Sakari Määttä

Faceless (Les prédateurs de la nuit, 1987)

Ohjaaja:

• Jesús Franco

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jesús Franco

Faceless on yksi Jess Francon tyylikkäimmistä 80‑luvun ohjauksista Bloody Moonin (Die Säge des Todes, 1981) ohella. Pariisiin sijoittuva jännäri tarjoaa sykkivää diskomusiikkia, olkatopattuja muotimaailman hahmoja, huumattuja mallityttöjä, mengeleläisen natsitohtorin, suurella sydämellä tehtyjä gore-efektejä ja kaiken kukkuraksi vielä aivan äärimmäisen kovan näyttelijäkaartin.

Hedonistisen plastiikkakirurgi Frank Flamandin (Helmut Berger; Beast with a Gun, 1977) Ingrid-sisarelle (Christiane Jean) käy pahasti, kun Frankiin tyytymätön asiakas heittää hänen päälleen happoa. Ingridin kasvot turmeltuvat täysin, ja Frank lupaa tehdä kaikkensa korjatakseen ne ennalleen.

Ingridiä hoidetaan yksityisklinikalla, jonne Frank ja hänen rakastajansa Nathalie (jopa liiankin 80‑lukulaisen kampauksen omaava entinen pornonäyttelijä Brigitte Lahaie) kidnappaavat Pariisin muotimaailman kauneimpia yksilöitä tarkoituksena siirtää heidän kasvonsa leikkauksen avulla Ingridille. Operaatio on kuitenkin niin vaikea, että apuun tarvitaan tohtori Orloff sekä natsilääkäritaustan omaava Karl Heinz Moser. Lina Romay vilahtaa cameo-roolissa Orloffin vaimona.

Täydelliseksi uhriksi osoittautuu amerikkalainen kokkeliaddikti mallityttö Barbara Hallen (Caroline Munro; Starcrash, 1978; Maniac, 1980), joka kidnapataan ja lukitaan huoneeseen odottamaan kasvojensiirtoleikkausta. Barbaran isä palkkaa yksityisetsivä Sam Morganin jäljittämään tytärtään. Isän roolissa nähdään karismaattinen kaljupää Telly Savalas (Violent City, 1970) ja Morgania näyttelee muun muassa Ricco the Mean Machinesta (1973) tuttu pökkelö Christopher Mitchum.

Nimekkäiden näyttelijöiden lisäksi erityismaininnan ansaitsevat Jacques Gastineaun luomat erikoisefektit, joita on ilo katsella oli kyse sitten goresta tai muista viritelmistä. Vaikka efektit eivät olekaan kalleimmasta päästä, niitä käytetään hallitusti ja hyvällä maulla. Kaikesta näkyy, että ne on tehty tosissaan ja resurssit ovat maksimaalisessa käytössä.

Faceless ei ole tyypillinen Franco-elokuva ja siksi siitä on helppo nauttia, vaikka ei ohjaajan tuotannosta täysin piittaisikaan. Toisaalta jotkut todelliset francofiilit saattavat kavahtaa tapaa, jolla juonielementit on vedetty mahdollisimman suoraviivaisiksi ja valtavirran mukaisiksi. Tarina ei tarjoa yllätyksiä, mutta elokuva loistaa sitäkin kirkkaampana muilla saroilla. Faceless on eräänlainen virstanpylväs Francon filmografiassa, sillä vuosikymmenen vaihduttua aidot valopilkut jäivät todella harvinaisiksi hetkiksi, ohjaajan uran kääntyessä iltapäivän puolelle.

Faceless jäi Howard Vernonin (She Killed in Ecstasy, 1971) viimeiseksi elokuvaksi Francon ohjauksessa. Hänet nähdään tohtori Orloffin roolissa, josta hänen yhteistyönsä Francon kanssa myös alkoi lähes kolmekymmentä vuotta aiemmin. Hän jatkoi kuitenkin näyttelijänä vielä pitkään ennen kuin kuoli 82‑vuoden iässä vuonna 1996. Moserina nähtävä Anton Diffring (Fahrenheit 451, 1966) on vakuuttava, mutta rooli jäi siitä huolimatta hänen viimeisekseen terveydentilan huononnuttua.

Faceless nousee tavallisen massan yläpuolelle jo pelkän kauniin kuvauksensa ja upeiden yksittäisten hetkien ansiosta. Se on eräänlainen uusintaversio Georges Franjun klassikosta Eyes Without a Face (1960) ja vielä selkeämmin Francon pitkälti samaa kaavaa noudattelevasta varhaisesta ohjaustyöstä The Awful Dr. Orloff (1962).

Faceless on erittäin maukas pala 80‑luvun aromikasta homejuustoa, joka sopii nautittavaksi hyvässä seurassa runsaan juomatarjoilun kera. Jos "Destination Nowhere" ‑kappale jää päähäsi soimaan elokuvan jälkeen, et ole juonut tarpeeksi.