Jetro Suni

Sanatorium pod Klepsydra (The Hourglass Sanatorium, 1973)

Ohjaaja:

• Wojciech Has

elokuva arvostelu

Ohjaus: Wojciech Has

Mielisairaalaympäristön yhdistäminen surrealistiseen ilmapiirin tuntuu olevan populaarikulttuurissa hyvin suosittu valinta ja taiteellisena hulluutta symbolisoivana ratkaisuna se onkin toki ymmärrettävän luonteva.

Hyvin lähellä puolanjuutalaisen elokuvaohjaaja Wojciech Hasin The Hourglass Sanatoriumin (1973) kaltaisia surrealistisia visioita liikuskeli hieman aiemmin meksikolainen taiteilija ja radiotoimittaja Juan López Moctezuma elokuvallaan The Mansion of Madness (1973). Myöhemmin tšekkiläinen animaattori ja elokuvaohjaaja Jan Švankmajer rakensi elokuvassaan Lunacy (Sílení, 2005) monilta osin hyvin samankaltaisen atmosfäärin. Yhtä lailla samoilla vesillä luovi jo elokuvahistorian alkupuolella Robert Wiene Tri Caligarin kabinetteineen (1920).

The Hourglass Sanatoriumin alussa nuori Józef (Jan Nowicki) matkaa mielisairaalaan tapaamaan kuolemaisillaan olevaa isäänsä (Tadeusz Kondrat). Matka taittuu oudolla junalla, joka on täynnä kalpeita, nuokkuvia ihmisiä. Perillä odottaa hämyinen, läpeensä ränsistynyt ja hämähäkinseittien valtaama mielisairaala. Astuessaan hylätynoloiseen rakennukseen Józef havaitsee hyvin pian asioiden olevan todenteolla poissa raiteiltaan. Muutamat sairaalan käytävillä edelleen kuljeskelevat sairaalahenkilökunnan jäsenet paljastavat Józefille sairaalan sijaitsevan keskellä aikavääristymää, ja näin ollen Józefin olisi edelleen mahdollista pelastaa isänsä kuoleman kynsistä.

The Hourglass Sanatorium perustuu puolalaisen taiteilija-kirjailija Bruno Schulzin tarinakokoelmaan Tiimalasin parantola (Sanatorium Under the Sign of the Hourglass, 1936). Schulz sai surmansa Toisen maailmansodan aikana juutalaisgetossa SS‑upseerin luodista, mutta ehti sitä ennen tuottaa maailmaan kuvataidetta ja Tiimalasin parantolan ohella myös muutaman muun kirjallisen teoksen. Toinen tunnetuista teoksista on lyhyttarinakokoelma Krokotiilikuja (The Street of Crocodiles, 1963), jonka pohjalta amerikkalaiset Quayn veljekset myöhemmin filmasivat samoin nimetyn stop-motion ‑lyhytanimaationsa (Street of Crocodiles, 1986). Samaiset veljekset ilmoittivat aivan hiljattain suunnittelevansa homage-filmatisointia Schulzin Tiimalasin parantolasta. Tiettävästi projektin suhteen liikutaan kuitenkin vasta ajatustasolla, eikä kuvauksia ole vielä aloitettu.

Visuaaliselta tyyliltään lähin verrokki Hasin elokuvalle lienee Jaromil Jiresin Valerie and Her Week of Wonders (Valerie a týden divu, 1970), sillä erotuksella, että Jiresin elokuvassa surrealismi tukee itse tarinaa, siinä missä The Hourglass Sanatoriumin surrealismi on päälle liimatun etäistä ja tuntuu lähinnä irralliselta kuriositeetilta. Kauniita kuvia katselee toki mielellään, muttei sisällön kustannuksella. Surrealistisen kuvaston ohella Has tarjoilee elokuvassaan taas kerran runsain mitoin naisellista kurvikkuutta. Suurin osa naishahmoista tuntuu viihtyvän ympäristöstä riippumatta aina joko rintavarustus avoimesti paljaana tai muutoin mahdollisimman niukoissa asusteissa. Osa naisista ilmestyy toisinaan kuvaan nurkan takaa vihjaavasti pikkuhousujaan takaisin kinttuihinsa nykien. Jatkuvaa alastomuuden vyöryttämistä ruudulle yritetään perustella osin päähenkilön nuoruudesta kumpuavalla seksuaalisella turhautumisella.

The Hourglass Sanatoriumin pääteemana toimii syklisyys, tuoden monilta osin mieleen makedonialaisparivaljakko Mitrevski–Popovskin yhteisohjauksen Goodbye, 20th Century (Zbogum na dvaesetiot vek, 1998), joka yhtä lailla käsittelee samaa teemaa surrealististen tapahtumien kautta.

Muilta osin The Hourglass Sanatorium on tavallaan toisinto Hasin Saragossan salaisuuksien puutteista ja hyvistä puolista. Elokuva on ulkoisesti loistokas, mutta sisältä valitettavan tyhjä, eikä siksi jaksa kunnolla kantaa läpi koko kahden tunnin kestonsa. Muun muassa useissa Piotr Szulkinin scifi-elokuvissa myöhemmin näyttelemässä nähty Novicki on kelpo valinta pääosan esittäjäksi, vaikkei juuri onnistukaan tuomaan lisäpontta elokuvaa vaivaavaan onttouteen. Muut näyttelijät eivät ole erityisen mieleen jääviä, vika tosin piilee enemmän unohdettavissa hahmoissa kuin näyttelijäsuorituksissa.

The Hourglass Sanatorium pokkasi valmistumisvuonnaan Cannesissa Prix du Jury'n, mutta palkitseminen ei tuonut Hasin uralle uutta pontta, vaan mies piti elokuvan valmistumisen jälkeen ohjaustöissään kymmenen vuoden tauon, palaten ruotuun vasta vuonna 1983 draamaelokuvalla A Boring Story (Nieciekawa historia). Surrealististen visioiden pariin Has heittäytyi uudestaan enää vain kertaalleen hänen viimeiseksi jääneessään vuoden 1988 elokuvassa The Tribulations of Balthazar Kober (Niezwykla podróz Baltazara Kobera).