Mies Mikkonen

La vie amoureuse de l'homme invisible (Dr. Orloff's Invisible Monster, 1970)

Ohjaaja:

• Pierre Chevalier

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pierre Chevalier

Tapaus Dr. Orloff's Invisible Monster, originaalilta nimeltään La vie amoureuse de l'homme invisible eli "näkymättömän miehen rakkauselämä". Vaatteiden irtirepimistä ja naisten raiskausta ei voi kai rakkauselämä-termiin sisällyttää, joten englanninkielinen nimi heijastanee paremmin elokuvan todellista luonnetta.

Kertomuksemme tapahtuu pimeässä yössä, ja aamunkoiton valo sarastaa vasta aivan lopussa. Ilmeisesti 1800‑luvun loppupuolelle sijoittuvassa tarinassa pienen kylän uusi tohtori saa kryptisen viestin: kaukaisessa professori Orloffin linnassa on potilas, joka tarvitsee kiireellistä apua. Draculamaisen yhteistyöhaluttomien paikallisten vastahakoisuudesta huolimatta tohtori pääsee perille linnaan, jossa avunpyytäjäksi paljastuu Orloffin tytär, joka on havainnut mysteerisen näkymättömän läsnäolon hiiviskelevän alueella jo pidemmän aikaa. Lopulta tohtori onnistuu löytämään myös itse Orloffin (Howard Vernon) kuplivien koeputkiensa keskeltä.

Tässä vaiheessa katsoja voisi kuvitella juonen etenevän seuraavasti: Orloff yrittäisi selitellä puheet näkymättömästä olennosta vain tyttärensä hulluuden oireiksi. Vieläkin skeptinen tohtori jäisi linnaan yöksi, jonka aikana kertyvien kokemusten vuoksi hän joutuisi myöntämään näkymättömän hahmon olemassaolon todeksi. Näin elokuva ei kuitenkaan yllättäen etene: Orloff paljastaa kernaan avoimesti, että hän on luonut olennon, jota ihmissilmä ei näe – tämän entiteetin lopullisena päämääränä on totta kai maailmanvalloitus. Tästä leikataan eriskummalliseen, pitkään takaumajaksoon, jossa kuvataan kuinka Orloffin tytär oli joutua elävältä haudatuksi, mikä johti hänen henkiseen luhistumiseensa. Takaumassa kaikki viittaukset kertomuksen pääaiheeseen, eli näkymättömään hirviöön, loistavat poissaolollaan – mitään loogista dramaturgista oikeutusta näin pitkälle sivuharppaukselle pääjuonesta ei ole.

Pian saapuu elokuvan pahamaineisin hetki, jossa näkymätön olento raiskaa naisen heinäkasan päällä. Hollow Man (2000) ei ole mitään tämän miimikko-spektaakkelin rinnalla. Hetki on varmasti yksi surkuhupaisimpia raiskauskohtauksia elokuvahistoriassa. Kohdan tekee vielä asteen kieroutuneemmaksi näkymättömän hahmon henkilöllisyyteen liittyvä Murders in the Rue Morgue ‑tyylinen ylläri.

Vinksahtaneesta kirurgista kertova Orloff-saaga alkoi Jesús Francon ensimmäisestä kauhuelokuvasta, Georges Franjun Silmät ilman kasvoja (Les yeux sans visage, 1960) ‑filmistä vaikutteita saaneesta The Awful Dr. Orloffista (Gritos en la noche, 1962), joka sai lukuisia jatko-osia. Dr Orloff's Invisible Monster oli ainoa, jossa Franco ei ollut itse tirehtöörinä, vaan ranskalainen Pierre Chevalier. Viimeinen Orloff-filmi oli Francon splattaus Faceless (1987), jossa Vernonin hahmo teki enää cameo-roolin. Francon jättimäisestä filmografiasta ehkä myös Female Vampiren (1973) voisi kelpuuttaa Orloff-elokuvaksi, koska sen henkilöistä eräs sokea esoteerikko esitellään tohtori Orloffin jälkikasvuna, joka on "perinyt isänsä nerouden". Muuhun Orloff-kaanoniin Invisible Monster sopii hyvin tukalasti. Minkäänlaista kirurgimaista body horroria ei katsojille tällä kertaa suoda – aiempia elokuvia ei tässä osassa ole toden totta pyritty... kröhöm... apinoimaan.

Jos haluat mihin vaan elokuvasarjaan uutta pontta, et voi mennä vikaan, jos tuot mukaan menoon näkymättömän henkilöhahmon. Tämän on historiallisesti todistettu pitävän paikkansa, oli kyseessä sitten komediaduo Abbott & Costello, tai Dr Mabuse ‑pulp-sarjan unohdettu erä The Invisible Dr Mabuse (Die unsichtbaren Krallen des Dr. Mabuse, 1962). Tai kotimaisittain Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978), jossa Uuno hulttiotovereittensa kanssa lavastaa näkymättömän miehen vierailun yrityksessään huijata appiukolta rahaa.

Dr. Orloff's Invisible Monster on aivan totaalista trashia alusta loppuun – mutta kuitenkin kokemus, jonka kuka tahansa laajan kulttuurisen maun omaava toivottaa tervetulleeksi. Visuaalinen tyyli väreineen ja valaistuksineen on juuri sitä klassista rakastettavaa 1970‑luvun eurokauhua.

Chevalierin ohjauksessakin näkyy paikoitellen persoonallisuutta – eritoten lähikuvien oudossa käytössä. Välillä meno hipoo tällä saralla arthouse-elokuvaa. Aleksandr Sokurovin mieleen tuovaa kuvan vääristämistä sisältävä hallusinaatiomainen kohtaus, jossa Orloffin kuolleeksi uskotun tyttären hautaa tullaan ryöstämään, onnistuu olemaan filmin nautittavinta antia.