Paavo Ihalainen

Female Trouble (1974)

Ohjaaja:

• John Waters

elokuva arvostelu

"The world of heterosexual is a sick and boring life."

Tänä jouluna, jos lapsesi pyytää go go ‑tanssijan kenkiä, on parempi hänelle myös sellaiset lahjoittaa. Muuten jälkikasvulle voi käydä kuten teini-ikäiselle Dawn Davenportille (Divine). Kun koulussa ruipeloiden luokkatoverien ja vaativien opettajien kiusaama Dawn ei saa haluamaansa lahjaa, vetää hän vanhempiaan köniin ja kaataa joulukuusen. Kotiinsa porttikiellon saanut Dawn pakenee liftaamaan tien laitaan, jossa hänet nappaa kyytiin rasvainen rekkakuski Earl Peterson (myös Divine). Dawn tulee raiskatuksi ojassa jouluaamuna ja kantaa pian lasta.

Pahamaineisen Pink Flamingosin (1972) jälkeen valmistunut Female Trouble on roskan paavin John Watersin parhaita töitä. Mukana on yhä sketsimäinen kokoelma huonon maun kohtauksia, joita läiskitään tauluun tarpeeksi suurella volyymilla että kylliksi tarttuu myös kiinni. Tällä kertaa kuitenkin tarinalla on myös sopivat raamit: pahan naisen elämäkerta, jonka puitteissa voi tapahtua mitä vain.

Tarina tietysti myötäilee Watersille tyypillisiä irvailun kohteita: 50‑ ja 60‑lukujen moralisoivaa teinielokuvakerrontaa, äitelää perheidyllikuvausta, jopa mauttomia palkintogaaloja. Dawnin elämän täyttävät muotikuvaukset, työnteko kampaamolla, aviomiehen ja teini-ikäisen tyttären kanssa riitely, pari pahoinpitelyä ja murhaa, sekä jatkuva haave kuuluisuuteen nousemisesta. Näiden lomassa sitten lyödään Taffy-tytärtä (Mink Stole) tuolilla selkään, saadaan happoa naamalle, ja suljetaan vihollinen suureen lintuhäkkiin ja leikataan tämän käsi irti kirveellä. Järkevästi Pink Flamingosin paskansyöntiä, laulavaa peräreikää tai kanantappopanoa ei olla yritetty ylittää törkeydessään, vaan ollaan panostettu enemmän hahmojen pakkomielteiden ja sovinnaisuuden välisiin ristiriitoihin.

Watersin keskeinen idea on tietysti ollut hauskanpito irvokkaan ystäväpiirinsä sekä kiellettyjen aineiden kanssa. Ilolla ohjaaja pimputtaa täydellisiä riitasointuja kaikkeen sovinnaiseen nähden kerta toisensa jälkeen. Kuitenkin kaiken sekoilun lomasta voi erottaa myös oman tasonsa, joka paljastaa amerikkalaisen keskiluokan ihanteiden häiriintyneisyyden. Etenkin julkisuuden tavoittelun aiheuttaman pakkomielteen käsittely vaikuttaa olevan vuosikymmeniä aikaansa edellä. Antamalla palttua vakiintuneille tavoille ja arvoille Watersin elokuvat julistavat erilaisuuden hienoutta. Jokaisen on löydettävä se oma juttunsa, oli se sitten rikosten valokuvaus, Hare Krishna ‑liike tai trampoliiniperformanssi. Yhteiskunta saattaa kostaa, mutta kun pitää tarpeeksi hupia, saa viimeisen naurun.

Päätähti Divinelle elokuva tarjoaa hyvät puitteet karjua kurkku suorana meheviä loukkauksia ja sovittaa toinen toistaan härskimpiä iltapukuja. Melkein koko show'n varastaa kuitenkin Edith Massey, tuo äärimmäisen epäviehättävä (mutta kuuleman mukaan hyvin mukava) nainen, jonka Waters pukee esimerkiksi ihoa myötäilevään ja vähän turhankin paljastavaan nahkapukuun. Masseyn rooli, Ida Nelson, toimii häijyydessä Dawnin kilpailijana, kontrastina Pink Flamingosin häiriintyneeseen mutta kilttiin Munanaiseen. Pahan hahmon näyttely luonnistuu Masseyltä yleisesti aivan yhtä hyvin kuin kaikki muukin näyttely. Jokin hänen karmeassa roolissaan ja samaan aikaan herttaisessa karismassaan tekee Massey-mamman roolisuorituksestaan täysin hulvattoman.