Ilja Rautsi

Friday the 13th (Perjantai 13. päivä, 2009)

Ohjaaja:

• Marcus Nispel

elokuva arvostelu

Ohjaus: Marcus Nispel

Saw'n (2004) ja Hostelin (2005) ajama amerikkalaisen kauhuelokuvan gornoaalto näyttää laantumisen merkkejä. Tilalle valuu loppumaton läjä remakeja alan klassisista ja vähemmän klassisista tapauksista, joita ei vaivaa liika itseironia tai puuduttava ja mielikuvitukseton veriporno. Mitä sitten on tilalla?

Peruskauraa – mutta paremmilla tuotantoarvoilla kuin mistä Sean S. Cunningham tuskin osasi unelmoidakaan kuvatessaan Halloweenin (1978) menestyksen poikimaa slasheriaan Friday the 13th vuonna 1980. Käsikirjoittajien teknisen näppäryyden ohella muuta ei oikeastaan ole lähes kolmessakymmenessä vuodessa muuttunut. Uusi Friday the 13th on Michael Bayn tuotantofirman aikaansaannoksia, ja ohjaajana on Marcus Nispel, sama gorepostikorttitehtailija kuin lafkan Texasin moottorisahamurhien (1974) uudessa farkkumainosmaisessa versiossa (2003).

Cunningham totesi halunneensa pääosiin teinejä, jotka voisi kuvitella Pepsi-mainoksiin. Sitten teinejä rankaistiin ankarasti seksistä ja juhlimisesta toisenlaisella penetraatiolla. Ensin Jasonin äidin, ja myöhemmissä osissa ikonisen lätkänaamarinsa saaneen Jasonin toimesta. Resepti on sama, ja onkin vaikea mieltää samaa kaavaa noudattavaa elokuvaa uudeksi tulkinnaksi mistään, etenkin kun sarjassa on jo ennestään 10 osaa ja yksi ekstramatsi A Nightmare on Elm Streetin Freddyn kanssa.

Rakenne viestii jo jotain ideoiden kantavuuden puutteesta: ensin tulee prologi, jossa esitellään Jasonin taustatarina. Sitten tulee toinen, huomattavasti pitempi prologi, jossa Jason listii sakin teinejä. Sitten alkaa itse elokuva, jossa Jason pyrkii listimään toista sakkia teinejä, sekä Supernatural-sarjasta (2005–2020) tuttua herkän karismatonta lihaspeuraa ajovaloissa (Jared Padalecki), joka etsii edellisessä prologissa nähtyä siskoaan. Ja molemmissa prologeissa kerrotaan Jasonin taustatarinaa, joka selvisi jopa yhtään aiempaa osaa näkemättömälle katsojalle heti uuden version alussa. Jos juonipakan sekoittamisella pyritään näppäriin rakenneratkaisuihin, mennään siinä syvemmälle metsään kuin hylätyn kesäleirin alta löytyvissä kaivostunneleissa. Näillä eväillä kannattaisi pysyä siinä peruskaurassa, etenkin jos ei ole paukkuja All the Boys Love Mandy Lanen (2006) kaltaisiin uudisratkaisuihin.

Mutta tarvitseeko suoraviivainen slasher-elokuva ideoita sen enempää kuin juonta? Eipä juuri, ja lahtausosastolla on päädytty muutamaan hymyn huulille nostavaan vetoon. Hahmot luonnostellaan nopeasti tehokkailla vedoilla. Seksillä kiihotetaan näyttävästi, sitten siitä rankaistaan vähän näyttävämmin. Ongelma onkin enemmän siinä, tarvitseeko kukaan enää lisää Jasonin tappoja 11 elokuvan ylisuorituksen jälkeen. Kauhun vaihtopenkillä on tilaa ja uuden version "yllättävästä" lopusta huolimatta Jason olisi pysyvän jäähypaikkansa siellä ansainnut.

Ai niin, meinasi unohtua. Ovat rytmitajuton Nispel ja myös Freddy vs. Jasonin (2003) kynäilleet kirjoittajat itseironisen omaan jalkaan ampumisen pidättelyn ohella tuoneet peliin yhden lisän vanhoihin aikoihin: nykyään teinejä rangaistaan seksin ohella viinan sijaan enemmänkin pilvestä, jota kasvaa keskellä metsää. Hurraa, edistys.