Jarkko Lehtola

Phase IV (Vaihe IV, 1974)

Ohjaaja:

• Saul Bass

elokuva arvostelu

Ohjaus: Saul Bass

Muurahaisten symboliikka on vaihdellut 50‑luvun kommunismifobioista (maanalainen kollektiivi) 90‑luvun ahkeriin animaatiosankareihin. Mukaan mahtunee myös jos jonkinmoista nature strikes back ‑teemaista halpaelokuvaakin, kuten It Happened at Lakewood Manor (Ants!, 1977) tai Jim Wynorskin uudehko Glass Trap (2005). Muurahaisten kompleksinen ja perin eloonjäämis-imperialistisväritteinen yhteiskuntajärjestelmä on myös välillisesti ollut monen tieteiselokuvan innoituksen lähteenä, parhaimpana esimerkkinä varmasti Alien-saaga. Kaikkein omaperäisimmän muurahaiselokuvan leiman voi kuitenkin antaa perustellusti vuonna 1974 valmistuneelle Phase IV:lle.

Selittämättömän astronimisen ilmiön jälkeen Arizonan erämaahan ilmestyy korkeita muurahaisten rakentamia monoliitteja. Kahden hengen tutkijatiimi (kryptologi ja biologi) saapuu tarkkailemaan monoliitteja ja selvittämään muiden alueen hyönteisten katoamista. Monoliitit pysyvät hiljaisina ja uhkaavina, kunnes tulosten paineessa ne päätetään tuhota. Muurahaiset aktivoituvat, tuhoavat läheisen maatilan ja piirittävät autiomaahan pystytetyn laboratorion. Tutkijapari joutuu käyttämään koko teknologisen, kemiallisen ja biologisen arsenaalinsa pyrkiessään pysäyttämään sisään tunkeutuvat ja jatkuvasti mukautuvat muurahaiset.

Juonikuvaus, elokuvan kansikuva sekä teksti "The day the earth was turned into a cemetery" johtavat pahasti harhaan. Kliseisen luonto kostaa ‑teeman sijasta alta paljastuukin 70‑lukulaisen pessimistisen sci‑fin helmi. Phase IV on kuin sekoitus avaraa luonnon kärsivällistä tarkkailevuutta ja Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun (1968) äärettömyyttä. Hidastempoista, selittämätöntä ja jollain tavalla karmivaakin tunnelmaa voisi kuvata eräänlaiseksi lovecraftmaiseksi kosmisen kauhun sci‑fi-vastineeksi. Jännite ja hämmennys säilyvät loppuun asti pitkälti elokuvan hahmojen ja yhtä lailla katsojien kykenemättömyydestä ymmärtää muurahaisten tarkoitusperiä. Lopulta ihminen joutuu tunnustamaan oman rajoittuneisuutensa ja luopumaan itselleen myöntämästään ainutlaatuisuuden kruunusta kun viimeinenkin toivo, teknologia, pettää. Maailmankaikkeudella on mitä ilmeisimmin suunnitelmia muurahaisten varalle, mutta ihmisen kohtalon suhteen se on välinpitämätön. Elokuvan loppuratkaisu tukee kaikessa selittämättömyydessään samaa linjaa. Päiväkirjamerkintöjen tavoin elokuva on jaettu eri vaiheisiin, Phase IV on viimeinen vaihe ja kaiken loppu – tai vaihtoehtoisesti uuden alku.

Elokuvan omalaatuisen tunnelman lähtökohdat ovat pienissä nyansseissa, minimalistisuudessa ja kompromissittomuudessa. Poikkeuksellinen ratkaisu on kuljettaa juonta eteenpäin pitkiäkin aikoja pelkällä visuaalisella kerronnalla (joskin tässä on selvästi esikuvana ollut 2001: Avaruusseikkailu). Dialogijaksot ovat ajoittain minimoitu ja tutkijatkin ovat jonkinlaisessa statistin asemassa koko elokuvan ajan. Muurahaiskohtaukset ovat koostettu oikeita muurahaisia kuvaamalla ja niissä onnistutaan hienosti luomaan illuusio kollektiivisesta älystä ja määrätietoisuudesta. Näiden kauniiden mikrokosmos-otosten takana on valokuvaaja Ken Middleham, jolta vei vuoden koostaa elokuvan hyönteiskohtaukset. Äänimaailma tukee tunnelmaa vaihdellen elektronisten laitteiden etäisestä vinkumisesta hiljaisuuden uhkaavaan huminaan ja aina välillä pillastuen psykedeelisiin elektronisiin melodioihin.

Elokuvan ohjaaja Saul Bass on parhaiten tunnettu graafisena suunnittelijana, jonka käsien kautta on syntyneet monet elokuvajulisteet ja erilaiset animaatiot (esim. Alfred Hitchcockin useiden klassikkoelokuvien alku‑ ja lopputekstit). Phase IV on ohjaajansa ainoa pitkä elokuva ja jäänyt hienon graafisen uran menestyksen rinnalla pahasti syrjään. Saul Bass kuvasi elokuvan loppuun neljä minuuttia "hämmästyttävää ja surrealistista materiaalia" (John Brosnan, kirjassa Future Tense), joka näytti maailmaa ns. nelosvaiheessa. Levittäjä leikkasi kaiken pois saadakseen elokuvaan lisää salaperäisyyttä ja korostaakseen esikuvansa 2001: Avaruusseikkailun henkeä. Loppukohtaus on 2010‑luvulla löytynyt ja se on mukana erillisenä ekstrana valituissa kotikatseluformaatin julkaisuissa.