Mitä Elitisti-foorumin väki katsoo 2019

1914-1951

3-10/10

Ennen koomikkoparin yhteistyön alkamista tehdyistä elokuvista Stanin ovat katsottavampia. Tämä selittynee sillä, että usein pääosassa ollut Stan Laurel toimi myös elokuviensa käsikirjoittajana, kun Ollie teki keikkaluonteisesti mitä satunnaisia töitä sattui saamaan.

Elokuvan Mother's Baby Boy (1914) aikoihin Oliver Hardy oli todella suomenkielisen kutsumanimensä mukaisessa habituksessa. Ellei sitten kyse ollut toppauksista. Toivottavasti oli.

Ensimmäisessä yhteisessä elokuvassa The Second Hundred Years (1927) Stanin ja Ollien kutsumanimet olivat Little Goofy ja Big Goofy. Onneksi nimet jäivät yhteen käyttökertaan. Jopa suomalaiset Ohukainen ja Paksukainen ja ruotsalaiset Helan och Halvan ovat vähemmän huonoja. Saksalaisista nimistä Dick und Doof en sano mitään.

Joistakin Stan Laurelin sooloista olin tulkitsevinani, että jos Hardy ei olisi sattunut vastaan, niin Laurelin pariksi olisi saattanut päätyä James Finlayson. Finlayson oli myöhemmin mukana yli kolmessakymmenessä katsomassani Stanin ja Ollien elokuvassa.

Parinmuodostuksesta puheen ollen. Viittauksia homosteluun löytyi kumppanusten toilailuista runsaasti. Their First Mistake’issä (1932) Ollien vaimo (kulissiavioliitto?) päätyy hakemaan avioeroa, sillä Ollie on kiintynyt selvästi enemmän Staniin kuin vaimoonsa. Vaimon häivyttyä Stan ja Ollie hankkivat saman tien lapsen ja muuttavat yhteen. That's My Wife’issa (1929) Ollien vaimo (taas!) kyllästyy kolmantena pyöränä asuvaan Staniin ja lähtee ovet paukkuen. Koska rikas setä on tulossa kyläilemään, pukee Ollie Stanin vaimolta jääneisiin vaatteisiin ja kertoo sedälle tämän olevan puolisonsa. Myös elokuvassa Sugar Daddies (1927) Ollie esittelee naiseksi puetun Stanin vaimonaan. Our Wife’issa (1931) kierosilmäistä rauhantuomaria esittävä Ben Turpin vihkii Stanin ja Ollien virallisesti aviopariksi.

Stan Laurel listasi radiohaastattelussa elokuussa 1957 kysyttäessä suosikkejaan omista elokuvistaan ensimmäisenä elokuvan Fra Diavolo eli The Devil’s Brother (1933). Joka oli ”one of our best” ja ”a key picture”.

Omia suosikkejani ovat lyhyäri Blotto (1930), jossa Oliver Hardyn reaktio "viinapullosta" otetun huikan jälkeen on aivan ylittämätön, sekä pitkistä tietysti Sons Of the Desert (1933). Myös vaivattomasti etenevä Way Out West (1937) on mieleen, varsinkin maailman meluisimman murtovarkauden ansiosta.

Ainoana miinuksena voisi mainita jotkut ilmeisesti tekoajalle tyypilliset tyylittömyydet ja ylilyönnit. The Midnight Patrol’issa (1933) poliisipäällikkö ampuu loppuhuipentumassa Stanin ja Ollien. Siis kuoliaaksi. The End. Laughing Gravy’in (1931) lyhyemmässä versiossa vuokraisäntä on niin kyllästynyt Staniin ja Ollieen, että tekee itsemurhan ampumalla. (Pidemmässä versiossa on Stanin ja Ollien elokuvien vakavin ja samalla liikuttavin kohtaus). Elokuvassa A-Haunting We Will Go (1942) kiristetään sankariparia tekemään itsemurha revolverilla. Piinallista katsottavaa on myös lyhäri Busy Bodies (1933), joka käy kauhuelokuvasta kun Stan & Ollie toheloivat puuseppinä hengenvaarallisten työkalujen keskellä lautatarhassa. Heti alussa useiden kilojen painoinen sirkkelinterä putoaa Ollien päähän. Onneksi lappeelleen.

Sanoin joskus aikoinaan, ettei ole väliä minkä tasoinen Stanin ja Ollien elokuva on taiteellisesti. Tai sillä mitä elokuvassa tapahtuu. Jo pelkästään se, että kaksikko näkyy kuvassa riittää saamaan hyvälle mielelle. Paikalla ollut Peter von Bagh oli ilmeisesti samaa mieltä, sillä von Bagh laittoi kehuni aivan sanasta sanaan johonkin radio-ohjelmaansa.

Kari Häkkinen (5.10.2019 21:13)

Joistakin Stan Laurelin sooloista olin tulkitsevinani, että jos Hardy ei olisi sattunut vastaan, niin Laurelin pariksi olisi saattanut päätyä James Finlayson. Finlayson oli myöhemmin mukana yli kolmessakymmenessä Stanin ja Ollien elokuvassa.

Ainoana miinuksena voisi mainita jotkut ilmeisesti tekoajalle tyypilliset tyylittömyydet ja ylilyönnit. The Midnight Patrol’issa (1933) poliisipäällikkö ampuu loppuhuipentumassa Stanin ja Ollien. Siis kuoliaaksi. The End.

Muistelisin että alkujaan suunnitelmissa olisi ollut trio Laurel, Hardy & Finlayson.

Laurelillahan oli välillä morbidi huumorintaju, yksi suosikeistani Block-Heads piti alunperin loppua niin että Stan ja Ollie päätyvät täytettyinä metsästäjän seinälle. Jonkun leffan lopussa Ollie kuoli ja uudelleensyntyi hevosena, muistan kuinka lapsena se tuntui jotenkin häiritsevältä.

Lars von Trier: The House That Jack Built (2018) *



Kun ohjaaja vertaa omia elokuviaan Albert Speerin ja Hitlerin suursaavutuksiin, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Kunnon mahalasku Trieriltä uran päätteeksi. Hämmästyttävän vakavasti tähän on kriitikot suhtautuneet.



T. Ramarao : Lok Parlok (1979) ***½



Maalaispoika rakastuu kotikylänsä mahtimiehen tyttäreen ja mahtimies tapattaa hänet. Hindulaiseen helvettiin päätynyt sankari, joka on myös jonkinlainen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden soturi, järjestää helvetin työntekijöiden keskuudessa lakon, jonka seurauksena kukaan ei maan päällä enää pysty kuolemaan. Helvetin kuningas ja hänen sihteerinsä lähtevät maan päälle vähän lomailemaan ja myös sankari palaa kotikyläänsä selvittelemään asioita. Rakastettavaa intialaista fantasiamenoa.

Kun ohjaaja vertaa omia elokuviaan Albert Speerin ja Hitlerin suursaavutuksiin, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Jakel (7.10.2019 09:58)

Matti Erholtz (6.10.2019 21:37)

Kun ohjaaja vertaa omia elokuviaan Albert Speerin ja Hitlerin suursaavutuksiin, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Ei Trier ihan noin sanonut, kyseessä oli sinällään kyllä aika sekava monologi :



In response to a question about his German roots and his interest in the Nazi aesthetic: “The only thing I can tell you is that I thought I was a Jew for a long time and was very happy being a Jew, then later on came [Danish and Jewish director] Susanne Bier, and suddenly I wasn’t so happy about being a Jew. That was a joke. Sorry. But it turned out that I was not a Jew. If I’d been a Jew, then I would be a second-wave Jew, a kind of a new-wave Jew, but anyway, I really wanted to be a Jew and then I found out that I was really a Nazi, because my family is German. And that also gave me some pleasure. So, I, what can I say? I understand Hitler. I think he did some wrong things but I can see him sitting in his bunker. I’m saying that I think I understand the man. He is not what we could call a good guy, but yeah, I understand much about him and I sympathize with him … But come on! I’m not for the Second World War. And I’m not against Jews. No, not even Susanne Bier. I am very much for them. As much as Israelis are a pain in the ass. How do I get out of this sentence? Okay, I am a Nazi. As for the art, I’m for Speer. Albert Speer I liked. He was also one of God’s best children. He has a talent that … Okay, enough”

Tarkoitin oikeastaan sitä Jackin ja Vergen keskustelua elokuvan loppupuolella, jossa Jack selittää taideteorioitaan "ikoneista" ja sitten näytetään kuvia hirmuhallitsijoista ja otteita Trierin vanhemmista elokuvista. "As disinclined as the world is to acknowledge the beauty of decay, it's just as disinclined to give credit to those, no credit to us, who create the real icons of this planet. We are deemed the ultimate evil. All the icons that have had and always will have an impact on the world are for me extravagant art." Minun on vaikea tulkita tuota kohtausta muuten kuin että Trierin elokuvat ovat hänen mielestään samanlaisia "ikoneita" kuin holokausti ja Stuka-lentokone.

Jes, pahoittelut, ajattelin vain automaattisesti, että viittasit tuohon, koska tuossakin puhuttiin Speeristä ja Hitleristä.

Jakel (8.10.2019 09:38)

Jes, pahoittelut, ajattelin vain automaattisesti, että viittasit tuohon, koska tuossakin puhuttiin Speeristä ja Hitleristä.

Toki tuo Trierin haastattelulausunto on mainitun elokuvakohtauksen taustalla myös vaikuttamassa sen tulkintaan. Vaikea sanoa sitten paljonko tuossa on mukana ironiaa, provosointihalua, kiukuttelua yms. ja paljonko vakavaa tarkoitusta.

Haas: Amsterdamned  ****

Jos olisi italialainen elokuva niin puhuttaisiin giallosta mutta sanotaan nyt vain hollantilainen kauhulla höystetty jännityselokuva. Olen pitänyt Amsterdamin pirusta tämän kotimaisesta VHS ensi-illasta saakka. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin tuntui, että elokuva oli vain parantunut ajan saatossa. Tosin voi vaikuttaa sekin että, tällä kertaa näin eka kertaa ilman dubbausta ja leikkaamattomana versiona.

Ohjaaja Haas on mielestäni hyvin onnistunut tasapainottamaan verikekkerit puhtaaseen toimintaan. Ja varsinkin jälkimmäisessä ei olla tingitty, sillä stunt puolen hoiti aikansa Bond/Indy tiimiläiset ja sen kyllä huomaa. Prätkä- ja venetakaa-ajot ovat vertaansa vaille. Elokuvan vene takaa-ajo on kunnianosoitus toiselle Hollannissa kuvatulle laatuelokuvalle Puppet on a Chain – Kahlennukke (1971), jopa veneitten värit ovat samat.

Haastattelussa ohjaaja DIck Haas on maininnut vähän jälkiviisaana, että ennen tämän kuvauksia häntä oli kysytty Hollywoodiin ohjaamaan Elm Street jatko-osaa mutta oli ajatellut tehdään tämä lempilapsen ensin ja sitten vasta valloitetaan jenkkilä. Toista kertaa eivät kyselleet. Sokerina pohjalla tässä on hieno tunnaribiisi 80-luvun disco-rock hengessä: https://www.youtube.com/watch?v=xeszsmEhDYo

Tom McCarthy : Spotlight (2015) ****

Asiallinen draamaelokuva joka kertoo lehden toimituksesta, joka tutkii katollisen kirkon seksiskandaalia Bostonissa. Pääosien roolisuoritukset ovat ammattitaitoisia ja elokuva on hyvin ohjattu.



John Milius : Dillinger (1973) ***½

Yllättävän hyvä gangsterielokuva jossa kuvataan legendaarista Dillingeriä ja hänen joukkoaan. Warren Oates ja Ben Johnson ovat kumpikin karismaattisia näyttelijöitä ja heidät on hyvin castattu rooleihinsa. Ajankuva ja etenkin ammuntakohtaukset nostavat tämän keskitason yläpuolelle. Viihdyttävä ja samalla myös melko verinen elokuva.

Mikko Niskanen : Hopeaa rajan takaa (1963) ***½

En muistanutkaan että tämä oli Mikko Niskasen elokuva, vaikka olen nähnyt tämän aiemminkin useampaan otteeseen. Ensimmäinen katsomiskerta taisi olla jossain n. 10-13 vuotiaana ja iski silloin lujaa, varmasti pitkälti siitä syystä että kyseessä on melkeinpä poikamainen seikkailutarina. Elokuvan pääkolmikko päättää hakea sodan jälkeen Venäjälle luovutetulta alueelta sinne aiemmin piilotetun hopeakätkön. Yhdessä pääosassa on Spede Pasanen jolta nähdään varsin mainio hahmo. Kepeä, mutta viihdyttävä seikkailu- ja takaa-ajo-elokuva.

Yllättävän hyvä gangsterielokuva jossa kuvataan legendaarista Dillingeriä ja hänen joukkoaan. Warren Oates ja Ben Johnson ovat kumpikin karismaattisia näyttelijöitä ja heidät on hyvin castattu rooleihinsa. Ajankuva ja etenkin ammuntakohtaukset nostavat tämän keskitason yläpuolelle. Viihdyttävä ja samalla myös melko verinen elokuva.

Komppaan tätä. Katsoin itsekin kesän aikana. Niin paljon, kuin arvostankin Michael Mannia niin kyllä hänen versionsa jää tämän varhaisen Miliuksen jalkoihin aika selkeästi.

1999 The real McCoy

4/10

Kirjakaupasta löytyi joskus erästä historiallista henkilöä käsittelevä teos. Ajattelin paikata yleissivistykseni aukkoja tarjouksessa olleella kirjalla, mutta ostamatta jäi, kun takakannessa kerrottiin kyseessä olevan dokuromaani. Mitä helvettiä varten lukisin todellisen henkilön todellisesta elämästä kirjan johon tekijä on ujuttanut silkkaa fantasiaa? Moisen tekeleen informaatioarvo on ihan suoraan negatiivinen, kun en tiedä mitkä osat ovat totta ja mitkä satua. Onneksi samasta henkilöstä on olemassa myös kunnollinen tietokirja.

Elokuvapuolella on yleistä mainostaa alkuteksteissä elokuvan perustuvan tositapahtumiin. Niihin osaa kuitenkin suhtautua varauksella, sillä kuvatut tapahtumat on tietysti dramatisoitu taiteilijan vapaudella.

Pekka Lehdon The real McCoy-taltioinnin vaihtoehtoinen nimi on tiettävästi Andy McCoy tositarina. Lisäksi se on useassa yhteydessä luokiteltu dokumentiksi. Esimerkiksi Jarkko Jokelainen kirjoitti Hesarissa, että "Vastaavaa draamaa on totuttu näkemään fiktion puolella, mutta harvoin dokumenttielokuvissa".

Elokuva sisälsi jo alkuperäisessä käsikirjoituksessa runsaasti fiktiota. Kun Andy McCoy putosi kesken kuvausten parvekkeelta itsensä pahasti loukaten, meni koko konsepti uusiksi. Jatko kuvattiin päihdeongelmaisen Andyn ehdoilla. Joten sekoiluksi meni. Andyn oli mm. yhdessä vaiheessa tarkoitus seikkailla Uuno Turhapuron kanssa Intiassa. Siis mielikuvitushahmo Uunon, ei Vesa-Matti Loirin.

Ehkä The real McCoy paljastaa Andystä jotakin erityistä fiktion kautta, mutta miten luotettavia katsojien muodostamat mielikuvat ovat, kun huomattava osa tapahtumista ja repliikeistä on käsikirjoitettu?

Toisaalta perimmäinen totuushan on, ettei koko draaman päähenkilö Andy McCoykaan ole todellinen henkilö, vaan Andyn roolia vetää miekkonen nimeltä Antti Hulkko. Heti perään voi kysyä ovatko muutkaan elokuvan hahmot oikeasti oikeita. Pelle Miljoona? Michael Monroe? Dave Lindholm? Tai edes Remu?

Koska tapana on päivittää IMDb:tä sitä mukaa kun elokuvia tulee katsottua, vaihdoin asiaa pohdittuani esiintyjäkreditit himselfeistä ja herselfeistä saman nimisiin roolihahmoihin.

The real McCoy YLE Areenassa.

Bong Joon-ho: Parasite (2019) ****



Vaatii vähän sulattelua vielä, mutta ovela leffa joka tapauksessa. En tulkinnut tätä niinkään taloudellisen eriarvoisuuden kritiikiksi kuin nietzcheläisittäin käsitettyyn kaunaan perustuvan elämänasenteen kuvaukseksi. Tai jotain sinnepäin.



Hans Schott-Schöbinger: I peccati di Madame Bovary (1969) ***

Mariano Laurent: Quel gran pezzo dell'Ubalda tutta nuda e tutta calda (1972) **

Sergio Martino: Giovannona Coscialunga disonorata con onore (1973) **



Giallo-genren ulkopuolella Edwige Fenech sai muitakin kuin pelokkaan uhrin rooleja. Nuo seksikomediat nyt ovat mitä ovat taiteelliselta tasoltaan, mutta italialaisen macho-kulttuurin kuvituksina vähintäänkin mielenkiintoisia. Madame Bovary on itse asiassa ihan laadukas Flaubert-filmatisointi, vaikka Fenechin elokuville välttämätöntä alastomuutta sisältääkin. Hieno kirjasta poikkeava loppuratkaisu: Emma ei tapakaan itseään vaan jää elämään ja kamppailemaan edelleen.

1927 Metropolis

10/10

Kun metaforan hoksaa, niin Fritz Langin mestariteoksen magia alkaa aueta maallikollekin:

Tehtailija on luonut mahtavan valtakunnan, jota hallitsee kaikkivaltiaana. Luojan puhdassydäminen poika laskeutuu korkeuksista alas tavallisten kuolevaisten keskuuteen ja tuntee vetoa epämääräisen taustan omaavaan kauniiseen Mariaan. Samaan aikaan esittelee moraaliton tiedemies, vasenkätinen valon tuoja, Marian tulevan vastakohdan. Sieluttoman viettelijättären, joka levittää ympärilleen kaaosta ja turmellusta. Sekä lietsoo kapinaan valtakunnan isää vastaan. Kun tottelemattomuus ja yleiset orgiat pääsevät valloilleen päättää valtias luoja hukuttaa langenneet alamaisensa vedenpaisumuksessa. Kaiken keskellä ihmiset odottavat tulevaksi pelastavaa välittäjää henkisen ja maallisen maailman välille.

Church of Satan suosittelee:

Fritz Lang’s amazing vision of the future, released in 1926, depicted the wedding of black magic and technology as mad scientist Rotwang creates his Robotrix. This is certainly a classic example of the techno-magic altar.

Teemaan paremmin perehtyneiden kannattaisi ehkä lukea elokuvan katselun lomassa The Occult Symbolism of Movie “Metropolis” and its Importance in Pop Culture.

Mutrux: The Hollywood Knights  **

American Graffiti meets National Lampoon's Animal House sillä erotuksella ettei pääse esikuviensa tasolle missään vaiheessa. Beverly Hillsin hienosto seurapiirirouvat ovat ajamassa nuorison ja varsinkin The Hollywood Knights jengin kanta drive-in kuppilaa pois näköpiiristään. Tämähän ei tietysti nuorisolle käy ja he päättävät sabotoida tiukkisten yhdistystä jos jonkinlaisilla kepposilla.

Elokuvan parasta antia on alkuperäis esittäjien hittibiisit mid 60`s, Michelle Pfeiffer ensimmäisessä teatterilevitys elokuvassa ja AC Cobran ja hot rodatun Chevy 57:n street race. Jonka kuvaus vaiheessa tosin Chevyn moottorista oli kiertokanki tullut lohkosta läpi, josta kielii "lievät pöllähdykset" elokuvassa.

Bianchi: Le notti del terrore aka. Burial Ground: The Nights of Terror  *1/2

Joo, pitäis uskoa ettei nämä sisälmyksien syöjä zombeilut ole minun juttu. Niin hyvä ohjaaja, kuin Bianchikin on parhaimmillaan, alittaa hänkin riman niin, että heilahtaa.

Fulci: Murderock – Uccide a passo di danza  *1/2

Ihan samat fiilikset, kuin edellisessä. Karmeita vuorosanoja, ihmeellisiä kohtauksia joissa ei ole mitään järkeä. Kehnoa kauhuilua ja armottoman kökkö juoni.

Robert Eggers: The Lighthouse (2019) **1/2

Huolimatta hyvistä lähtökohdistaan ja upeasta toteutuksestaan, hyvistä näyttelijöistä puhumattakaan, tämä jätti kylmäksi. Ongelmaksi muodostui liika pituus, eikä se tästä johtuen jaksanut pitää kunnolla pihdeissään lopputeksteihin asti.

[youtube]https://www.youtube.com/watch?v=TV2IAzENuPE[/youtube]