijän nimeksi ilmoitetaan Max Bonus, joka ei ole ehkä aivan yhtä pöyristyttävä kuin vaikkapa Rip Torn (Revi Revitty), mutta kuten koko elokuvakin tuntuu vähän kaukaa haetulta ja onnistuu naurattamaan.

Ilja Rautsi

Voyage to the Prehistoric Planet (1965)

Ohjaaja:

• Curtis Harrington
• Pavel Klušantsev

elokuva arvostelu

"...nearly lose their robot (and their lives!)..."

Roger Cormanilla oli aikoinaan tapana ostaa oikeudet ulkomaalaisiin elokuviin, kirjoittaa juoni uusiksi ja dubbauttaa repliikit, palkata joku kuvaamaan lisäkohtauksia ja leikata lopputulos entistä merkillisemmäksi (sittemmin esim. hongkongilainen ohjaajamaestro Godfrey Ho on käyttänyt samaa taktiikkaa lukemattomien ninja-eepostensa luomisessa). Voyage to the Prehistoric Planetiksi uudelleen nimetty tuntematon venäläiselokuva joutui Corman-käsittelyyn ja ilmestyi 1965 hämmentämään amerikkalaista yleisöä.

Venäläiset osuudet ovat huomattavasti mielenkiintoisempia jo siksi, että niissä edes tapahtuu jotakin. Koska uudet kohtaukset oli luonnollisesti pakerrettava mahdollisimman halvalla ja nopeasti, koostuvat ne pelkästään yhdessä huoneessa oleilusta. Basil Rathbone ‑parka joutuu horisemaan käsittämätöntä pseudotiedemongerrusta mikrofoniin apulaisten istuessa vieressä. Seuraavana vuonna tämä entinen Sherlock Holmes toki esiintyi elokuvassa nimeltä The Ghost in the Invisible Bikini, joten pahin ei ehkä ollut vielä ohi.

Elokuvan alussa meteoriitti iskee avaruusalukseen ja tutkimusretkikunta joutuu pakkolaskeutumaan Venukselle Forbidden Planetin (1956) Robby the Robotin jälkeenjääneen serkun kanssa. Toinen joukko lähtee pelastamaan heitä ja tutkimaan sumun peittämää kalliota, öh, planeettaa. Heti painavan aluksen laskeuduttua vakaasti yksi miehistä hiipii varovaisesti pitkin tannerta, todeten hetken kuluttua maan olevan onneksi tarpeeksi kiinteää heitä kannatellakseen. Kuin todistaakseen vuoden 2020 teknologian olevan kosmonauttien havaintokykyjen tasolla, hän on kiinnittänyt itsensä köydellä alukseen paikannustarkoituksessa. Aiemmin nähdyt kierrejohdolliset mikrofonit ovat toki jo ehtineet luoda katsojaan lähtemättömän vaikutelman futuristisesta tulevaisuudesta. Narutkin osoittautuvat myöhemmässä vaiheessa äärimmäisen tarpeellisiksi, kun Johniksi nimetty robotti kaataa niiden avulla puun rotkon ylittämistä varten.

Dialogi on juuri niin laadukasta kuin uudelleenkirjoitetussa ja dubatussa elokuvassa voisi olettaakin. Yksi sanoo jotain tyhmää, toinen toistaa sen hänelle takaisin – mutta eri sanajärjestyksellä. Näyttelijöitäkään ei ole siunattu persoonallisuuden ihmeellisellä lahjalla anonyymiksi jäävää kapteenia lukuun ottamatta, jonka ääni kantautuu jostain kurkun syövereistä minne normaaleilla ihmisolennoilla ei ole asiaa. John-robotti puhuu tavalla, jota on mahdotonta ilmentää tekstissä. Metallinkalskea kliseeroboääntämys on yhdistetty pitkiin taukoihin jokaisen sanan välissä. Vaan ei se mitään, koska romuläjään on ohjelmoitu pirteää huilumusiikkia. Tiedän että jos joskus haaksirikkoudun Venus-planeetalle, piristyisin välittömästi energisestä huilunlutkutuksesta.

Ohjaus on sekä venäläisissä (Pavel Klushantsev) että amerikkalaisissa (Curtis Harrington, John Sebastian ‑nimellä) aneemista ja kankeaa. Jos on ollut mahdollisuus ahtaa kaikki kohtauksessa esiintyvät samaan kuvaan, sitä on käytetty. Tämän huippulaadukkaan dvd‑julkaisun taso tukee omalta osaltaan kuvallista loistokkuutta; kuva on punertava reilusti yli puolet ajasta.

Elokuvan pelastavaksi puoleksi muodostuu outo joukko eri otuksia joihin urhea retkikunta törmää. Heti ensimmäisenä nähtävä punaisilla (no, ainakin tällä levyllä ne olivat erittäin punaisia) lonkeroilla varustettu sipulinmuotoinen pallukka, joka laiskasti yrittää kaapata yhtä miestä kitaansa, missä päin kehoa se sitten onkaan. Loppupuolen laavavirtojen ohella sankareita uhkaavat paikallaan pysyvä stegosaurus sekä hauskan töksähdellen liikehtivä lentolisko, mutta Parhaan Hirviön arvonimen voittavat ehdottomasti kengurudinosaurukset. Hieman ihmisen kokoista tyrannosaurusta (jos tyrannosauruksilla olisi pitkät eturaajat koukussa rinnan päällä heilumassa) muistuttava laji hyppii ja pomppii murhanhimoisesti, mutta lapsenmielisen riemukkaasti rohkeiden tovereiden kimppuun. Sen jälkeen niitä voi vähän aikaa nähdä taustalla Venuksen "tiheän" sumukerroksen lävitse, loikkimassa tasajalkaa sinne tänne.

Voyage to the Prehistoric Planetin lopussa seuraa vielä uskomaton tvisti niille, jotka ovat hillinneet nukahtamisimpulssinsa. Yksi retkeilijöistä nimittäin löytää juuri ennen lähtöä maasta kiven, jonka sisältä löytyy veistos naisen päästä. Ihmiselämää! Sittenkin! Mutta voi, on aika mennä ja laskeutumistikkaatkin on heitettävä taakse kiireessä. Onneksi miehistöllä on paljon narua jäljellä. Aluksen poistuttua tallustaa paikalle kaapuihin pukeutunut nainen, luoja tietää miksi. Saamme vielä hieman kuvaa avaruuden mittaamattomuudesta samalla kun kertojanääni jauhaa jotain tutkimusmatkojen jatkumisesta.

Ilja Rautsi

They Came from Beyond Space (1967)

Ohjaaja:

• Freddie Francis

elokuva arvostelu

"...thanks to a steel plate in his head from an auto accident!"

Viimeistä levyä ihmeiden laatikosta viedään, ja sen ensimmäisellä puolella on ehta kalkkuna (aivan, tässä julkaisussa on sellaisiakin) 60‑luvun loppupuolelta. Ikävä kyllä kyseessä on kuitenkin vain yksi venytetty elokuva lisää sarjasta "muukalaiset saapuvat ja tapahtuu paljon epäilyttävää." Ei täysin vailla pelastavia puolia, mutta kaiketi massamurhaajatkin ovat toisinaan sympaattisia.

Tavallinen päivä tavallisella englantilaisella pellolla. Yhtäkkiä taivaalta tuiskahtaa meteoriitti keskelle multaa, ja paikalle kutsutaan jäyhä tiedemies Curt Temple (Robert Hutton) tiimeineen. Paitsi että Temple kärsii yhä päävammastaan, jonka hän sai autokolarissa. Laimeassa (elokuvallista "näytä, älä kerro" ‑periaatetta välttäen yksi ihminen latelee toiselle asioita jotka tämä jo tietää, mutta yleisö ei) ekspositiokohtauksessa opimme myös, että arvon neron päähän on upotettu hopealaatta suojaamaan kallon arvokasta sisältöä. Tiimi ajaa pellolle ja löytää meteoriitista merkillisen violetinsinisen kristallin. Yllättäen kristalli alkaa säteillä ja taustalta raikaa syystä tai toisesta svengaava tanssimusiikki, sitten kaikki pysähtyy. Tutkimusryhmän mielet on vallannut joukko avaruusolioita. Vain hopealevynsä johdosta immuuni, hiuslisäkkeestä kärsivän näköinen Curt voi pelastaa maailman! Mutta ovatko alienien motiivit sittenkään tuhoisia...?

Suuren yleisön piirissä isompaa mainetta kuvaajana (esim. The Elephant Man, 1980) kuin ohjaajana saavuttanut Freddie Francis tehtaili 60‑ ja 70‑luvulla useita kauhuviritelmiä muun muassa Hammer-yhtiölle. They Came from Beyond Spacen harvoja hyviä puolia on Francisin kuvallinen lahjakkuus. Asetelmat ovat selkeitä mutta usein kekseliäitä ja Francis elävöittää monia sisällöltään umpipuuduttavia kohtauksia kamerasommitelmillaan ja –liikkeillään. Valitettavasti se ei riitä edes puolitiehen.

Joseph Millardin kiehtovasti nimettyyn romaaniin The Gods Hate Kansas perustuva elokuva on brittiläistäkin brittiläisempi sanan huonossa merkityksessä. Kokonaisuutta vaivaa jatkuva totisuus, jota sinne tänne kömpelösti poukkoileva juonikyhäelmä ei auta lainkaan. Tämä voisi tietenkin olla kehu, mikäli tässä huterassa rakennelmassa olisi yhtään oikeaa tai kiinnostavaa sisältöä. Naurettavuuden vallitessa lopputulos on puiseva, kuivakka, hillitty ja niin kovin harmaa. Väriä saadaan vasta lopussa kun päästään kuun vallanneiden avaruusolioiden tukikohtaan, jossa erivärisiin kaapuihin verhoutuneet yliolennot tervehtivät maan kansalaisia paidattomien flashgordonmaisten vartijoidensa kera. Sekä tietysti niissä kahdessa kohdassa kun joltakulta menee taju kankaalle ja ruudun peittää väriä vaihtava spiraali.

Musiikki on niin epäsynkassa tapahtumien kanssa, että välillä on pakko miettiä onko ääniraita mennyt sekaisin jonkun useista jazz-tanssiaisista kertovan elokuvan kanssa. Elokuvan alkupuolen miljöönä on joko pelto tai jonkun pikkuruinen toimisto. Avaruusalus-lavasteen eteen on nähty ilmeisen paljon vaivaa, ja sen yhden käytävän läpi reissailua kuvataankin sitten enemmän kuin tarpeeksi. Erikoisefektipuolella ollaan yhtä köyhiä kuin sisällön suhteen. Pari hassua taskunlampulla toteutetun näköistä laserpistoolilaukausta tuovat hymyn huulille, mutta potin räjäyttävät Templen kyhäämät säteilyltä suojaavat hopeakypärät.

Päävauriot huomioon ottaen osuvasti nimetty Temple on suoraan sanoen ihan helvetin vaisu päähenkilö. Tällainen rooli olisi sopinut esimerkiksi Leslie Nielsenille, joka noihin aikoihin vielä teki vakavasti otettavan ammattilaisen (lääkäri, lehtimies...) rooleja. Robert Hutton vain rypistää otsaansa ja mulkoilee jonnekin. Käsikirjoitus ei auta asiaa jättämällä hahmon persoonallisuuden vilkuttamaan jonnekin tienposkeen. Itse asiassa elokuvan koko näyttelijäkaarti on veistetty yhdestä samasta, periksi antamattomasta sekä nuhjuisen värittömästä puusta. Joukko valjuja, jatkuvasti tosissaan olevia hiivataikinan lailla lievästi paisuneita nollanaamoja höpisemässä mitä sattuu lienee poimittu yhdellä kertaa vakuutustarkastajien vuosikokouksen vessasta. Poikkeuksena aivan lopussa nähtävä, sittemmin Tim Burtonin elokuvissa sivurooleja tehnyt Michael Gough, jolle on suotu kyseenalainen kunnia kantaa roolinimeä Master of the Moon.

Ilja Rautsi

La guerra dei robot (War of the Robots, 1978)

Ohjaaja:

• Alfonso Brescia

elokuva arvostelu

"...combat the humanoid robots and rescue the victims!"

Voi kyllä, tässä maagisessa laatikossa on kaksi Bradley-elämystä! Tämä on vain niistä, kuten Bradleyn koko sci‑fi-tuotannostakin, se tylsin. Ei ole tietenkään helppoa täyttää kokonaista 100 minuuttia kiinnostavilla tapahtumilla, mutta olisiko esim. 30 niistä sadasta liikaa pyydetty? Tai voisiko käsikirjoituksen pitää 70 minuutin rajoissa, kun ei niitä tapahtumia oikein riitä edes siihen?

Professori selittää naisavustajalleen uudesta keksinnöstään, jonka avulla hän pystyy luomaan elämää. Hän voi luoda täydellisen ihmisen! Hän voi luoda vehreää metsää kuivaan autiomaahan! Hän pystyy mihin tahansa! Mutta pystyykö ohjaaja näyttämään kahden näyttelijän päät samaan aikaan kuvassa? Ikävä kyllä ei. Herra Brescia on taas ympännyt tutun näköisen joukon puusta veistettyjä ihmisiä tiukoissa univormuissa keskelle vilkkuvien valotaulujen paratiisia, jonka pitäisi esittää avaruusalusta. Juoni, jos sitä siksi nyt voi kutsua, koostuu siitä että proffa ja assistentti kaapataan kaukaiselle planeetalle ja heidät on pelastettava. Mukana menossa säntäilee sinne tänne joukko "futuristisiin" hopeanhohtoisiin asuihin puettuja sekä ultrablondeilla peruukeilla varustettuja robotteja. Jos poppoo kuulostaa tutulta, olet todennäköisesti katsonut Bradleyn (paljon hauskemman) Star Odysseyn (1979). Al uskoo vakaasti kierrätyksen jaloon taitoon, vaikka eihän hän muutakaan voi. Tämän kaiken lisäksi elokuvassa puhutaan loputtomasti (todennäköisesti mielisairaalasta meedion välityksellä kirjoitettuja repliikkejä), juostaan jatkuvasti edestakaisin ja venytetään tarina niin pitkälle, että se napsahtaa katki ja tyrmää kaikki osalliset.

War of the Robotsin "kliimaksi" (aivoissa oikein nytkähtää tuskasta kun käytän tuota sanaa kuvaamaan tämän elokuvan loppua) saattaa ihan oikeasti olla kaikkien aikojen pitkästyttävin avaruustaistelu koskaan. Kun katson Bradley-elokuvaa, en odota sellaisia pikkuseikkoja kuten hahmot, juoni, koherenssi tai vaikka satunnainen järjen pilkahdus keskellä absurdin avuttomuuden autiomaata. Pystyn pidättämään henkeni halki pitemmänkin sonnan läpi sukeltamisen kuin olisi tismalleen ottaen tervettä. Mutta saatana soikoon Al, sitä on tietty raja minuutteja jonka näinkin pitkälle degeneroitunut ja tämän boksin ostanut ihmisraunio jaksaa tai kykenee katsomaan miestä tekemässä ei mitään pienessä kopissa, joka esittää avaruushävittäjän hyttiä! Liika on liikaa. Suurin piirtein jokainen tämän lootan elokuvista menee kastiin "kokemus on hauskempi jälkikäteen kuin tapahtuessaan", eikä War of the Robots muodosta poikkeusta. Elokuva on hupaisaa alkuaan lukuun ottamatta kuivuuden huippua jo Bradleynkin... öh, omaperäisen... tuotannon seassa.