Sakari Määttä

La terza madre (Mother of Tears: The Third Mother, 2007)

Ohjaaja:

• Dario Argento

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dario Argento

Tarina alkoi vuonna 1977, jolloin Dario Argento ohjasi yhden suurimmista mestariteoksistaan. Unenomainen ja satumaisen kaunis Suspiria oli neljän giallon ja yhden komedian jälkeen hänen ensimmäinen kokeilunsa kauhuelokuvan ohjaajana. Kolme vuotta myöhemmin tarina sai jatkoa yhtä mykistävän kauniin, vaikkakin jokseenkin sekavan Infernon (1980) muodossa. Tarkoitus oli ohjata saman tien myös kolmas osa, eli tarinan päätösjakso. Sen sijaan Argento kuitenkin palasi takaisin rakastamiensa giallojen pariin, ja Tenebre, yksi hänen kuuluisimmista elokuvistaan, valmistui vuonna 1982.

Neljännesvuosisata on kulunut, ja välissä Argenton elokuvallinen ura on kokenut sekä huippuhetkiä että selviä rimanalituksia, joista Il fantasma dell'opera (Phantom of the Opera, 1998) on se kaikkein pahin. Vuosien 2005–2006 aikana Argento ohjasi kaksi jaksoa amerikkalaiseen Masters of Horror ‑sarjaan ja sai sen avulla potentiaalisia tuottajia kiinnostumaan trilogian päätösjakson, La terza madren (Mother of Tears: The Third Mother), rahoittamisesta. Argento-fanien pitkäaikainen ja harras toive pääsi viimeinkin toteutumaan.

Trilogian päätöksen kokonaisuus on varmasti pyörinyt Argenton päässä ajoittain 80‑luvulta saakka, ja käsikirjoituksesta on ollut olemassa ainakin jollakin lailla lopullista tulosta muistuttava versio. Vaikka lopullinen käsikirjoitus perustuukin Argenton tarinaan, on siihen kreditoitu hänen lisäkseen muutama muukin kynäilijä: Jace Anderson ja Adam Gierasch tunnetaan mm. Tobe Hooperin elokuvien Toolbox Murders (2003) ja Mortuary (2005) ‑käsikirjoittajina.

Dario Argenton tytär Asia Argento näyttelee museon kuraattoria^[1] Sarah Mandya, joka saa käsiinsä vanhalta hautausmaalta löytyneen uurnan. Avatessaan uurnaa avustajansa kanssa he päästävät vapaaksi siihen vangitut demoniset henget, jotka ovat selvästi vihaisia pitkän vankeutensa johdosta. Pian järjettömän ja sattumanvaraisen väkivallan, massaitsemurhien ja yleisen kaaoksen aalto pyyhkäisee Rooman ylitse. Kaaosaallon vanavedessä kaupunkiin saapuu noitia ympäri maailmaa (noidat näyttävät lähinnä ihan tavallisilta goottitytöiltä) juhlistamaan kolmannen äidin, Mater Lachrymarumin, eli kyynelten äidin, paluuta. Sarahin tehtäväksi jää estää pahisten julmat aikeet ennen kuin on liian myöhäistä.

La terza madren onnistuneimpia puolia on suhteellisen sujuva juonenkulku, ainakin jos vertailukohteina käytetään trilogian aiempia osia. Näyttelijöistä Asia Argenton suoritus on rutiininomainen, ja sellaisenaan ei kovinkaan mieleen jäävä. Muutama sivuhenkilö on mainitsemisen arvoinen, etenkin Philippe Leroy Guglielmo De Witt ‑nimisen älykön roolissa sekä Udo Kier Isä Johanneksena. Pienestä roolistaan huolimatta Udo jättää muut näyttelijät varjoonsa.

Positiiviselle puolelle voidaan laskea La terza madren suoraviivainen ja anteeksipyytelemätön väkivalta. Suolet valuvat pitkin lattioita, kurkkuja viilletään auki ja silmät pulpahtavat ulos kuopistaan. Yhdessä kohtauksessa äiti heittää lapsensa alas sillalta, ja vauva mätkähtää reunukseen matkalla (yksityiskohta, jota voitaneen pitää nyökkäyksenä Lucio Fulcin suuntaan). Sergio Stivalettin veriefektit ovat muutenkin todella mukavaa katsottavaa, koska suurin osa on tehty vanhaan tyyliin ilman tietokonetta, ja ne tuovatkin pariin otteeseen mieleen verisen 80‑luvun ja etenkin juuri Fulcin pahamaineisimmat elokuvat. Lisäksi La terza madre sisältää runsaasti paljasta pintaa ja yleistä pervoilua. Varsinkin itse Mater Lachrymarum (Moran Atias) on sen verran MILF, että saisi kaikin mokomin nuolla kyyneleet minunkin poskiltani.

Gore-efektien ollessa nautinnollista katsottavaa on kolikon kääntöpuolella kuitenkin todella noloja ja halvan näköisiä cgi‑efektejä. Elokuvan lopullinen budjetti oli vain murto‑osa alkuperäisestä rahakkaimpien tuottajien vetäydyttyä projektista jo sen alkuvaiheilla. Se ei kuitenkaan millään riitä tekosyyksi lopputulosta ajatellen. Esimerkiksi Sarahin äidin Elisa Mandyn (roolissa Daria Nicolodi, joka on Asia Argenton äiti oikeassakin elämässä) ilmaantuessa kehiin elokuvan puolenvälin tienoilla henkiolentona tunne on kuin noloa naulaa lyötäisiin päähän vielä nolommalla vasaralla. Tämä Casper-kummituksesta muistuttava delirium tremens ‑trippi on jotain niin noloa, että elokuvan loppupuolta on todella vaikeaa ottaa tosissaan.

Yllättävintä La terza madressa on sen tylsän kliininen kuvaus. Suspirian ja Infernon satumaisesta värimaisemasta ei ole tietoakaan, ja kuvaajana toimineen Frederic Fasanon taidot tuntuvat sopivan paremmin tv‑tuotantoihin, jos edes niihinkään. Claudio Simonettin musiikkikaan ei säväytä oikein millään tasolla mikä on sinänsä yllätys, koska mm. Non ho sonnon (Sleepless, 2001) ja Il cartaion (The Card Player, 2004) scoret ovat todella hyviä.

Trilogian päätösosa on varmasti pettymys useimmille Argenton faneille. Elokuva on melkein täysin erillinen aiemmista osista niin visuaalisen ilmeen, silkan laadun kuin tarinansakin puolesta. La terza madressa on runsaasti viitteitä ohjaajan aiempiin elokuviin, erityisesti vuoden 1985 gialloon Phenomena. Cgi‑vapaan oldschool-goren ystäville La terza madre on kuitenkin varmasti vähintään tyydyttävää katsottavaa.

Alaviitteet

1. ^ Museossa, jossa Asian roolihahmo vietti aikaa myös elokuvassa La sindrome di Stendhal (The Stendhal Syndrome, 1996).