Paavo Ihalainen

The Wicker Tree (2011)

Ohjaaja:

• Robin Hardy

elokuva arvostelu

Ohjaus: Robin Hardy

Harvakseen töitä tekevä brittiläinen elokuvaohjaaja Robin Hardy päätti vanhoilla päivillään palata tunnetuimman työnsä Uhrijuhlan (The Wicker Man, 1973) pariin. Vuonna 2006 Hardy julkaisi romaanin nimeltä Cowboys for Christ, joka käsitteli alkuperäisen elokuvan teemoja hieman eri kantilta ja nykypäivään päivitettynä.

Kirjan elokuvaversion, Uhrijuhlan epäsuoran jatko-osan, tekeminen sen sijaan joutui kokemaan pitkällisen ja vaikean prosessin. Kuvauksissa meni melkein kaksi vuotta, sillä projektin rahoitus loppui kesken. Valmistuttuaan elokuva hyllytettiin silti pariksi vuodeksi, koska tuotantoyhtiö ei keksinyt kuinka elokuvaa voitaisiin markkinoida. Muutamien festivaalinäytösten jälkeen The Wicker Tree julkaistiin vihdoin Britanniassa dvd:llä vuonna 2012. Hardy itse oli lienee jo tottunut esikoiselokuvansa tekoprosessin myötä moisiin hankaluuksiin ja kaavailikin pakanatrilogialleen kolmatta huipentavaa teosta. Se ei kuitenkaan koskaan ehtinyt valmistua Hardyn kuoltua vuoden 2016 heinäkuussa.

The Wicker Treessä teksasilaiset gospeltähdet Beth (Brittania Nicol) ja Steve (Henry Garrett) matkaavat Skotlantiin levittämään Kristuksen ilosanomaa kitaransoiton ja laulun avulla. Nuoripari on kihloissa, mutta aikoo päättäväisesti vastustaa lihallisia kiusauksia ennen papin aamenta. Reippaasta mielestä ja vahvasta uskosta huolimatta paikallisten pubien vakioasiakkaat eivät pidä evankelisia popkäännyttäjiä juuri minään ja amerikkalaisiin suhtaudutaan avoimen halveksuvasti. Lopulta lähetyssaarnaajat päätyvät Tressockin pikkukylään, jossa rikkaat maanomistajat Sir Lachlan Morrison (Graham McTavish) ja vaimonsa Delia (Jacqueline Leonard) kutsuvat heidät vieraikseen kartanoonsa.

Morrisonit eivät turhaan esitä täysin miellyttäviä ihmisiä, kaikesta leikinlaskustaan huolimatta. Epäilemättä suurin osa katsojista osaakin jo odottaa, että heidän tapansa viettää juhannusta voi olla suomalaisiakin perinteitä kuolettavampaa. Naiivit amerikkalaisnuoret sen sijaan uskovat, että kerettiläiset kyläläiset voisi olla muita helpompi käännyttää. Kyläläisten syy kääntyä muinaisten perinteiden pariin liittyy haluun selviytyä, sillä paikalliset naiset ovat menettäneet hedelmällisyytensä. Jotta vanhat sukujuuret selviytyisivät ja vauvoja alkaisi taas putkahdella, järjestetään vapuksi uusi ja erilainen uhrijuhla.

Kuten esimerkiksi Neil LaButen räpeltämän Uhrijuhlan uusintaversion (The Wicker Man, 2006) myötä voi todeta, Hardyn kauhuklassikon omalaatuista tunnelmaa ja iskevyyttä ei todellakaan ole helppo toisintaa. Uudessa elokuvassaan 83‑vuotias Hardy on menettänyt vanhan määrätietoisuutensa, joka heikentää katsojan kiinnostusta elokuvan etenemiseen. Ohjaaja vaikuttaa yrittävän tehdä The Wicker Treestä samaan aikaan sekä edeltäjänsä tavoin hitaasti painetta kasvattavan trillerin että satiirisen mustan komedian. Jos jälkimmäiseen vaihtoehtoon olisi panostettu enemmän, elokuva poikkeaisi enemmän alkuperäisestä eikä mahdollisesti olisi yhtä pitkästyttävä. Nyt hauskuutta ei pahemmin synny, ja myös jännityksen rakentaminen ontuu pahasti.

Paljon aikaa kulutetaan kuvaamalla keskenään rupattelevia kyläläisiä, joiden puheiden rivien välistä voi alkaa aavistella näiden pahoja aikeita. Valitettavasti nämä jaksot on kirjoitettu laiskasti ja kuvattu niin halvalla tavalla, että tulos muistuttaa ikävästi Ylen arkisina aamupäivinä esittämiä kansainvälisiä draamasarjoja. Elokuvan alkupuolella ei outoja pakanallisia rituaaleja ihmeemmin esitellä. Tosin näiden vastapainona nähdään pari hurmeisempaa kohtausta, jotka istuvat kokonaisuuteen varsin huonosti.

Amerikan Raamattuvyöhykkeen asukkien yksinkertaiset uskomukset ja näiden urpojen tahdittomuus ulkomailla ovat satiirille tavattoman helppo kohde. Beth ja Steve vaikuttavat alusta saakka täysin narusta vedettäviltä pässeiltä, eikä näitä yksiulotteisia hönöjä voi oikein kiinnostaviksi sanoa. Hardy koettaa loppupuolella lisätä heihin hieman särmää, mutta hänen tapansa tehdä tämä on tökerö ja epäuskottava. Edward Woodwardin halujensa ja vakaumuksensa kanssa painiskelevaa poliisia tulee ikävä. Christopher Lee sentään poikkeaa melko tylsässä ja juonen kannalta tarpeettomassa cameo-roolissa.

The Wicker Treessä on joitakin toimivia aineksia, ja etenkin loppukohtauksessa on kaivattua pilkettä silmäkulmassa. Sääli kyllä hyviä aineksia ei saada kehiteltyä, eikä kokonaisuus ole eheä. Jos ehdottomasti janoaa paluuta takaisin Uhrijuhlan pariin, niin Hardyn uusintayritys peittoaa Hollywoodin uudelleenlämmittelyn mennen tullen. Mutta muutoin The Wicker Tree todistaa jälleen kerran, että vanha klassikko on parempi kuin pussillinen uusia.