Mikko Koivisto

Yakuza Wolf: Extend My Condolences (1972)

Ohjaaja:

• Buichi Saitō

elokuva arvostelu

Ohjaus: Buichi Saitō

Japanilaisilla genre-elokuvatuottajilla oli tapana jatkaa menestyksekkäitä elokuvasarjoja hyvin löyhästi toisiinsa liittyvillä jatko-osilla. Yhtä eripuraista kaksikkoa kuin Sonny Chiban Yakuza Wolf ‑elokuvat ei silti tule usein vastaan. Elitistin käsittelyyn myöhemmin otettava ensimmäinen Yakuza Wolf ‑elokuva oli synkkä kostowestern. Kepeässä jatko-osassa risupartainen sankari on vaihtunut eri nimeä kantavaan siloposkiseen huulenheittäjään, joka pukeutuu mustan ponchon sijaan valkoiseen pukuun. Sankari ei myöskään ole tällä kertaa yksinäinen susi, vaan toimii isomman konnaporukan johtajana.

Chiba on tämänkertaisessa seikkailussa aseita jenkkisotilailta ostava pikkukonna, joka joutuu yakuzapomon pettämäksi. Chiba säilyy hengissä, mutta poliisit poimivat miehen mukaansa ja paiskaavat viideksi vuodeksi vankilaan. Kaltereiden takana mies lyöttäytyy yhteen Nikkatsulta karanneen Tatsuya Fujin kanssa. Kaksikko valmistelee vankilapakoa, mutta pääsee onnekseen vapaaksi ennen kuin suunnitelma ehditään toteuttaa. Siviilissä miehet alkavat koostaa pientä iskujoukkoa. Ideana on iskeä gangsterien päämajaan kesken huumekauppojen (diilereinä jälleen samat jenkkisotilaat) ja tasata siinä sivussa puntit petollisen pomon sekä roistojen piikkiin työskentelevän poliisin (Mikio Narita) kanssa.

Extend my Condolencesia ei kannata vertailla ensimmäiseen Yakuza Wolf ‑elokuvaan, sillä yhtäläisyyksiä ei juurikaan ole. Jatko-osan kepeä tunnelma on lähempänä vauhdikkaita Yakuza Deka ‑rymistelykomedioita, joskin toimintaa ja huumoria on mukana hieman vähemmän. Parhaat paukut on säästetty loppuun, jossa Chiba ylittää ensiksi rannikkorotkon (sama, johon Etsuko Shihomi putoaa ensimmäisessä Sister Street Fighterissa) köyden varassa ja heittää myöhemmin todella komean trampoliinihypyn väistellessään luoteja. Mukana on myös pari kamppailulajitaitajaa roistoliigan riveissä, mutta käsittämättömänä munauksena Chiban hahmosta on tehty karatetaidoton perusjamppa. Sama järjettömyys on vaivannut muutamaa muutakin 70‑luvun taitteen Chiba-elokuvaa. Toimintatarjonta nojaa täten ammuskeluihin ja nyrkkitappeluihin.

Viihdearvot pysyvät kaikesta huolimatta täysin tyydyttävällä tasolla hyvän roolituksen ansiosta. Chiba on oma energinen itsensä niin toimintajaksoissa kuin suvantohetkissä. Aisapari Tatsuya Fuji taitaa olla näyttelijänä jopa parempi kuin elokuva ansaitsee. Yakuza Deka ‑elokuvista tuttu Ryuhei Uchida piipahtaa myös elokuvassa, mutta hillitsee tällä kertaa huulenheittoa. Silmänruokana tarjolla on vihdoin 18 vuoden ikään ennättänyt Reiko Ike (joka oli valehdellut ikänsä esiintyessään pehmopornoelokuvissa vuonna 1971) ex‑tyttöystävänä, jolla ei tosin ole paljoa muuta tekemistä kuin esitellä rintojaan ja ottaa raipan iskuja vastaan sadisti Naritalta. Joukon viimeiset täydennykset ovat pätevä hujoppi Shinzo Hotta ja nuori Tsunehiko Watase harppuunalla räiskivänä juippina. Hahmoja tahtoo loppua kohden olla mukana hieman liikaakin, eli muutaman olisi voinut kumittaa käsikirjoituksesta.

Extend my Condolencesin ohjaajan pallilla istuu Nikkatsulle useita toimintaelokuvia tehnyt ja yhden Lone Wolf & Cubin (Babycart in Peril, 1972) luotsannut Buichi Saito, joka pitää elokuvan tasaisemmassa liikkeessä kuin edellisen elokuvan kävelevä keskinkertaisuus Ryuichi Takamori. Saito kiinnittää myös jonkin verran huomiota visuaaliseen ulosantiin, varmistaen että värikkäät kuvat miellyttävät silmää. Elokuvan käsikirjoituksesta puuttuu kuitenkin edeltäjänsä mielikuvituksellisuus, mikä tasaa puntit. Kokonaisuus ei kuulu Chiban parhaimmistoon, mutta ajaa asiansa mukiinmenevää toimintaa ja kelpo näyttelijöitä sisältävänä harmittomana viihteenä. Lisäplussana elokuvassa kuullaan sekä Chiban että Iken lauluääntä – molemmilla oli nimittäin pieni sivu‑ura musiikin parissa.