Jetro Suni

Rekopis znaleziony w Saragossie (Saragossan salaisuudet, 1965)

Ohjaaja:

• Wojciech Has

elokuva arvostelu

Ohjaus: Wojciech Has

Wojciech Hasin Saragossan salaisuudet perustuu pari vuosisataa sitten eläneen puolalaisen okkultismista kiinnostuneen vapaamuurari-aatelisherra Jan Potockin kehittelemiin satukertomuksiin. Potocki kirjoitti yli kymmenen vuoden ajan tarinoita vaimonsa viihdykkeeksi, mutta sadut eivät koskaan päässeet päätökseensä ja kertomus jäi kesken Potockin riistäessä oman henkensä hämäräperäisissä olosuhteissa vuonna 1815. Nyt myöhemmin kirjoittajansa kuuluisimmaksi teokseksi noussut ja useina eripituisina versioina julkaistu tarinakokoelma kantaa alkuperäiskielistä nimeä Manuscrit trouvé à Saragosse, joka kääntyy englanniksi muotoon The Manuscript Found in Saragossa.

Hasin elokuvan tarina saa alkunsa Potockin alkuperäisteoksen tavoin Zaragozassa Napoleonin sodissa. Krzysztof Pendereckin säveltämän Beethovenin "Oodi ilolle" ‑mukaelman soidessa taustalla nimeltä mainitsematon ranskalaisupseeri löytää sotatantereen keskellä sijaitsevan majatalon yläkerrasta mystisen espanjaksi kirjoitetun opuksen. Kirja on kuvitukseltaan ja tarinaltaan niin lumoava, ettei upseeri jaksa välittää edes taloon sisään syöksyvästä espanjalaissotilasjoukosta.

Kirja sisältää viitteitä löytäjänsä isoisästä ja toimii Tuhannen ja yhden yön tarinoiden tapaan kehyskertomuksena ja katalyyttina eri hahmojen keskenään risteäville tuleville seikkailuille, joissa riittääkin ihmeteltävää elokuvan koko kolmen tunnin keston ajaksi.

Synopsismuotoon tiivistettynä Saragossan salaisuudet on helppo saada kuulostamaan kiehtovalta ja mukaansatempaavalta sadulta. Kun päälle vielä lisätään taustatieto elokuvan ja ohjaaja Hasin monilta maailmankuuluilta ohjaajilta (Scorsese, Coppola, Buñuel, von Trier, Lynch...) keräämistä ylistyssanoista ("Simultaneously horrific, erotic and funny... this is one mother of a film" – David Lynch), nousee mielenkiinto elokuvaa kohtaan jo melkoisiin sfääreihin. Toiveita ei kuitenkaan kannata kasvattaa liian suuriksi, koska silloin edessä voi hyvinkin olla pettymys, sillä vailla säröjä ei Saragossan salaisuudet ole.

Mutta kehut ensin. Saragossan salaisuudet on kauttaaltaan erittäin kaunis ja täynnä taidokkaita valolla ja varjoilla leikitteleviä kuvakompositioita. Ei siis ihme, että samoja elementtejä omissa elokuvissaan oivallisesti hyödyntävä surrealismin mestari Luis Buñuel on yltynyt kehumaan elokuvaa. Hasin Saragossan salaisuudet näkee usein jaotellun kategorialtaan surrealismiin, mutta kyse on kuitenkin melkoisesta liioittelusta ja valheellisesta markkinoinnista. Vaikka elokuvan tarinoissa liikutaankin osin toden ja epätoden rajamaastossa, ei surrealismia elokuvassa ole juuri nimeksikään. Surrealistin kynsiään Has väläytteli esiin tosissaan vasta myöhemmin elokuvassaan The Hour-Glass Sanatorium (Sanatorium pod klepsydra, 1973).

Teknisesti ja visuaalisesti erittäin pätevä elokuva on kuitenkin onnistuttu latistamaan ylipitkällä kestolla ja paikoin kehnohkolla näyttelijätyöllä. Harmillista sinänsä, ettei monien elokuvan näyttelijöiden karisma juuri kesäteatteritason yläpuolelle yllä. "Puolan James Deaniksi" tituleerattu Zbigniew Cybulski (Tuhkaa ja timanttia, 1958; Rakastaa, 1964) yrittää toimia elokuvan kantavana voimana, joskin miehen näyttelijämaneerit elokuvassa tuovat mieleen lähinnä Mikko Leppilammen ja Jari Sillanpään häiriintyneen risteytyksen. Elokuvan kaikkien naispuolisten näyttelijöiden roolina on toimia pääosin somisteina. Jos naisia vilahtaa kuvassa, ovat nämä joko yläosattomissa tai rintavarustus paljastavassa korsetissa sopivasti tyrkyllä (teema joka toistuu ja viedään seuraavalle tasolle Hasin myöhemmässä, jo aiemmin mainitussa elokuvassa The Hour-Glass Sanatorium).

Saragossan salaisuudet on elokuva, jota tahtoisi rakastaa ja jonka maailmaan tahtoisi upota, mutta ajatuskin elokuvan uudelleen katselemisesta tuntuu uuvuttavalta. Elokuvalla on kaikki edellytykset toimia ja monilta osin se onkin onnistunut, mutta jo pelkästään kestoa typistämällä oltaisi päästy lähemmäs paljon miellyttävämpää lopputulosta. Voidaan toki debatoida onko kestoa mahdollista karsia elokuvan moniulotteisten ja toisiinsa kytkeytyvien tarinoiden rakennetta rikkomatta. Siksi vertailumielessä olisikin toivottavaa, että myös elokuvan kaksituntinen lyhennetty versio ilmaantuisi ajastaan markkinoille. Tällä hetkellä olemassa olevat dvd‑versiot sisältävät molemmat vain elokuvan kolmituntisen Director's Cut –version, jonka täysmittaisuutta kompletistit osaavat varmasti arvostaa, mutta jonka äärellä moderni adhd-viihdekuluttaja rukoilee armoa jo ennen elokuvan toisen osion alkua.