Tatu Piispanen

Napoli si ribella (Napoli kapinoi, 1977)

Ohjaaja:

• Michele Massimo Tarantini

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michele Massimo Tarantini

Michele Massimo Tarantinin A Man Called Magnum istuttaa Luc Merendan kyttä Dario Maurin housuihin elokuvaan, jonka kaikkivoipa mitättömyys ja täysi kyvyttömyys kertoa mistään mitään saa välinpitämättömyyden ulottumaan onneksi myös ajantajuelimiin, sillä uhkaavan pitkäveteinen standardi-crime hujahtaa sisään verkkokalvoista odottamattoman vikkelästi.

Aiemmin jo mm. Merendan läpimurtoelokuvan The Violent Professionals (Milano trema: la polizia vuole guistizia, 1973) ja Uhkapeli-helvetti: Gambling Cityn (La città gioca d'azzardo, 1975) tuottanut genrevelho Luciano Martino on myös A Man Called Magnumin taustapiru, mutta tällä kertaa rahaa on herunut perin nihkeästi: edellä mainittujen teoksien tyylikkäät puitteet ovat tyystin tiessään, eikä syy ole ainoastaan Lucianon Sergio-veljen korvaaminen Martinojen serkkupoika Tarantinilla.

Köyhän näköinen – ja kuuloinen (Franco Campanino lienee säveltänyt scorensa viidessätoista minuutissa, joskin bläkkäriviboja herättävän bassolinjan päälle surumielistä syntikkamelodiaa sekoittava tunnari on elokuvan kontekstissa ihan kohtalainen) – A Man Called Magnum kertoo niin tylsän tarinan Milanosta Napoliin siirretyn etsivä Maurin operaatiosta napata paikallinen huumeparoni Laurenzi (roolissa väsähtäneen oloinen Claudio Gora), etteivät yhtä lailla genren aiempien saavutusten asettaman riman alittavat toimintakohtaukset sitä pelasta. Mukana on vähän autoilla ajelua, hölmöilyä, huoria ja paukuttelua – Uhkapeli-helvetin tapaan kepeämmistä kohtauksista siirrytään sukkelasti väkivaltaan ja takaisin, mutta sentimentaalisuus ei sentään vaivaa yksipuolisen tunteetonta A Man Called Magnumia.

Oikeastaan A Man Called Magnumissa on kaksi lähes kiinnostavaa juttua, joiden käsittely jää kuitenkin erittäin vajaaksi. Ensinnäkin päähenkilö Dario Mauri on – Luc Merendan hahmoille hyvin epätyypilliseen tapaan – impotentti, eikä siksi lainkaan kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta, vaan jopa paheksuu kollegansa (Enzo Cannavale) häntäheikkimäistä käytöstä. Koko tila tosin kuitataan yhdellä lauseella, jossa Mauri paljastaa, että hänet "mutiloitiin lapsena". Toiseksi, idea vielä kirjoittamistaidottomasta pikkutytöstä lähettämässä poliisille piirrettyjä vinkkejä on hyvä, mutta tämänkin juonipalikan potentiaali jää käytännössä kokonaan hyödyntämättä. Sinänsä positiivista on pikkulapsielementin käyttäminen huomattavan vähän ärsyttävällä tavalla.

Kilteintä mitä Merendan suorituksesta Dario Maurina voi sanoa on, että hänen onnistuu näyttämään komealta muutamassa otoksessa. Vastapainona saadaan kuitenkin pari suorastaan noloa kohtausta, eikä Merendan sinänsä näyttävä naama varmastikaan jäisi mieleen mikäli A Man Called Magnum olisi ensikosketus miehen tuotantoon.

Mm. Edwige Fenechin (The Strange Vice of Mrs. Wardh, 1971) ja Lilli Caratin (To Be Twenty, 1978) kanssa tehdyistä softcore-seksikomedoista parhaiten tunnetun ohjaaja Michele Massimo Tarantinin ansioksi pitänee laskea se, että A Man Called Magnum on vakavasta ansioiden puutteestaan huolimatta täysin siedettävää katsottavaa. Tempo pysyy kohtalaisena eikä totaalista paikallaan polkemista nähdä, vaikka kelvollisella juonenkuljetuksella ei tässä tapauksessa muuta saavutetakaan kuin koko tyhjänpäiväisyyden kokemisen suhteellinen tuskattomuus.

Ennen omia ohjauksiaan Tarantini aloitteli uraansa serkkunsa Luciano Martinon tuottamissa elokuvissa apulaisohjaajana (mm. spagu Light the Fuse... Sartana Is Coming, 1971, giallot The Case of the Bloody Iris, 1972 ja Torso, 1973) kunnes niin ikään Martinolta irtosi pesti trendikkäillä martial arts ‑kohtauksilla rikostrilleriä maustavan 7 Hours of Violencen (Sette ore di violenza per una soluzione imprevista, 1973) puikoista. Lukuisten eroottisten hupailujen välissä valmistui vielä crime Gangsterit (Poliziotti violenti, 1976), joka keskinkertaisuudestaan huolimatta tekee A Man Called Magnumia paremman vaikutuksen.

80‑luvulle tultaessakaan Tarantinilla ei ollut ongelmia sopeutua kulloinkin muodissa olevaan genreen, tuloksena mm. niinkin polveileva portfolio-otanta kuin tanssi‑ & moottoripyöräkilpailuleffa Disco-Rock Crazy (Brillantina Rock, 1979), barbarointipullistelu Barbaarien miekka (Sangraal, la spada di fuoco, 1982) kannibaaliaihettakin liippaava viidakkoseikkailu Dinosauruslaakson tuho (Nudo e selvaggio, 1985 – VIPCO:n uusiksi nimeämänä Cannibal Ferox II) sekä naiset vankilassa ‑filmi Syyttömän pako (Femmine in fuga, 1985). Tarantini jatkaa elokuvauraansa jossain määrin edelleen, viimeisimpinä meriitteinään seksikomedia Se lo fai sono guai (2001) ja tarinan keksiminen Lamberto Bavan goreharjoitelmaan The Torturer (2005).