Ilja Rautsi

Sílení (Lunacy, 2005)

Ohjaaja:

• Jan Švankmajer

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jan Švankmajer

Oscar-ehdokkaita Night Visionsissa? Jep, Tsekkiläisen anarkistianimaattori Jan Svankmajerin ensimmäinen elokuva viiteen vuoteen edustaa maataan ensi vuoden gaalassa. Selvästi monella merkittävällä tapaa häiriintynyt osa yleisöstä päätyi katsomaan samaan aikaan pyörinyttä Takashi Shimizun kuudetta versiota koston kierre-kauhuilusarjastaan Ju‑On/The Grudge. Ainakaan trailerin perusteella mitään uutta ei näyttänyt ilmaantuneen Shimizun kahvinkeittimen lailla korisevien mustatukkakummitusten puuduttavaan maailmaan, joten trippi tsekkiläiseen mielisairaalaan oli enemmän kuin oikeutettu valinta.

Svankmajerkin toki jatkaa tutuilla poluilla, mutta ainakin ilmaisee niillä uusia (ja kiinnostavia) asioita. Markiisi de Saden ja Edgar Allan Poen tarinoista inspiraationsa saanut elokuva alkaa käsikirjoittaja-ohjaaja-lavastaja Svankmajerin varoituksella: kyseessä on kuulemma puhdas kauhuelokuva, jolla ei ole mitään taiteellista arvoa. Uskokoon ken tahtoo, nähdyn perusteella vanha mestari nimittäin tykittää yhä lähes täyttä häkää.

Yöllä saapuvista kovakouraisista mielisairaanhoitajista toistuvaa painajaista kärsivä, äitinsä hautajaisiin matkalla oleva Jean Berlot (Pavel Liska) törmää sattumalta majatalossa salaperäiseen Markiisiin (mm. Apt Pupilista tuttu Jan Tríska), joka tarjoutuu kyyditsemään häntä vaunuissaan. Elokuva näyttäisi aluksi sijoittuvan jonnekin 1800‑luvulle, mutta hevoskärrymatkalla nähdään mm. moderni valtatie autoineen, sekä muita häiritseviä näkyjä palavasta puusta kuoleviin ihmisiin. Maailmanlopun tunnelma on kuin keskiajan ruttoepidemian aikaan konsanaan. Markiisin kartanossa Jean näkee irstaita, Jumalaa rienaavia orgiarituaaleja ja joutuu osin vasten tahtoaan Markiisin ja tämän kielensä menettäneen rengin pompoteltavaksi. Markiisi ehdottaa hermoherkälle Jeanille kirjautumista mielisairaalaan – pian vain käy ilmi että hourulaa johtavatkin potilaat...

Kerrontaa limittävät Svankmajerille hyvin ominaiset liha-animaatiot, joissa irtokielet, ‑silmät ja jos jonkinlaiset kyljykset hyörivät ympäriinsä. Tällaista tarinan kulun rikkovaa ja kokonaisuutta rytmittävää muotoleikkiä löytyy ohjaajan tuotannosta laajemminkin, esimerkiksi Alicen (1988) töksäyttävät kertojanäänen tunkeutumiset aina Liisan puhuessa tai Little Otikin (2000) lomassa kulkeva animoitu "kansantaru". Tällä kertaa lötköttävät lihakimpaleet korostavat kantavaa teemaa ihmisen vapaasta tahdosta. Elokuvan mielisairaalaa (eli maailmaa) johtavat joko äärimmäisen tiukat, ruumiillista rangaistusta korostavat järkipohjaiset auktoriteetit, tai anarkian villiin riemuun heittäytyvät, hulluuttaan syleilevät elostelijairstailijat. Kummatkin ovat omalla ääritavallaan umpihulluja, joiden maailmankuvaan ei vapaalle tahdolle löydy sijaa. Joko ihmistä on kontrolloitava, tai hänen on hyväksyttävä paikkansa julman ja mielisairaan luonnon tahdottomana palasena, joka kaatuu sinne mihin tuuli puhaltaa. Jos maailma on järjen jättömaa, voiko ihminen valita hulluuden? Vai onko se ainoa luontainen ratkaisu? Olemmeko pelkkiä sätkiviä lihaklimppejä?

Lunacy kurottaa korkealle, ja suurimmaksi osaksi onnistuu loistavasti. Svankmajerin suoraviivaisen töksäyttävä kerronta saattaa karkottaa monet, mutta enemmän de Saden rienaavia irstailuja kuin Poen melankolista runollisuutta ponnekkaasti kankaalle vyöryttävä hervoton matka halki mielisairaan maailman palkitsee, jos on valmis hyppäämään mukaan kärryyn. Se on jopa terapeuttista. On iso häpeä, jos Maximum Halloween jää Lunacyn ainoaksi valkokangasesitykseksi Suomessa.