Mies Mikkonen

Fahrenheit 451 (1966)

Ohjaaja:

• François Truffaut

elokuva arvostelu

Ohjaus: François Truffaut

Jokin minussa tahtoisi tuntea paloa François Truffautin elokuvia kohtaan, mutta loppujen lopuksi ne jättävät aina kylmäksi.

Truffaut oli lempeä mies ja provosoiva kriitikko, mutta hänet voisi helposti nimetä yhdeksi kaikkien aikojen yliarvostetuimmista elokuvantekijöistä. Siinä missä muut uuden aallon edustajat yrittävät kömpelösti uudistaa elokuvakieltä, Truffaut teki samaa vanhaa kepeää höttöä, vain kosmeettisin muutoksin varustettuna. Truffautin elokuvat onnistuvat parhaimmillaankin olemaan pikkuhauskoja harmittomuuksia (Ampukaa pianistia, 1960; Amerikkalainen yö, 1973).

Vähiten pitkäveteisin Truffaut-kokemus on 400 kepposta (Les quatre cents coups, 1959) ‑filmin finaalin ohella Ray Bradburyn romaaniin perustuva scifidraama Fahrenheit 451, hänen ainoa englanninkielinen elokuvansa.

Bradbury kehitti tarinansa ajan Joseph McCarthyn HUAC-vainojen inspiroimana. Romaani syntyi pitkällisen kehityksen tuloksena, jota edelsi lukuiset aiheiltaan samanlaiset Bradburyn novellit (kuten The Library, Long After Midnight ja Bright Phoenix) – Fahrenheit 451 itsessään oli laajennettu versio The Fireman ‑nimisestä lyhyestä kertomuksesta. Tarina sijoittuu tulevaisuuden sortavaan yhteiskuntaan, jossa ainutlaatuisen bradburymaisessa tvistissä palomiehet eivät enää sammuta paloja, vaan – viitaten 1930‑luvun natsi-aktivistien niderovioihin – sytyttävät niitä, polttaen kirjoja. Opus on mieleenpainuva, joskaan ei toki mitenkään virheetön – sen viat liittyvät laajemmin Bradburyn tyylillisiin heikkouksiin. Hänen kirjansa ovat pullollaan suurenmoisia lukijat pauloihinsa saavia mielikuvituksellisia ideoita, joita olisi palvellut parhaiten nimenomaan mahdollisimman yksinkertainen proosa, toisin kuin se tekotaiteellinen kirjoitustyyli johon Bradbury liian usein sortui.

Truffautin ohella Bradburyn teoksesta sai vaikutteita poliittisen elokuvan Janus, yhtäältä vilpittömän huolestunut kansalainen ja toisaalta manipuloiva kieroilija Michael Moore. Hän tunnetusti otti kirjasta nimen turta-aivoiseen Bush-dokumenttiinsa Fahrenheit 9/11 (2004).

Oskar Werner on Montag (the Magnificent?), omistautunut palomies, jolla on taito löytää kielletyt kirjat piilosta kuin piilosta ja tuhota ne sitten uskollisella liekinheittimellä varustetulla Don't Go in the House ‑tyylisellä asustuksella. Montag tutustuu naapurustossaan asuvaan naiseen, joka paljastuu osaksi kirjoja puolustavaa vastarintaa. Palomiehemme ottaa eräällä keikalla uteliaisuudesta mukaansa yhden kirjan, joka onnistuu avaamaan aivan uuden maailman hänelle. Kertomuksessa on siis George Orwellin 1984-tarinasta (sekä 1985 tehdystä Terry Gilliamin Brazilista) tuttu aihe diktatoriselle hallinnolle omistautuneesta rivityöntekijästä, joka rakastumisen kautta kokee valaistumisen työnsä todellisesta luonteesta, ja alkaa aktiivisesti vastustaa entisiä käskyttäjiään.

Montagin vaimon hahmo kuvataan angstisena kotirouvana, joka oloaan helpottamaan katselee alituisesti seinälle olevaa 16:9-laajakuvatelevisiota, ja nautiskelee psyykelääkkeitä. Rouva ystävineen on toki kauhuissaan Montagin uudesta bibliofiilisestä harrastuksesta – joka tuntuu olevan jonkinlainen julkinen salaisuus – ja tämä seikka lopulta sinetöikin heidän vieraantumisensa toisistaan lopullisesti.

Elokuvahistoriasta löytyy monia kiehtovia esimerkkejä siitä, kuinka näyttelijällä on tuplarooli filmissä: Bride of Frankenstein (1935), Lost Highway (1997) – ja ehkä mielenkiintoisimmin Female Trouble sekä Liquid Sky, joista molemmista löytyy kohta, jossa kahta osaa esittävä näyttelijä harrastaa seksiä itsensä kanssa. Fahrenheit 451:n näyttelijäkaartissa mielenkiintoisin seikka onkin Julie Christien esiintyminen sekä Montagin passiivisena vaimona että aktiivisena kapinoivana kirja-aktivistina – Christie selviää molemmista osista kunnialla.

Kuten Truffautin uuden aallon rikostoverin Jean‑Luc Godardin filmissä Sen täytyi tapahtua (Le mépris, 1963) alkukrediitit hoidetaan kertojaäänellä kuvassa näkyvän tekstin sijaan, mutta Fahrenheit 451:ssa tälle sentään löytyy temaattinen oikeutus. Fahrenheit 451:ssa kuvaajana oli myöhemmin ohjaajana maineeseen noussut Nicolas Roeg, ja elokuva sisältääkin outoja hidastusten käyttöä, joista tulee paljon voimakkaammin mieleen Roegin myöhemmät omat ohjaukset kuin mitään Truffautin filmografiasta. Esimerkiksi kohta jossa Montag rupeaa oudon ahdistuneesti lempimään vaimoaan muistuttaa voimakkaasti Roegin filmin Yhtä tyhjän kanssa (Insignificance, 1985) ritualisoidun hidastettua kohtaa, jossa Albert Einstein ja Marilyn Monroe valmistautuvat rakastelemaan.

Truffautin Fahrenheit 451 on emotionaalisesti varsin kolkko kokemus. Värit ovat haaleita, kerronnan näkökulma etäännyttävä. On suorastaan outoa, että näin kiehtovasta lähdemateriaalista on syntynyt näin kuivaa elokuvaa. Oskar Werner on roolissaan kankean robottimainen – tämä ei tosin ollut Truffautin syy; Werner oli vaan niin suuri mulkku, että sooloili esiintymisessään koko kuvausten ajan, suostumatta tottelemaan ohjaajan toiveita. Pahimmillaan tämä yltyi siihen, että Truffaut käytti sijaisnäyttelijää joihinkin Wernerin kuviin, koska tähti itse suostui tekemään asiat vain omalla tavallaan.

Pääsyy siihen miksei Fahrenheit 451 täysin toimi elokuvana saattaa piileä nimenomaan siinä, että se on elokuva. On aivan toisella tavalla kutkuttava kokemus lukea romaania tulevaisuuden maailmasta, jossa kirjat ovat kiellettyjä, kuin katsoa samaa tarinaa kuvina. Saatamme kuulla Marshall McLuhanin sanoman kaukaisena kaikuna: "Väline on viesti". Truffaut julistaa Jumalan sanaa, mutta käyttää siihen paholaisen aakkosia. Elokuvantekijä valistaa meitä tekstin tärkeydestä ja kuvien ylivallan tuhoisuudesta, tehden sen kuitenkin kuvia käyttämällä – onnistuen siten torpedoimaan omaa viestiään.

Elokuvan päättävä visio kirjoja muistiinsa pänttäävästä ihmisjoukosta ei onnistu olemaan koskettava, vaan pikemminkin sääliä herättävä näky laumasta, joka uhraa yksilöllisyytensä kirjaideologiansa alttarille. He eivät ole lopulta välttämättä sen kummempia kuin vallitsevan järjestelmän kunnioittama televisioon liimautunut aineissa oleva kotirouvakaan – nuo polot vain ovat valinneet toisenlaisen tien itsensä orjuuttamiselle.