Mitä Elitisti-foorumin väki katsoo 2019

Sergio Martino: Tutti i colori di buio (1972) *



Sitten minä heräsin ja kaikki olikin vain unta... Kerrassaan nerokasta käsikirjoittamista, eli siis EI. Sääli Edwige Fenechiä, joka joutui tuhlaamaan lahjojaan ja kauneuttaan italialaisjunttien paskaleffoissa. Ja tätä misogyynistä urpoilua jotkut pitävät tyylikkyyden huippuna!



Frant Gwo: Wandering Earth, The (2019) ***



Vastoin odotuksia ihan siedettävä kiinalainen scifispektaakkeli. Aika paljon lainattu Armageddonista.

Lawrence: Red Sparrow  ***

Rohkea veto Jennifer Lawrencelta ja aina mielenkiintoinen aihe ei kuitenkaan tällä kertaa pääse aivan huippuunsa. Kärsii hieman ylipituudesta ja sen tuomista vuoristoratamaisista jaksoista. Toimintajaksot ovat kovia ja huippuunsaviritettyjä ja ehkä juuri tästä syystä tasapaino on hankala. Tosin sarjakuvamaisessa Atomic Blondessa oli onnistuttu paremmin.

D`amato: Buio Omega  **1/2

Yleisesti kai luokitellaan kauhuksi mutta itse näen puhtaaksi jännityselokuvaksi "hieman" pimeämmällä sävyllä. Elokuvan juoni ei tarjoa mitään syvällistä nautintoa, eikä pyri sen kummemmin selittelemäänkään ihmisten motiiveja eikä tekosia. Sairas- ja skitsomieli ei turhia empatioita tarjoile. Lopuksi voi kysyä onko elokuvan katsoja vai sen tekijä enemmän ulkona?

Dallamano: What Have They Done to Your Daughters? ****

Edellisestä täysin vastakkainen italialainen jännäri. Laadukasta viihdettä alusta loppuun. Pidetään jännitystä tasaisesti yllä antamalla vain pieniä johtolankoja tapahtumien kulusta. Dallamano ei myöskään lähde revittelemään liiallisella veren läträämisellä vaan pitää sen vain pakonomaisena tehokeinona.

Elokuvan takaa-ajot ja musiikki myös viimeisen päälle hiottua. Vain pienet yksityiskohdat rokottavat viidennen tähden pois. Jälkeenpäin tuli auttamattomasti mieleen Laura Palmerin tarina.

Charlie Says (2018) [Mary Harron] -- 1/5 -- Ehkä huonoin koskaan näkemäni Manson-elokuva. Olisin odottanut jotain parempaa (ainakin hauskempaa) American Psycho ‑elokuvan ohjaajalta. Kuvittelin myös, että elokuvan feministinen näkökulma olisi tuonut jotain uutta tapetille. Mutta ei mitään. Pelkkää samaa vanhan Ed Sanders ‑tarinan toistoa.

Master Z: Ip Man Legacy (2018) [Woo-Ping Yuen] -- 1/5 -- Varmaan viimeinen nykyaikainen Hong Kong ‑elokuva, jonka tulen katsomaan. Näyttelijät, lavasteet, käsikirjoitus, tappelut ja kaikki on surkeeta.

Bell from Hell (1973) [Claudio Guerín] -- 3/5 -- Pieni pettymys

Hereditary (2018) [Ari Aster] -- 4/5 -- Viime vuoden paras kauhu. En ole tosin katsonut kuin vasta kerran...

Viimeksi katsoin Spielpergin ohjaaman Ready player onen ja pidin kyllä. Virtuaalitodellisuusleffa on homman nimi.

Sam Levinson: Assassination Nation (2018) *



Kun aggressiivisen vähä-älyiseen juoneen lisätään vielä TODELLA edgyä feminististä yhteiskuntakritiikkiä, niin paskuudessa päästään helposti Suspirian tasoille. Ei näitä indieräpellyksiä ikinä pitäisi katsoa ilman vahvoja suosituksia luotettavilta tahoilta.



Wu Jing: Wolf Warrior 2 (2017) ***



Armeijasta erotettu erikoisjoukkojen sotilas pelastaa siviilien henkiä sisällissotaan ajautuneessa Afrikan maassa. Nämä kiinalaiset ison budjetin toimintapläjäykset alkavat olemaan jo oikeasti hyviä elokuvia. Kiinalaisten Afrikka-bisneksiä tässä tietysti puolustellaan, mutta tämä propagandapuoli ei ollut nyt haitallisesti esillä. Toimintakohtaukset olivat parhaimmillaan oikeasti jännittäviä kuten lopun eeppinen tankkitaistelu.



Mario Bava: 5 bambole per la luna d'agosto (1970) **½



Ei tämä ihan niin huono ollut kuin on sanottu, mutta fakta on että tälläisen psykologisen jännärimateriaalin kanssa Bava ei ole vahvuusalueellaan. Katsoin italiankielisen version ilman tekstitystä, joten kaikki juonen kiemurat eivät täysin avautuneet...

Tuntematon sotilas (1955)

10/10

Tuntematon sotilas (1985)

7/10

Tuntematon sotilas (2017)

8/10

Ensimmäinen on järkälemäinen klassikko täynnä ikimuistoisia roolihahmoja ja yleissivistykseen kuuluvia repliikkejä. Mustavalkoisuus ja 1.37:1 kuvasuhde säästi tuotantokustannuksissa, kun taistelukohtauksiin pystyi ujuttamaan aitoa kuvaa sotarintamalta runsaan kymmenen vuoden takaa. Selvä moka sattui silmään: Kranaattien ja muiden pommien muka tuhoamissa metsissä olevat puut on aivan selvästi sahattu poikki ennen kaatumistaan.

Rauni Mollberg tarjosi viime hetken YYA-henkistä jälkiviisastelua ja tuolloin muodikasta "pasifismia". Kun Äänislinnan, eli venäläisittäin Petroskoin, valtaus oli Laineen versiossa suomalaissotilaiden sankariteko, on se Mollbergin versiossa Ilmestyskirja. Nytin (1979) mieleen tuova humalaisjoukkion rosvoretki. Kuvaavasti DVD:n ja blu-rayn kanteen on valittu pelkurimainen sotamies Riitaoja. Replikointi jotenkin epäluontevaa, teatraalisti artikuloivaa.

Omasta mielestäni niin Tuntematon sotilas- kirjan kuin elokuvien keskeisin koko hommaa koossapitävä roolihahmo on konekiväärikomppanian joukkueenjohtaja Vilho "Ville" Koskela. Tämän esittäjät – Kosti Klemelä 1955 ja Risto Tuorila 1985 – ovatkin krediteissä ensimmäisenä. Aku Louhimies on nostanut roolilistan kärkeen Antero Rokan, mikä haiskahtaa populistiselta laskelmoinnilta. Samalla Jussi Vatasen esittämä Koskela on kolmesta Koskelasta vähiten karismaattinen. Kahdesta edeltäjästään uusin eroaa tuomalla mukaan oloja kotirintamalla; lasten ja naisten tuntemuksia. Sekä naisten seksuaalista hyväksikäyttöä. Tavattoman harmillista, että tämä feministinen näkökulman avartaminen jäi juuri nimenomaan #metoo-liikkeen nostaman kohun varjoon.

Triviaa 1.: Mikko Niskanen on kahdessa ensimmäisessä Tuntemattomassa ja Pirkka-Pekka Petelius on mukana molemmissa jälkimmäisissä.

Triviaa 2.: Yleisen käsityksen mukaan kaikki mikä draamaelokuvassa näytetään, on siellä tarkoituksella. Joten miksikähän Aku Louhimies katsoi tarpeelliseksi ottaa Tuntemattomansa lähikuviin tai muutoin framille niin paljon eläimiä? Laskin elokuvan kolmessa eri versiossa (

132'/180'/282'

) 

olevan ainakin: Mato, toukka, kärpänen, hevonen, kana, rotta, susi, koira, hyttynen, jänis (joka kyllä näyttää kaniinilta), lehmä, kissa, koppakuoriainen, perhonen ja jonkinlainen mittarimato.

The Legacy (1978)

8/10

Olisi voinut olla sähäkämpi, mutta etsimälläkään ei löydy mitään varsinaisesti epämieluisaa.

Heinäkuun lopulla julkaistulla blu-raylla on elokuvasta sekä alkuperäinen brittiversio että USA-versio, mikä on tietysti erinomainen asia. Harmi vain, että niistä parempi britti on DVD-tasoisella 1.33:1-kuvalla ja USA:lainen kaksi ja puoli minuuttia lyhyempi teräväpiirtona 1.85:1-kuvalla. Yhdysvaltalaisesta on katsottu tarpeelliseksi poistaa mm. kohtaus jossa kartanon isäntä kehuu yhdysvaltalaisia maailman mukavimmiksi ja vieraanvaraisimmiksi ihmisiksi. Tulkittiinkohan tuo Atlantin takana tarpeettomaksi itsestäänselvyydeksi vai vittuiluksi?

No, joka tapauksessa upporikkaat snobistiset nousukkaat ovat tosiaan Saatanasta.

Éduard Molinaro: Des femmes disparaissent (1959) ***



Jeffrey Eppstein ‑touhua 50-luvun Ranskassa: nuoria naisia houkutellaan rikkaiden seksiorjiksi. Perinteiseen eksploitaatiotyyliin väkivallan ja seksin näyttämistä puolustellaan sillä, että rikollisten aktiviteetit täytyy paljastaa avoimesti eikä niitä saa peitellä. Väkivalta olikin hämmästyttävän sadistista ja kun paljaita rintojakin vilautettiin pari kertaa, en ihmettele että filmi kiellettiin kokonaan Suomessa. Kovaksikeitetyn menon taustalla soi Art Blakeyn ja Jazz Messengereiden musiikki.



Silvio Amadio: Il sorriso della iena (1972) **



Gialloille ominainen vähä-älyisyys ja tirkistelymentaliteetti olivat vahvasti esillä, mutta koska misogynia oli tällä kertaa hyvin lievää, voi antaa toisenkin tähden. Musiikki oli helvetin ärsyttävää. En tajua miksi näitä leffoja pidetään tyylikkäinä tai yleensä hyvinä.



R. Krishnamurthy: Thee (1981) ***



Tamilinkielinen versio Bollywoodin gangsteriklassikosta Deewaar, Amitabh Bachchanin tilalla tietysti superstara Rajinikanth. Muuten melkein kuva kuvalta täydellinen kopio alkuperäisestä, mutta tappelukohtauksissa oli enemmän Hongkong-vaikutteita.

Morjesta kaikille, eka postaus tällä sivustolla. Tässä vähän lyhyitä mietelmiä viimeisimmistä katselmoista. Muuten, saanko jostain auki edistyneemmän tekstieditorin, boldaukseen, linkkeihin, ja ynnä muuhun?

The Lady from Shanghai (1947), 8/10. Jälleen kerran napakymppi Indicatorilta. Toivottavasti muuten viimeistä edeltävä postaaja ei osta tuontileffojaan CDONista, kyseiset tuontihinnathan ovat aivan järkyttävää ryöstöä kun alkuperäisiltä julkaisijoilta saa usein puoleen, ellei jopa kolmasosahintaan. Ja samalla mainiot putiikkilabelit saavat enemmän tuottoa (uskoisin).



Tämä oli Shanghain Naisen toinen katselukerta, mutta tuskin edellistä valaisevampi. Wellesin alkuperäinen tarkoitus oli tehdä surrealistinen ja painajaismainen elokuva, mutta tämä näkyy vain osittain harmittavan (väärällä tavalla) sekavassa lopputuotoksessa. Alkuperäinen rough cut (noin 2,5 h) olisi suurella todennäköisyydellä ollut paljon yhtenäisempi teos. Studion leikkelyn jäljiltä jää vain pilkahduksia Wellesin neroudesta, jotka nekin ovat tarpeeksi nostaakseen elokuvan klassikon asemaan – näistä kuuluisimpana lopun peilikohtaus, joka on silkkaa elokuvataidetta. Everett Sloane ja etenkin Glenn Anders loistavat; Andersin tasapainoilu koomisen hysterian ja piilevän itsetuhoisuuden välillä on omaa luokkaansa. Outoa, että hänen uransa jäi niin pieneksi.



Lady from Shanghai jää sekin yhtenä surullisena "what if" ‑merkkipaaluna Wellesin uralle, vain Mahtavia Ambersoneja voi pitää suurempana tragediana. Sanoisin, että juuri nämä kaksi ovat elokuvahistorian suurimmat "kadonneet elokuvat", jos lasketaan myös mukaan leikellyt teokset. Welleshän syntyi aivan väärälle aikakaudelle – häntä ei vain yksinkertaisesti arvostettu ison yleisön parissa; toisaalta ken tietää mitä olisi tapahtunut jos Orson olisi ollut kompromissihaluisempi Harry Cohnin ja muiden studiopomojen kanssa.

Larry G. Spangler: A Knife for the Ladies  **1/2

Giallo henkinen amerikkalainen western, jossa pientä kaupunkia terrorisoi mysteerinen viiltäjä. Kaupunki on vainoharhainen ja peloissaan. Parhaat päivänsä nähnyt sheriffi on neuvoton yrittäessään ratkaista murhaajan henkilöllisyyttä. Kaupungin johtohenkilö päättää itse ryhtyä toimiin palkaamalla yksityisetsivän naapuri kaupungista, josko tämä saisi tapauksen selvittämiseen uutta puhtia.

Elokuva ei kovista lupauksista ja odotuksista huolimatta ole mitenkään väkivaltainen vaan enemmänkin tälläinen Sherlock Holmes tyylinen jännitys tapaus. Parasta antia ovat "lievästi" alkoholisoitunutta sheriffiä näyttelevä Jack Elam ja yksityisetsivää näyttelevä atleettinen Jeff Coper. Kieltämättä elokuvalla on ollut herkullinen poster.

Rodriquez: Roadracers  *****

Siis tehty TV-elokuvaksi ja laitettu kasaan 13 päivässä ja hakkaa laadullaan useamman miljoonaluokan räpellyksen. Yksi parhaita 50`s elokuvia. David Arquette & Salma Hayek ovat upea pari, joiden erilaiset perhetaustat lujittavat vain suhdetta. Myös William Sadler loistaa vittupää sheriffinä, joka kantaa kaunaa isältä pojalle ja on myös iskostanut saman vihan siemenen omalle pojalleen. Elokuva ei ole ainakaan mikään valistus tapaus tupakoinnille, ei taida olla kohtausta, jossa Arguette ei sytyttäisi tai polttaisi jo valmiiksi. Saattaa lyödä jopa Elliot Gouldin ja Pitkät jäähyväiset. Eikä tässä vielä kaikki, se käytetyn fledaöljyn määrä on enemmän, kuin Travoltalla Rasvassa ja Lauantai-illan huumassa yhteensä. Tuli väistämättä mieleen elokuvan lopetuksesta toinen fiftari klassikko Mischief – Eka kerta johon myös oli uskallettu tehdä ei niin Hollywoodimainen lopetus.

Jordan: Mona Lisa  ****

Pikkurikollinen George kiven sisästä päästyään haikailee normaaliin arkeen mutta turhaan. Vanhan isäntänsä puolesta istutut vuodet olivat hetken jo laittaneet toivomaan edes pientä kunnioitusta ja palkkiota teosta mutta tilinauhana onkin jäädä ulkopuoliseksi hylkiöksi organisaatiossa ja haistattelut yhteisöltä. Kuin varkain George saa pestin luksus ilolinnun turvamies/autonkuljettajan toimeen vai oliko tämä vahinko sittenkään? Onko entisellä pomolla tässäkin sormensa pelissä ja tällä kertaa loppu olisi katkerampi, kuin edellis kerran pelkkä linnareissu.

Lähes aina vihaista pikkumiestä näytellyt loistava Bob Hoskins on, kuin luotu Georgen rooliin. Myös ensimmäisessä elokuvaroolissaan ollut Cathy Tyson on todellinen katseenvangitsija, kuten rooli sitä vaatiikin. Michael Caine suhteellisen harvinaisessa pahiksen roolissa loistaa myös niljakkaana nilkkinä. Elokuvan tunnarina on elokuvaversio Patrick Batemanin mukaan maailman paras popbiisi Genesiksen In Too Deep. Jokainen voi itse kuunnella kuinka Collins, Banks & Rutherford soittavat yhteen.

Lee H. Katzin: World Gone Wild  **

Jenkit ja Hollywood eivät ikinä onnistuneet post apocalypse elokuvissa niiden kulta-aikanaan. Tässä on hyvä esimerkki, vaikka potkua olisi ollut vähintäänkin hyvään lopputulokseen. Nuori, huippukuntoinen ja kunnianhimoinen Michael Paré, täydellinen kaunotar Catherine Mary Stewart, kokemusta Bruce Dernin muodossa ja pöllyssä ollut Adam Ant tuntuivat menevän aivan hukkaan. Genren kaikki herkut olivat jääneet aivan puolivaloihin. Ohjaaja Katzin oli pätevä westerneissä, draamoissa ja sarjojen episodeissa mutta tässä kertakaikkiaan oltiin mukavuusalueen ulkopuolella.

Bianchi: Quelli che contano aka. Cry for a Prostitute aka. Ja tuhon hetki koitti  ****

Tällä kertaa Yojimbon ja Per un pugno di dollarin akselina toimii 70-luvun italialaisten gangsteri maailma. Palkkamurhaaja Tony Aniante saapuu sopivasti kahden kilpailevan mafiaperheen väliin jakamaan tasapuolisesti neuvoja ja palveluksia mutta tietysti takana on vain ja ainostaan oman edun tavoittelu.

Henry Silva sadistisena ja tunteettomana palkkamurhaajana on juuri sitä mitä katsoja toivookin. Elokuva on muutoinkin raju ja karski eikä sovi mihinkään mee too keskustelurinkiin. Äijät ovat karvaisia ja hikisiä testouroita ja naiset ovat hyödyllisiä tai hyödyttömiä entisiä tai nykyisiä huoria, mutta ylpeitä sellaisia.

Liekö Tapio Liinoja ottanut tästä tuon vihellysteeman Hammarin rooliinsa, ainakin muistuttaa kovasti samalta.

Damiani: Confessione di un commissario di polizia al procuratore della repubblica aka. Puuttuvat todisteet  *****

Yksi parhaista korruptioon liittyvistä elokuvista, jonka olen koskaan nähnyt. Martin Balsamin & Franco Neron huima symbioosi kaiken nähneestä ja kokeneesta komisaariosta ja naiivista ja hyväuskoisesti piirisyyttäjästä.

Nuoresta rivipoliisista aina eläkkeelle jäävään komisaarioon päämääränä oli saada satimeen rakennusurakoitsija, joka todellisuudessa oli kaikkea muuta kuin suuri yhteiskunnan palvelija. Raha ja sen tuoma valta ja suhteet pitivät miehen kuitenkin aina poissa kaltereiden takaa. Vedenpitävätkin todisteet tahtoivat aina kadota tai tulla kadonneeksi. Komisaario ei saa rauhaa ennenkuin työ on tehty vaikka tarkoitus pyhittäisi keinot.

Surkuhupaisasti luin jonkun italialaisen katsojan arvion elokuvasta. Kertoi siinä, että valitettavasti maassa mikään ei ole muuttunut yli neljäänkymmeneen vuoteen, päin vastoin pahentunut.

Grieco: La belva col mitra aka. Kuolema ei tunne lakia  **

Mainettaan vaisumpi niin väkivallan, kuin laadun suhteen. Marisa Mell ei kuitenkaan jätä kylmäksi vielä 70-luvun lopullakaan. Saksalainen Blutiger Freitag (1972) on aika pitkälti saman linjan hengenheimolainen ja piirun verran kovempi.

Willy Rozier: Manina, la fille sans voiles (1952) ***½



Rosebudin asematunnelin kaupasta puolivahingossa mukaan tarttunut Blu-ray osoittautui ihan söpöksi tapaukseksi. Ranskalainen opiskelijapoika lähtee Italian rannikolle etsimään uponneen roomalaislaivan sisältämää raha-aarretta ja tapaa 17-vuotiaan bikiniasuisen Brigitte Bardot'n toisessa elokuvaroolissaan. Vaikka Bardot'n ilmestymistä kuvaan saadaankin odotella pitkä tovi, sitten kun se lopulta tapahtuu tunnelma sähköistyy dramaattisesti. Ohjaaja on kuitenkin täysin cool: vaikka hän tietää että Bardot'n muodot ovat se asia jota katsoja elokuvalta hakee, hän kuljettaa tarinaa muina miehinä ja annostelee Bardot'n ihoa katsojille aina sen verran kuin sopivaisuuden rajat antavat myöten. Ihan viimeisessä kohtauksessa Bardot ja miespääosan esittäjä seisovat taas rantakalliolla uikkarit päällä eli katsoja palkitaan lopuksi kärsivällisyydestä, hyvän ohjaajan merkki.



Kiekolle sisältyy vielä toinenkin Rozierin elokuva ja muutama minuutti filmimateriaalia miekkakaksintaistelusta, jonka Rozier kävi vuonna 1950 jotain filmiään kritisoinutta arvostelijaa vastaan ( ilmeisesti tällainen oli Ranskassa tuohon aikaan vielä täysin laillista). Rozier onnistui haavoittamaan arvostelijaa ranteeseen ja voitti siis kaksintaistelun. Tämä olisi sinänsä jo äärimmäisen upeaa, mutta kun Rozier vielä otteli koko miekkailumatsin läpi mustat aurinkolasit päässä, niin ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa!

Stephen Frears : The Grifters (1990) ***

Huijarimenoa ja film noiria yhdistelevä elokuva sisältää hyvät näyttelijät, mutta jää jollain tapaa liian verkkaiseksi. Sellaista kunnon unnenomaista tunnelmaa ei saavuteta film noirin osalta, eikä huijarielokuvissa päästä legendaarisen The Stingin tasolle. Muuten kyllä ihan ok.

Harry Hook : Lord of the Flies (1990) ***

Karu osoitus siitä miten käy kun "yhteiskuntajärjestelmä" joudutaan luomaan tyhjältä pohjalta. Täytyy häpeäkseni tunnustaa että kirja on edelleen lukematta, mutta perusidea oli toki tuttu. Pienimuotoinen ja simppeli elokuva joka kuitenkin onnistuu tehtävässään kohtuullisen hyvin, olkoonkaan ettei tämä varmaan kirjan tasolle missään vaihessa nousekaan.

1914-1951

99 Stan Laurelin ja Oliver Hardyn yhteistä elokuvaa, 10 Oliver Hardy sooloa ja vielä 13 Stan Laurel sooloa.

3-10/10

Ennen koomikkoparin yhteistyön alkamista tehdyistä elokuvista Stanin ovat katsottavampia. Tämä selittynee sillä, että usein pääosassa ollut Stan Laurel toimi myös elokuviensa käsikirjoittajana, kun Ollie teki keikkaluonteisesti mitä satunnaisia töitä sattui saamaan.

Elokuvan Mother's Baby Boy (1914) aikoihin Oliver Hardy oli todella suomenkielisen kutsumanimensä mukaisessa habituksessa. Ellei sitten kyse ollut toppauksista. Toivottavasti oli.

Ensimmäisessä yhteisessä elokuvassa The Second Hundred Years (1927) Stanin ja Ollien kutsumanimet olivat Little Goofy ja Big Goofy. Onneksi nimet jäivät yhteen käyttökertaan. Jopa suomalaiset Ohukainen ja Paksukainen ja ruotsalaiset Helan och Halvan ovat vähemmän huonoja. Saksalaisista nimistä Dick und Doof en sano mitään.

Joistakin Stan Laurelin sooloista olin tulkitsevinani, että jos Hardy ei olisi sattunut vastaan, niin Laurelin pariksi olisi saattanut päätyä James Finlayson. Finlayson oli myöhemmin mukana yli kolmessakymmenessä Stanin ja Ollien elokuvassa.

Parinmuodostuksesta puheenollen. Viittauksia homosteluun löytyi kumppanusten toilailuista runsaasti. Their First Mistake’issä (1932) Ollien vaimo (kulissiavioliitto?) päätyy hakemaan avioeroa, sillä Ollie on kiintynyt enemmän Staniin kuin vaimoonsa. Saman tien Stan ja Ollie hankkivat lapsen ja muuttavat yhteen. That's My Wife’issa (1929) Ollien vaimo (taas!) kyllästyy kolmantena pyöränä asuvaan Staniin ja lähtee ovet paukkuen. Koska rikas setä on tulossa kyläilemään, pukee Ollie Stanin vaimolta jääneisiin vaatteisiin ja kertoo sedälle tämän olevan puolisonsa. Myös elokuvassa Sugar Daddies (1927) Ollie esittelee naiseksi puetun Stanin vaimonaan. Our Wife’issa (1931) kierosilmäistä rauhantuomaria esittävä Ben Turpin vihkii Stanin ja Ollien virallisesti aviopariksi.

Stan Laurel listasi radiohaastattelussa elokuussa 1957 kysyttäessä suosikkejaan omista elokuvistaan ensimmäisenä elokuvan Fra Diavolo eli The Devil’s Brother (1933). Joka oli ”one of our best” ja ”a key picture”.

Todella outo valinta, sillä Fra Diavolo ei millään tavalla edusta koomikkoparille ominaista tyyliä, saati ole suositeltava katsottava ensimmäiseksi L&H-elokuvaksi.

Omia suosikkejani ovat lyhyäri Blotto (1930), jossa Oliver Hardyn reaktio "viinapullosta" otetun huikan jälkeen on aivan ylittämätön, sekä pitkistä tietysti Sons Of the Desert (1933). Myös vaivattomasti etenevä Way Out West (1937) on mieleen, varsinkin maailman meluisimman murtovarkauden ansiosta.

Ainoana miinuksena voisi mainita jotkut ilmeisesti tekoajalle tyypilliset tyylittömyydet ja ylilyönnit. The Midnight Patrol’issa (1933) poliisipäällikkö ampuu loppuhuipentumassa Stanin ja Ollien. Siis kuoliaaksi. The End. Laughing Gravy’in (1931) lyhyemmässä versiossa vuokraisäntä on niin kyllästynyt Staniin ja Ollieen, että tekee itsemurhan ampumalla. (Pidemmässä versiossa on Stanin ja Ollien elokuvien vakavin ja samalla liikuttavin kohtaus). Elokuvassa A-Haunting We Will Go (1942) kiristetään sankariparia tekemään itsemurha revolverilla. Piinallista katsottavaa on myös lyhäri Busy Bodies (1933), joka käy kauhuelokuvasta kun Stan & Ollie toheloivat puuseppinä hengenvaarallisten työkalujen keskellä lautatarhassa. Heti alussa useiden kilojen painoinen sirkkelinterä putoaa Ollien päähän. Onneksi lappeelleen.

Sanoin joskus aikoinaan, ettei ole väliä minkä tasoinen Stanin ja Ollien elokuva on taiteellisesti. Tai sillä mitä elokuvassa tapahtuu. Jo pelkästään se, että nämä kaksi näkyvät kuvassa riittää saamaan hyvälle mielelle. Paikalla ollut Peter von Bagh oli ilmeisesti samaa mieltä, sillä von Bagh laittoi kehuni aivan sanasta sanaan johonkin radio-ohjelmaansa.