Esa Meisalmi

My Son, My Son, What Have Ye Done (Poikani, poikani, mitä olet tehnyt, 2009)

Ohjaaja:

• Werner Herzog

elokuva arvostelu

Ohjaus: Werner Herzog

Poikani, poikani, mitä olet tehnyt tuo teemoiltaan mieleen Werner Herzogin varhaistuotannosta sekä Aguirre, Wrath of Godin (1972) että Woyzeckin (1979). Kummassakin elokuvassa Klaus Kinskin näyttelemien hahmojen kaali leikkaa kiinni ja flippaukset kulminoituvat myös veritekoihin. Herzog leipoo tällä kertaa ihmisen ja luonnon välistä mittelöä lievä kierrättämisen jälkimaku suussa, sillä uusin täyspitkä tuntuu kerronnallisesti käänteiseltä symbioosilta yllämainitusta parivaljakosta. Katsoja saa tietää juonen pääkohdat muutamissa minuuteissa, jolloin päähenkilön kohtalo lähestulkoon sinetöityy. Se ei ole välttämättä ollenkaan huono asia, ainakaan alkuun.

Jo 90‑luvulla valmisteltu, mutta vasta David Lynchin pestaamisen jälkeen tuotantoon mennyt Poikani, poikani, mitä olet tehnyt perustuu köykäisesti äitinsä tappaneen Mark Yavorskyn tarinaan vuodelta 1979. Lihaa luiden ympärille haetaan myös antiikin tragedioista, Aiskhyloksen Oresteiasta ja Sofokleen Elektrasta, joiden yhtenä olennaisena ainesosana patoutuu äidinmurhavietti. Lynchin vaikute näkyy Inland Empiremaisen (2006) mielikuvitusvetoisena illuusioleikkinä. Kaverukset ovat paiskanneet tassua neuvottelupöydässä pariinkin otteeseen, sillä puitteita juonikuvioille luo Inland Empiren tapaan myös päähenkilön syvällinen paneutuminen fiktiiviseen kertomukseen.

Näytelmä pyörähtää käyntiin, kun San Diegossa majaileva Brad McCullum (Michael Shannon) käy keihästämässä naapurissa vierailevan äitinsä (Grace Zabriskie) miekalla. Tapon jälkeen hän linnoittautuu panttivankeineen tien toisella puolen sijaitsevaan vaaleanpunaiseen kotitaloonsa. Seuraa piiritystilanne, jonka aikana surmaan johtanutta tapahtumakulkua vatvotaan miehelle merkittävien ihmisten kuulusteluilla. Takaumista ilmenevien asioiden tulkinta jätetään katsojan varaan. Pähkinä pitäisi ratkaista kysymällä itseltään, miksi teit sen, Wern... Brad?

McCullum paljastuu teatraalista höperyyttä suoltavaksi peräkammarin pojaksi, joka kärsii ylihuolehtivaisen äitinsä tungettelevasta rakkaudesta. Vasta avartava luontomatka hippiystäväretkueen seurassa Perussa kippaa kupin lopullisesti nurin. Herkän taiteilijapersoonan jumaluskoisesti havainnoima maailma alkaa näyttäytyä hetken mielijohteilla toimivana kaaoksena, joskin kokijalleen oikeana ja todenmukaisena. Muorin listiminen muotoutuu ainoaksi keinoksi päästää sisäisesti ristiriitainen elämänkatsomus valloilleen paremman tulevaisuuden toivossa. Tai sitten vain kostaa kaikki tapahtunut. Tai sitten ei mitään. Yavorsky kertoi lääkärille pelastaneensa äitinsä ydintuholta.

Kinskin manttelinperijäksi hamuava, Boardwalk Empiren (2010–2014) hihhuliagenttina sittemmin tunnettu Shannon tekee psykoottisesti mutisevana kulkurina menettelevää työtä, muttei tunnu saavan käsikirjoitukselta erityistä apua. Ei ole kuitenkaan mikään yllätys, ettei huhujen mukaan viikossa duunattu teksti koostu valmiiksi jauhetusta purkasta. Tyypillisen vapaasti assosioivan ohjaajan tavoittelema hypnoottisuus saavutetaan ajoittain kohtalaisen viehättävästi, kunnes nosteet ammutaan alas staattisella tilannekomiikalla kerta toisensa jälkeen. Meininki tuppaa lipsumaan tummemman komedian puolelle ja katsominen turhauttamaan.

Itseään etsivästä McCullumista puuttuu särmä. Hän vaikuttaa voimakkaasti omaehtoiseen "missioonsa" eläytyessään lähinnä henkisesti rahtusen vauraammalta muunnelmalta Forrest Gumpista (1994), joka huutelee haulikko kädessään ovenraosta ohikulkijoille töttöröö. Hyytelöä vihaava ja flamingoja rakastava mies on asioista sitä mieltä, että kosminen ymmärrys löytyy puuhun asetellusta koripallosta tai paikallaan kävelystä rullaportaissa. Nämä yksityiskohdat pysäyttävät ajan nähkääs symbolisesti, kun ne upotetaan rönsyilevään maisemakatsaukseen, jonka taustalla soi sellomusiikki. Myötäeläminen on hankalaa, koska tunnelma aaltoilee töksähtelevästi etäännyttävästä karmivaan ja absurdista vakavaan.

Sivuosiin on saatu haalittua onneksi karismaattista jengiä. Teatteriohjaaja Udo Kier ihmettelee leveällä aksentillaan entisen tähtensä tekosia ja vanha koukkunokka Brad Dourif vauhkoaa strutsifarmarina, joka pelkää erään kreikkalaisen sekaantuvan hänen lampaisiinsa. Willem Dafoen esittämän etsivän tehtäväksi jää näyttää huolestuneelta Chloë Sevignyn edessä – hyvästä syystä. Yksi random-hallusinaatio pitää sisällään talvisessa metsässä ykköset yllä seisoskelevan kääpiön, kukaan ei tiedä miksi. Joukosta uupuu vain raamikas vapaapainija, joka naamarin kasvoiltaan poistettuaan paljastuisi orangiksi.

Herzog on ollut aina kunnioitettavan ahkera, mutta luomisen suhteen mies seikkailee välillä tuuliajolla. Tämä saattaa kirvoittaa katsojan miettimään hänen elokuviinsa liittyvää karkeasti jaoteltua ongelmaa. Joko dokumentaarisempien töiden lähdemateriaali (Grizzly Man, 2005) on itsessään kiinnostavaa tai sitten käteen lyödään läjä vasemmalla kädellä täristen puserrettuja mietelauseita – toisin sanoen rasittavan yliampuvaa torttua (The Wild Blue Yonder, 2005).

Poikani, poikani, mitä olet tehnyt liikkuu tämän yhdistelmähulluuden rajamailla yhtä varovaisesti kuin potenssistaan epävarma paavi pippeliään peukaloidessa. Herzogin omien sanojensa mukaan hänen elokuvansa viittaa onton viihdeteollisuuden tunkkaisuudelle kintaalla, ollen poeettinen ja älyllinen kauhuelokuva ilman graafista väkivaltaa. Epätasaista elokuvaa katsoessa on kuitenkin vaikea välttyä ajatukselta, että Werner-setä naukkailee happipullon sijaan ilokaasua tai elää sitkeästi menneisyydessä.