Jari Mustonen

Woyzeck (Kidutettu, 1979)

Ohjaaja:

• Werner Herzog

elokuva arvostelu

"On niin rauhallista! Miksi olet niin kalpea, Marie? Miksi olet pukenut kaulaasi verisiä pisaroita? Kuka antoi sinulle kaulakorun tehtyäsi syntiä hänen kanssaan? Sinun syntisi tekivät sinusta mustan, Marie, ne tekivät sinusta mustan! Teinkö minä sinusta noin kalpean?"

Werner Herzogin ja Klaus Kinskin kolmas yhteinen elokuva sai lähtölaukauksensa Georg Büchnerin (1813–1837) keskeneräiseksi jääneestä näytelmästä, joka teki Herzogiin valtaisan vaikutuksen. Hän halusi siirtää valkokankaalle alkuperäisteoksen intensiivisyyden sellaisenaan, mutta omalla sarallaan elokuvasta tuli paljon enemmän. Jos ajatellaan jo pelkästään Kinskin läpitunkevaa persoonaa ja kertomuksen staattista rakennetta, voidaan huomata miten räjähdysaltis kameran vangitsemasta tilasta tulee. Otokset ovat pitkiä ja niiden jännite muodostuu lähes yksinomaan näyttelijöiden, ympäristön ja kameran välisestä teatraalisesta asemoinnista ilman sen suurempia tehokeinoja. Woyzeckia olisi silti harhauttavaa kutsua minimalistiseksi elokuvaksi, sillä sen aikaansaama impakti on todella voimakas ja katsojan kannalta äärimmäisen ongelmallinen. Suurin vaara nimittäin on uppoutua Herzogin vangitsevaan tyyliin ja riisua suojamuurinsa, sillä elokuvan kliimaksina nähdään kylmäverinen murha, joka on täysin egoistinen kokemus. Toisin sanoen Herzog esittää väkivallan yksilön keinona ilmaista itseään, ja jotta kokemus olisi vielä synkempi, voi kysyä itseltään kuuluisiko jokaisella ihmisellä olla oikeus eksplisiittiseen väkivaltaan sikäli kun kokemus on aito ja lähtee ihmisen vilpittömimmästä tahdosta. Entä kun kyseessä on itseensä käpertynyt Johann Franz Woyzeck, joka pukee maailman istuttaman tuskan kädessä pitelemäänsä veitseen ja haluaa verityön kautta löytää oman minuutensa?

Saksankielinen teatraalinen näyttämötaide ei ole kaikista helpoin tapa etsiä vastausta kysymykseen. Woyzeckia näytellyt Kinski ei ollut toipua roolistaan ja vuosia myöhemmin hän kadottikin todellisuudentajunsa lopullisesti ohjatessaan pitkäaikaista unelmaansa Kinski Paganinia (1989). Hänen uhriaan Marieta näytellyt Eva Mattes antoi hänkin roolityöhön koko sielunsa, eikä voinut kuin hysteerisesti itkeä kuvausten päätyttyä. Vastaavasti muutamissa näytelmäversioissa on näyttelijöiden suut täytetty harjoitusten aikana hiekalla, heidän ylleen on pinottu kiviä ja heidät on sidottu, minkä aikana heidän on silti täytynyt ilmaista itseään. Ideana on ollut havainnoida kokemusta psykologisesta mielentilasta, jossa ihminen ei kykene kommunikoimaan, ja etsiä niitä keinoja joita hän tällöin käyttää tuodakseen ajatuksiaan julki. Tästä on kyse hyvin pitkälle myös Herzogin filmatisoinnissa. Hän antaa katsojien hitaasti uppoutua Woyzeckin sulkeutuneeseen maailmaan ja kun tämä maailma ja siihen kätkeytyvä kyvyttömyys kommunikaatioon purkautuu silmittömänä tekona, ymmärtää teon enemmälti viimeisenä huutona, jonka saattaa ilmoille umpikujaan ajettu ihmisen raunio, kuin kylmänä murhana. Samalla voi kysyä itseltään, kuten myös Herzog tekee: eikö yksi ihmisyyden perimmäisistä oikeuksista ole oikeus tulla ymmärretyksi?

Myöskään Marien hahmo ei ole vailla ristiriitoja. Hän on saksalainen kotirouva joka lipuu pois miehensä yksinkertaisesta maailmankuvasta tekemällä huorin. Jos elokuva kertoisi hänestä, voisi hänen kehonsa ympärille tiivistyvän väkivallan nähdä hänen minuutensa tukahduttavana kahleena; sinä samana jonka Woyzeck purkaa yltään tappamalla hänet. Mutta koska kyse on Woyzeckin näkökulmasta, näyttäytyy Marie petollisena olentona jota Woyzeck ei kykene ymmärtämään saati hallitsemaan, ja josta tulee siksi hänen vihansa kohde. Tosin Mariekin on pelkkä statisti, sillä Woyzeckin tukahtuneisuuden taustalta löytyy kokonainen maailmankatsomus. Elettiinhän näytelmän kirjoittamisen aikoihin tieteellisen vallankumouksen voimakkainta nousukautta, mihin Büchner kohdisti kritiikkiään. Hänen tapaansa myös Herzog esittää tiedemiehet poikkeuksetta hieman vinksahtaneina hahmoina, jotka kaikesta ylevyydestään huolimatta eivät kykene selvittämään hoitokeinoa Woyzeckia piinaavaan sairauteen. Erityisen keskeinen onkin kohtaus jossa yksi tiedemiehistä pyytää Woyzeckia todistamaan painovoiman ihmettä ja ottamaan kiinni korkealta ikkunasta pudottamansa kissan. Kysymys kuuluu mikä on kissalle ominainen reaktio ilmalennon aikana? Vastauksen voi tiivistää yhteen ainoaan sanaan, joka lähtee Woyzeckin huulilta kun hän saa otuksen kiinni: paskominen.

Oikeastaan jo ensimmäisen viiden minuutin jälkeen on selvää ettei edessä ole helppo katselukokemus. Ei riitä että elokuvan teemat ovat voimakkaita ja niitä tulkitsevat erityisen karismaattiset näyttelijät. Lisäksi kaikki on lavasteita myöten jopa Herzogin omassa mittakaavassa harvinaisen pelkistettyä ja Herzog kuljettaa tarinaa uskollisena Büchnerin jukstapositionaaliselle kerronnalle – näytelmän muoto jossa jännitteitä rakennetaan vastakkainasettelulla ja rinnastuksilla – unohtamatta silti elokuvan omia ominaisuuksia jotka pääsevät parhaiten oikeuksiinsa hänen tavassaan asemoida kamera siten että tekojen seuraukset jäävät toistuvasti kuvan ulkopuolelle, ellei kokijana ole sitten Woyzeck itse. Herzog tavoittaa samalla varmuudella myös kapinallisena tunnetun Büchnerin näytelmän yhteiskunnallisen sanoman; tiedetäänhän Büchnerin esittäneen ettei ole mitään muuta vallankumouksellista voimaa kuin köyhän ja rikkaan välinen suhde – ja kuka tätä ristiriitaa paremmin kuvaisikaan kuin jurot kasvot omaava Kinski, jota valtaapitävä eliitti kyykyttää hänen lähetyessään kameraa elokuvan ensimmäisillä minuuteilla. Mielenkiintoista onkin huomata miten yhteiskunnan suhtautuminen Woyzeckiin muuttuu, kun häneen kylvetty itseinhon siemen puhkeaa lopulliseensa kukkaansa tuntia myöhemmin, ja sisäinen tuska saa konkreettisen muodon.

Lyhyen elämänsä aikana Büchner ehti kirjoittaa ainoastaan kolme näytelmää. Näistä tämä viimeiseksi jäänyt sai ensiesityksensä vasta liki 80 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1913. Ehkä syynä ei ollut kuitenkaan näytelmän raaistavuus vaan se tosiasia että kyseessä on ensimmäinen saksankielinen kirjallinen teos, jossa päähenkilöt kuuluvat työläisten sosiaaliluokkaan. Mustaa huumoria pursuava näytelmä proletaarin ankeasta arjesta, jota "vapaa yhteiskunta" riistää, tarvitsi vuosikymmeniä konkretisoituakseen teattereiden lavoille, mutta sittemmin se on inspiroinut lukuisia saksalaisia aina Bertolt Brechtista Herzogiin. Ehkä on siis pelkästään kohtuullista että jälkimmäinen herroista on nimennyt Woyzeckin rehellisimmäksi analyysikseen saksalaisesta kulttuurista, "Germany's most significant cultural history", onhan se taatusti yksi väkevimmistä ja kestävimmistä. Ja mitä tulee musiikkiin, on jäljellä yksi erityinen meriitti: koskaan ei ole Benedetto Marcellon "Adagio":ta käytetty tämän luovemmin: kun sielu kärsii, lepäävät korvat, ja kun katse jää vangiksi Kinskin läpitunkeviin kasvoihin, voi tuntea kuinka oma alitajunta ruhjoutuu kuvan yksinkertaiseen voimaan.