Ilja Rautsi

Universal Soldier: Regeneration (2009)

Ohjaaja:

• John Hyams

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Hyams

Vuoden 1992 puolispektaakkeli Universal Soldier toi sittemmin järjettömiin mittasuhteisiin paisuneita puolikalkkunoita menestyksekkäästi tehtailleen Roland Emmerichin Hollywoodiin. Se myös saattoi yhteen kaksi aikakauden B‑toimintapökkelöiden kuningasta – belgialaisen filosofin Jean-Claude Van Dammen ja ruotsalaisen kemistineron Dolph Lundgrenin. Elokuvassa omilla tavoillaan uniikin huonosti englantia mongertavat miehet esittävät kuolleita Vietnam-veteraaneja, jotka herätetään henkiin supersotilaina. Ja koska toinen on paha, pitää Van Dammen Abelin nokittaa Lundgrenin Kain.

Pienoinen hitti ei nostanut kummankaan uraa uuteen nousuun ja poiki jatko-osiakin vasta 1998, kaksin kappalein suoraan videolle ja ilman alkuperäisiä tähtiä. Into yritykseen lieni saman vuoden Soldier, jossa jäyhä Kurt Russell listii vastaavia supersolttuja avaruudessa ja oppii ihmisyyttä istuttamalla pottuja. Van Damme itse astui tuttuihin saappaisiin seuraavana vuonna elokuvassa Universal Soldier: The Return (1999), mutta Lundgren malttoi kypsytellä vielä 10 vuotta lisää.

Universal Soldier: Regeneration on ns. highlander-syndroomaisista laskuista riippuen sarjan kolmas tai viides osa. Siinä terroristit kaappaavat Venäjän pääministerin lapset ja virittävät Tšernobylin vanhoihin reaktoreihin pommit, kiristäen valtiota vapauttamaan taistelutovereitaan. Apuna konnilla on uuden mallin UniSol, jota "esittää" ultimate fighter Andrei "The Pitbull" Arlovski. Apuun tarvitaan yhteiskuntakelpoiseksi koulittava Luc Devereaux, eli Van Damme.

Devereaux liikkuu vaivalloisen kömpelösti ja näyttää elämään kyllästyneeltä, krapulaiselta ex‑kokkelinuuskijalta. Omaelämäkerrallisuus lienee tahattomampaa kuin JCVD:ssä (2008), jossa nähdystä eloisammasta Jean-Claudesta ei ole tässä merkkiäkään.

Viimeksi leikkuupuimuriin sullottu Dolph taas saadaan juoneen mukaan omia suunnitelmiaan hautovan hullun tohtorin kautta. Persoonattoman pitbullin ja Brysselin parantuvan sekakäyttäjän rinnalla Lundgren vaikuttaa suorastaan luonnenäyttelijältä – toki auttaa, että käsikirjoittaja tuntuu panostaneen ainoastaan hänen pikavierailun tekevään hahmoonsa.

Kannen lupaukset menevät siinä mielessä hukkaan, että Van Dammea nähdään vain satunnaisesti ja Lundgrenia melkein cameo-merkeissä. Pitbull saa jonkin verran huomiota, mutta pääpainotus on sotilasoperaatiossa ja sen harmaissa toimijoissa.

Ohjaaja John Hyams on oman ohjausuransa aikamatkustuskalkkunalla A Sound of Thunder (2005) upottaneen Peterin poika. Pappa operoi kameraa ja perhepari onnistuu pääosin pitämään menon kohtuullisen sähäkkänä, joskin ankean värittömänä. Kerronnallisia kikkoja kaivetaan Bourneista ja Children of Menistä (2006), mutta sävyssä ei ole mitään vaikuttavaa tai suuremmin tempaavaa.

Ainoa syy vuokrata elokuva lienee Van Dammen ja Lundgrenin uusi mittelö, joka osoittautuu luvattoman lyhyeksi ja melkein masentavaksi ennen hetken huvittavaa kliimaksiaan. Kuvauspäiviä matsiin lienee ollut yksi. Tiettävästi Lundgren lähti leffaan vastapalveluksena tuottajalle, joka rahoitti hänen oman ohjaustyönsä. Myös Stallonen pettymykseksi osoittautuneessa The Expendablesissa (2010) viihdyttävän holtittomasti riehuva ex‑He‑man tuntuu kasanneen parissakymmenessä vuodessa elävämmät rypyt kuin kivettynyt kilpailijansa. Joku voisi keksiä niille mielekkäämpää tekemistä.