Mitä Elitisti-foorumin väki katsoo 2019

Jacques Deray: La piscine (1969) ***½



Fotogeneettiset Alain Delon, Romy Schneider, Jane Birkin ja Maurice Ronet loistavat ylellisen näköisen ihmissuhdetrillerin päätähtinä. Tässä oli kyllä hyvin onnistuttu tavoittamaan 1960-luvun eteläranskalaisen huvilamiljöön raukea tunnelma.

Luca Guadagnino: A Bigger Splash (2015) *



Tämä on siis La Piscinen uudelleenfilmatisointi. Kenenkähän mielestä oli hyvä idea laittaa luiseva ja androgyyninen Tilda Swinton sensuellin miehennielijän rooliin? Eihän tämä toimi alkuunkaan. Kun näyttelijöillä ei ole minkäänlaista karismaa tai auraa, niin tarinan ihmissuhdekuviot tuntuvat pelkästään tylsiltä. Guadagninon ohjauksessakaan ei ole mitään mielenkiintoista, ei tyyliä eikä näkemystä. Täysin tarpeeton remake.

Luca Guadagnino: Suspiria (2018) *



Täysi kalkkunahan tämä on, mutta ei vailla viihdearvoja. Ihmettelen vaan miten kaikki suomalaiset arvostelut antavat sen kuvan, että kyseessä olisi joku vakavasti otettava ja diippi mestariteos, jossa on syvällisiä "teemoja". Argenton elokuva on ihan art house ‑kamaa Guadagninon (tahalliseen?) perseilyyn verrattuna. No, lahjomaton Elitisti tulee taas kerran paljastamaan totuuden keisarin uusista vaatteista, stay tuned...

Georges Lampin: L'idiot (1946) ****



Loistavasti lavastettu, näytelty ja käsikirjoitettu Dostojevski-filmatisointi. Paksustakin romaanista saa ihan toimivan 100-minuuttisen filmin, jos vaan osaa asiansa.



Joel Schumacher: Blood Creek (2009) *



Guadagninon Suspirian käsikirjoittaneen David Kajganichin aikaisempi rimanalitus. Zombiehevonen oli kyllä tavallaan "enduring image".



Rainer Werner Fassbinder: Die bitteren Tränen der Petra von Kant (1972) ***½



Filmattua teatteria, joo, mutta hyvää sellaista ja jutussa oli pointtinsa.



Mithran Jawahar: Yaaradi Nee Mohini (2008) ***½



Kunnon saippuasarja-melodraamaa Dhanushin uran alkupäästä. VIPpiin oli lainattu tästä elokuvasta pari juttua.



Umberto Lenzi: Gatti rossi in un labirinto di vetro (1974) **½



Silmämunia uhreiltaan esiin kaivava sarjamurhaaja piinaa amerikkalaista turistiseuruetta Espanjassa. Viihdyttävän suoraviivainen ja ilman turhia taiteellisia ambitioita toteutettu murhamysteeri, jossa murhaajan henkilöllisyyden arvaaminen oli yllättävän haastavaa.

Yukio Noda: Soul of Bruce Lee (1977) ***½



Vaikuttava yksityiskohta: Sonny Chiba juoksee pakoon vastustajiaan, tempaisee maasta ison multapaakun ja ja heittää sen järveen, onnistuen näin hämäämään muutaman metrin päässä seuraavat takaa-ajajat. Erittäin hellyttävä oli myös se isoleukaisen poliisin narunpätkästä parissa sekunnissa kyhäämä tappava jousipyssy. Jos Jouko Turkka olisi ohjannut taistelulajielokuvan, niin se olisi ollut varmaan jotain tällaista.

Matti Erholtz (27.1.2019 22:38)

Luca Guadagnino: Suspiria (2018) *



Täysi kalkkunahan tämä on, mutta ei vailla viihdearvoja. Ihmettelen vaan miten kaikki suomalaiset arvostelut antavat sen kuvan, että kyseessä olisi joku vakavasti otettava ja diippi mestariteos, jossa on syvällisiä "teemoja". Argenton elokuva on ihan art house ‑kamaa Guadagninon (tahalliseen?) perseilyyn verrattuna. No, lahjomaton Elitisti tulee taas kerran paljastamaan totuuden keisarin uusista vaatteista, stay tuned...

LOL. Syv... eiku "syvällinen" elitisti toimittaja paljastaa ei syvällisen leffan. (Joka on ihan ok). Arvostelussa olisi voinut käyttä enemmän aikaa itse leffaan eikä sen ulkopuolisiin asioihin. Faktahan on myös se että D. Argento on tehnyt täyttä paskaa, siis Paskaa. Jos siis hänen alkuperäistä versioonsa arvoisteltaisiin perustein mitä kauheeta paskaa hän on tehnyt, niin ei arvon toimittaja olisi voinut sitä ... arvostaa. Mutta kun ei, Tupla standardit. Jne.



Ei uusi Suspiria ole mestariteos. Mutta aivan ok leffa jonka uudeleen tekeminen on nyt vain sattunut satuttamaan paikallisen arvostelijan egoa. Ja siitä hän suuttu ihan kauheesti, eikä arvostellut leffaa vaan täysin ulko leffallissia asioita. Joka on kovin tylsää. Peukku alas.



...mutta tiedän, jatkaa hän kuplassaan ...

nefilim (23.2.2019 23:37)

Matti Erholtz (27.1.2019 22:38)

Luca Guadagnino: Suspiria (2018) *



Täysi kalkkunahan tämä on, mutta ei vailla viihdearvoja. Ihmettelen vaan miten kaikki suomalaiset arvostelut antavat sen kuvan, että kyseessä olisi joku vakavasti otettava ja diippi mestariteos, jossa on syvällisiä "teemoja". Argenton elokuva on ihan art house ‑kamaa Guadagninon (tahalliseen?) perseilyyn verrattuna. No, lahjomaton Elitisti tulee taas kerran paljastamaan totuuden keisarin uusista vaatteista, stay tuned...

LOL. Syv... eiku "syvällinen" elitisti toimittaja paljastaa ei syvällisen leffan. (Joka on ihan ok). Arvostelussa olisi voinut käyttä enemmän aikaa itse leffaan eikä sen ulkopuolisiin asioihin. Faktahan on myös se että D. Argento on tehnyt täyttä paskaa, siis Paskaa. Jos siis hänen alkuperäistä versioonsa arvoisteltaisiin perustein mitä kauheeta paskaa hän on tehnyt, niin ei arvon toimittaja olisi voinut sitä ... arvostaa. Mutta kun ei, Tupla standardit. Jne.



Ei uusi Suspiria ole mestariteos. Mutta aivan ok leffa jonka uudeleen tekeminen on nyt vain sattunut satuttamaan paikallisen arvostelijan egoa. Ja siitä hän suuttu ihan kauheesti, eikä arvostellut leffaa vaan täysin ulko leffallissia asioita. Joka on kovin tylsää. Peukku alas.



...mutta tiedän, jatkaa hän kuplassaan ...

Kiitokset palautteeesta! Olisin tietysti voinut yksityiskohtaisemminkin ruotia Suspirian huonouksia, mutta se olisi a) venyttänyt arvostelun ylipitkäksi ja b) spoilannut leffaa turhaan sitä näkemättömille. Nostin Blood Creekin esiin siksi, että siinä on aivan samanlaisia käsikirjoitusratkaisuja kuin Suspiriassa, ja se siis osoittaa, että Kajganich ei ole kehittynyt käsikirjoittajana ollenkaan vuosien saatossa.

THE REVENANT (2015) Suomen tv ensi-ilta paikkasi muutoin loistavan filmauksen synnyttämän pettymyksen, jonka alkuperäinen CinemaScope kuvasuhde, tässä tapauksessa 2.39:1, aiheutti Blu-ray:llä. Käytännön läheisenä ihmisenä oli pakkoa iskeä Blu-ray koneeseen, ja varmistaa verrokiksi muutamasta kohtauksesta, että kyse olisi leffan oletetusta open matte versiosta. Kuvan kroppausta tosin en havainnut vielä tv-lähetyksen alussakaan, jonka johdosta asian vielä myös levyltä tarkistin. Ja toden totta, vertailun perusteella väitän, että elokuvan esitetty 1.78:1 ‑kuvasuhde oli kuin olikin open matte.



Mistään poikkeuksellisesta asiasta ei luonnollisestikaan ole kyse. Vastaavanlaista alkuperäisen kuvasuhteen avaamista toteutetaan tuon tuosta, erityisesti elokuvien tv-lähetyksien yhteydessä, joskaan ei aina ilman ikävää kroppausta, jollaista harva jos kukaan halua nähdä.



Leffan melkeinpä "fanina", kiitän Sub ‑kanavaa tästä kokemuksesta, jota ei valitettavasti ole kyseisessä muodossa tarjolla kotiteatteriformaattina. Oli nautinnollista nähdä elokuva ensimmäistä kertaa koko ruudun leveydeltä, mutta ennen kaikkea lisäkuva-alan kanssa, olkoonkin, että kyse on 1080i formaatista.

1982

Harjunpää och kalla döden

5/10

1984 Harjunpää och antastaren

6/10

1993 Harjunpää ja kiusantekijät

5/10

1995 Harjunpää ja heimolaiset

6/10

2007 Rakkauden nälkä

8/10

2010 Harjunpää & pahan pappi

5/10

Pudotus 32 ruotsalaisen Wallander-elokuvan katselun jälkeen näihin Harjunpäihin oli kova, mutta sitä lievensi kahden ensimmäisen suomenruotsalaisuus. Kieli säilyi samana, vaikka tyyli muuttui aivan toiseksi.

Tyyli, niin. Wallanderit – siis nämä Krister Henrikssonin esittämät – pysyvät jotakuinkin uskottavuuden rajoissa, mutta Harjunpäissä ei tarvitse realismista huolehtia. Jasonbourneilevassa Wallander: Mastermind (2005)- elokuvassa kostonhimoinen kelmi hiippailee poliisien kotona ja kulkee valepuvuissa poliisiasemalla asentamassa omia valvonta- ja vakoilulaitteitaan. Sen vastapainoksi Harjunpää och kalla dödenissä entinen merikapteeni lyö naisen yhdellä nyrkiniskulla kuoliaaksi. Vahingossa ja perisuomalaiseen tapaan humalassa.

Harjunpää ja heimolaiset-DVD:n kannessa varoitetaan "Ohjelma sisältää rasistisia ilmaisuja. Tällaisia sanavalintoja ei enää Suomessa käytettäisi". Merkillepantavaa on, että rasisteja ovat nimenomaan poliisit. Harjunpäätä lukuunottamatta. Onkohan neljä vuotta aiemmin tehty radiokuunnelmasovitus sen kummempi? Lopun takaa-ajo moottoritiellä on vaikuttavaa katsottavaa ja tuskin toimii yhtä hyvin radiossa.

Rakkauden nälästä pidin näin ensikatselulla paljon.

Oudosti juuri ne kaksi jotka pääsivät teatterilevitykseen – Harjunpää ja kiusantekijät sekä Harjunpää & pahan pappi – tuntuivat vähiten antoisilta.

Olli Saarelalla taisi olla Pahaa pappia tehdessä jokin ”vaihe” päällä. En ole amfetamiinia kokeillut, mutta veikkaisin sen tuntuvan samalta kuin miltä Harjunpää & pahan pappi näyttää: Hopeanharmaalta, kylmännihkeältä ja raivokkaan ylikireältä.

Matti Erholtz (27.1.2019 22:38)

Luca Guadagnino: Suspiria (2018) *



Täysi kalkkunahan tämä on, mutta ei vailla viihdearvoja. Ihmettelen vaan miten kaikki suomalaiset arvostelut antavat sen kuvan, että kyseessä olisi joku vakavasti otettava ja diippi mestariteos, jossa on syvällisiä "teemoja". Argenton elokuva on ihan art house ‑kamaa Guadagninon (tahalliseen?) perseilyyn verrattuna. No, lahjomaton Elitisti tulee taas kerran paljastamaan totuuden keisarin uusista vaatteista, stay tuned...

Tykkäsin uudesta versiosta, koska se sukeltaa aidosti mystisiin ja mytologisiin sfääreihin ja ammentaa kunnolla Thomas de Quinceyn alkuperäiskonseptista. Tarina oli jopa erinomainen vaikka käsikirjoitus oli aika överi mukaan otettujen ideoiden suhteen. Argenton leffa oli pelkkää pintaa ja tarina lähes täysin mielikuvituksetonta ja näkemyksetöntä insinööriesoteriaa.

Yotsuya (6.3.2019 22:09)

Argenton leffa oli pelkkää pintaa ja tarina lähes täysin mielikuvituksetonta ja näkemyksetöntä insinööriesoteriaa.

Neon Maniac (7.3.2019 00:19)

Yotsuya (6.3.2019 22:09)

Argenton leffa oli pelkkää pintaa ja tarina lähes täysin mielikuvituksetonta ja näkemyksetöntä insinööriesoteriaa.

Thomas de Quincey esitti kirjassaan Suspiria de Profundis idean kolmesta pimeän puolen jumalattaresta ja spekuloi aika kiehtovasti näiden luonteilla. Argento väänsi näistä jumalattarista kolme alkemistisiskosta (jotka ovat saavuttaneet jollain mikstuuralla kuolemattomuuden keskiajalla ja päättäneet vaan ottaa coolit nimet) ja teki leffan jossa hiippaillaan värivalojen loisteessa salakäytäviä etsien ja lopulta hoidetaan yksi äideistä hengiltä design-esineellä. Insinööriesoteriaa MOT.

Shinichiro Ueda: One Cut of the Dead (2017) ***½



En nyt tiedä onko tämä kaiken osakseen saamansa hypetyksen arvoinen, mutta ihan toimivan perusidean täsmällinen toteutus kumminkin, joka nauratti ääneen monta kertaa ja sai hyvälle tuulelle.



Coralie Fargeat: Revenge (2017) ***½



Nainen ja kolme miestä, yksi miehistä raiskaa naisen, nainen tappaa kaikki miehet yksi kerrallaan. Erämaamaisemissa kuvattu minimalistinen selviytymistarina on kelpo jatkoa aiemmille ranskalaisille ääriväkivaltamässäilyille (Martyrs, A l'interieur, mitäs näitä nyt olikaan).

Yotsuya (6.3.2019 22:09)

Matti Erholtz (27.1.2019 22:38)

Luca Guadagnino: Suspiria (2018) *



Täysi kalkkunahan tämä on, mutta ei vailla viihdearvoja. Ihmettelen vaan miten kaikki suomalaiset arvostelut antavat sen kuvan, että kyseessä olisi joku vakavasti otettava ja diippi mestariteos, jossa on syvällisiä "teemoja". Argenton elokuva on ihan art house ‑kamaa Guadagninon (tahalliseen?) perseilyyn verrattuna. No, lahjomaton Elitisti tulee taas kerran paljastamaan totuuden keisarin uusista vaatteista, stay tuned...

Tykkäsin uudesta versiosta, koska se sukeltaa aidosti mystisiin ja mytologisiin sfääreihin ja ammentaa kunnolla Thomas de Quinceyn alkuperäiskonseptista. Tarina oli jopa erinomainen vaikka käsikirjoitus oli aika överi mukaan otettujen ideoiden suhteen. Argenton leffa oli pelkkää pintaa ja tarina lähes täysin mielikuvituksetonta ja näkemyksetöntä insinööriesoteriaa.

Mielenkiintoinen näkemys.Täytyy tunnustaa, että en ole de Quinceyn kirjaa lukenut, mutta mielestäni Argenton elokuvassa puhdas kauhu irrationaalisuuden edessä tuotiin paremmin ilmi, kun taas Guadagninon versiossa viljeltiin jonkinlaista vetistä humanistista rationalismia (noidat ovat alistettuja feministejä tms), joten olen tässä asiassa "insinöörin" puolella. Tämä leffa jakaa kyllä voimakkaasti mielipiteitä näköjään...

Matti Erholtz (10.3.2019 23:32)

Yotsuya (6.3.2019 22:09)

Matti Erholtz (27.1.2019 22:38)

Luca Guadagnino: Suspiria (2018) *



Täysi kalkkunahan tämä on, mutta ei vailla viihdearvoja. Ihmettelen vaan miten kaikki suomalaiset arvostelut antavat sen kuvan, että kyseessä olisi joku vakavasti otettava ja diippi mestariteos, jossa on syvällisiä "teemoja". Argenton elokuva on ihan art house ‑kamaa Guadagninon (tahalliseen?) perseilyyn verrattuna. No, lahjomaton Elitisti tulee taas kerran paljastamaan totuuden keisarin uusista vaatteista, stay tuned...

Tykkäsin uudesta versiosta, koska se sukeltaa aidosti mystisiin ja mytologisiin sfääreihin ja ammentaa kunnolla Thomas de Quinceyn alkuperäiskonseptista. Tarina oli jopa erinomainen vaikka käsikirjoitus oli aika överi mukaan otettujen ideoiden suhteen. Argenton leffa oli pelkkää pintaa ja tarina lähes täysin mielikuvituksetonta ja näkemyksetöntä insinööriesoteriaa.

Mielenkiintoinen näkemys.Täytyy tunnustaa, että en ole de Quinceyn kirjaa lukenut, mutta mielestäni Argenton elokuvassa puhdas kauhu irrationaalisuuden edessä tuotiin paremmin ilmi, kun taas Guadagninon versiossa viljeltiin jonkinlaista vetistä humanistista rationalismia (noidat ovat alistettuja feministejä tms), joten olen tässä asiassa "insinöörin" puolella. Tämä leffa jakaa kyllä voimakkaasti mielipiteitä näköjään...

Uudessa versiossa Mater Suspiriorum on aito jumaluus ja elokuvassa suoritetaan pitkäjänteistä okkulttista projektia. Argentolla Suspiriorum oli pelkkä alkemialla elämäänsä pidentänyt noita joka oli ottanut itselleen jännän alter egon ja käytti jotain b-luokan yliluonnollisia voimia teinityttöjen pelotteluun. Itse en löydä Argenton elokuvasta värivalojen ja musiikin luoman pinnan alta minkään asteista mystiikkaa. Elementtejä on yksinkertaisesti liian vähän, ne on tylsiä eikä niiden välillä ole mitään herkullista synergiaa. Uusi Suspiria muistuttaa vanhaa suosikkiani Reincarnation of Isabelia: Molemmissa on oivallettu, että kriittisen massan ja hykerryttävien ketjureaktioiden saavuttamiseksi pitää noitakattila survoa täyteen aineksia ja riskeerata lopputuloksen epäkoherenttius. Omassa päässäni toi keitos muhi useamman päivän näkemisen jälkeen.



Mitä tulee feminismiin, niin mun nähdäkseni leffa on erittäin hyvässä tasapainossa tämän suhteen. Juonessahan on pitkälti kysymys siitä, että korrutoituneesta noitapiiristä puhdistetaan toksiseen feminiiniyteen sortuneet elementit verisesti ja täysin vailla armoa.

Renato Polselli: Riti, magie nere e segrete orge nel Trecento... (1973) **½



Uusi Suspiria tosiaankin muistuttaa enemmän Polsellia kuin Argentoa. Samanlaista rohkeaa heterogeenisten elementtien yhdistelyä, syvällistä mystiikkaa ja jämäkkää kokonaisuuden hallintaa... Elohiiri silmässä seikkaileva joviaali panomies oli ehkä se ratkaiseva ainesosa, joka Guadagninon keitoksesta puuttui aiheuttaen väljähtäneen lopputuloksen. Katsoin Youtubesta löytyvän italiankielisen version ilman tekstejä, joten juonen kaikki hienostuneet tasot eivät ehkä täysin auenneet.



Gareth Evans: Apostle (2018) *



Vanhan naisen näköinen kasvillisuuden jumalatar, joka tarvitsee eläinten verta kukoistaakseen, on vähän turhan absurdi asia näytettäväksi vakavaksi tarkoitetussa kauhudraamassa. Evans ei selvästikään ymmärrä, että jotkut asiat on parempi jättää katsojan mielikuvituksen varaan. Ei tässä kyllä mitään järkeä ollut muutenkaan.





John Carpenter: Christine (1983) ***½



Carpenter näyttää miten typerästä aiheesta voi tehdä toimivan ja viihdyttävän elokuvan.