Tomi Hautakangas

Riti, magie nere e segrete orge nel Trecento... (Black Magic Rites, 1973)

Ohjaaja:

• Renato Polselli

elokuva arvostelu

Ohjaus: Renato Polselli

Psykedeelinen värikehrä alkaa pyöriä kuvaruudulla, ääniraidalta kuuluu maanista höpötystä ja katsojan silmille läväytetään elokuvan nimi Riti, magie nere e segrete orge nel trecento (käännettynä suunnilleen: "1300‑luvun mustan magian rituaalit ja salatut orgiat"). 60‑lukulaisittain vahvan meikin ja pöyheän kampauksen omaava neitonen poukkoilee paniikissa pop‑henkeen pelkistetyssä ja vahvoilla väreillä silatussa rituaalikammiossa kunnes neljä punaisiin kokovartalotrikoisiin, mustiin viittoihin ja mystisiin otsapantoihin sonnustautunutta karpaasia sitovat tytön kivipaateen. Joku saattaisi pitää äijiä mauttomina ja tahattoman hupsuina superhessufriikkeinä, mutta porukan antaumuksellisen uskottavuuden takaa viimeistään mukaan liittyvä viides mies, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin eurosleazeveteraani Mickey Hargitay. Rituaali etenee aidosti maanisessa ilmapiirissä ja huipentuu sydämen irtikaivamiseen. Veriuhri päätyy kammion seinälle ripustetun muumiomaisen kalvakan naisen vartalolle – naisen, jota rituaalin osanottajat ääni väristen manaavat kutsumanimellä: "Isabella, grand maestra!"

Dekadentti juhlaseurue aloittelee illanviettoa vuorenrinnelinnan juhlasalissa. Bileiden ilmapiiri muuttuu pikkuhiljaa hysteerisempään suuntaan, kun kaikki miespuoliset osanottajat alkavat yksitellen saada flashbackejä edellisistä elämistään erään noidan rovion juurelta. Käy varsin selväksi, etteivät menneen elämän intohimot ole vielä sammuneet ja että näky uhkeat rinnat paljaana elävänä poltetusta Isabellasta (Rita Calderoni) on syöpynyt miesten sieluihin. Kuin riivattuina he muuttuvat vähän väliä vampyyrin kaltaisiksi himotappajiksi vauhdittaen valtiattarensa paluuta.

Tämä on Renato Polsellin ohjaama goottisleazen mestariteos Black Magic Rites. Parilla ensimmäisellä katselukerralla juoni saattaa jäädä erittäin hämäräksi, koska elokuva tarjoaa yksinkertaisesti niin paljon muuta ihmeteltävää, kuten tauottoman kiehtovan kuvavirran ja hienoja yksityiskohtia; esimerkiksi noituudesta syytetyt tytöt karkotetaan vuoristokylästä ja jumalan hylkääminä he kirjaimellisesti katoavat maan nieleminä. Viihdyttävyyden takaavan "lisänä rikka rokassa" ‑mentaliteetin varjolla mukaan on lisätty muun muassa kuin suoraan tanskalaisesta seksikomediasta repäistyn hupsun viiksiniekan sänkypuuhasteluja, mutta italialainen raudanluja visuaalinen tyylitaju ei petä hetkeksikään.

Varman päälle pelaamisesta ei ohjaaja Polsellia voi todellakaan syyttää, ja leffan innovatiivisuus on häkellyttävää. Elokuva on suggestiivisen päällekäyvästi rytmitetty ja hypnoottisesti leikatut kohtaukset jatkuvat jatkumistaan ainutlaatuisen folk-henkisen ääniraidan siivittäminä. Italooginen tarinankuljetus hipoo täydellisyyttä, ja leffan voi katsoa yhä uudelleen ja uudelleen ilman, että juonesta paljastuisi liikaa. Tästä huolimatta aina elokuvan päätyttyä kokonaisuus tuntuu johdonmukaiselta ja vakuuttavalta.

Mickey Hargitay tunnetaan varmasti parhaiten Mr. Universumina ja Jayne Mansfieldin aviomiehenä. Elämänkertaelokuvassa The Jayne Mansfield Story (1980) Arnold Schwarzenegger esittää povikuningattaren puolisoa, joka on kuvattu perhettään menestyvänä liikemiehenä elättävänä, hyvänä ja hellänä aviosiippana. Miehen elokuvaurasta vaietaan täysin. Syystäkin, sillä Mickeyn roolivalinnat olivat enimmäkseen sitä tasoa, että kuva ihanneaviomiehestä olisi murentunut niiden valossa alta aikayksikön. Alter egot neitosia antaumuksella uhraavana okkultistina, impotenttina sarjamurhaajana tai naisia vihaavana himokiduttajana eivät ole omiaan pönkittämään perheidylliä.

Ohjaaja Polselli on ammattikuntansa dekadenteimpia yksilöitä ja jäänyt marginaaliin jopa Italian jo sinänsä varsin vinksahtaneissa genrepiireissä. Hän ei ole maanmiehilleen tyypillinen käsityöläisohjaaja, vaan vaikuttaa enemmän Francon kaltaiselta pakkomielteiseltä auteurilta. Yhteistyö Hargitayn kanssa jatkui Deliriumissa (Delirio caldo, 1972), jossa tämä esittää Vietnamin viidakkoihin potenssinsa hukannutta sotilasta, joka kotiin palattuaan purkaa turhautuneisuuttaan vimmaisten hallusinaatioiden siivittäminä verisiin veitsimurhiin. Ehkä kuitenkin ohjaajan pöyristyttävin tekele on kaikkea mahdollista pervoa katsojan silmien eteen suoltava episodimainen pläjäys Oscenità (Quando l'amore è oscenità, 1980).