Mikko Koivisto

Samurai Princess (2009)

Ohjaaja:

• Kengo Kaji

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kengo Kaji

Tuoreen japanilaisen gore-elokuvan parissa on havaittavissa mielenkiintoinen ilmiö; lajityyppi on tupaten täynnä AV (Adult Video) ‑tähtiä. Nousevan auringon aikuisvideoammattilaiset suorastaan jonottavat päästäkseen viipaloitavaksi roiskuttelugenren joka ainoaan elokuvaan maskeeraustehosteet tekevän Yoshihiro Nishimuran käsissä. Nyt Asamin (RoboGeisha, 2009), Honokan (The Machine Girl, 2008) ja Tsugumi Nagasawan (Grotesque, 2009) joukkoon liittyy Aino Kishi, joka on Samurai Princessissä saanut esitettäväkseen elokuvan pääroolin. Sora Aoi ‑tyylinen urakaari koko kansan julkkikseksi jäänee tosin tältä prinsessalta kokematta.

Samurai Princess on Tokyo Gore Policen (2008) käsikirjoittajiin lukeutuneen Kengo Kajin ohjausdebyytti. Tyyli ja sisältö ovat pysyneet pääpiirteissään samana, mutta rahaa ja talenttia on ollut entistä niukemmin tarjolla. Yksi syy huvenneeseen budjettiin saattaa olla tuotannon japanilaisuus; Tokyo Gore Policesta ja The Machine Girlistä poiketen Kaji ei ole päässyt mässäilemään amerikkalaisen Tokyo Shockin suoltamilla rahoilla. Lajityypin muiden tuotosten tapaan Samurai Princess kerännee kuitenkin budjettinsa takaisin nimenomaan ulkomaan dvd‑markkinoilla. Japanissa splatter-elokuvan uutta tulemista ei ole otettu vastaan aivan yhtä haltioituneesti, vaan jopa Nishimuralla on ollut vaikeuksia saada omia ohjaustöitään teatterilevitykseen. Kajin aikaansaannos ei sekään ulottanut kotimaansa teatterikierrosta muutamaa suurkaupunkia pidemmälle. Elokuvan printit lienevätkin olleen ahkerammassa käytössä kansainvälisillä festivaaleilla.

Puhtaasti rahastusmielessä nimetty Samurai Princess (elokuvassa ei ole prinsessoja eikä samuraita) lupailee ensimmäisen varttinsa perusteella juuri sitä hullua japanilaista elokuvaa, mitä sen pääasiallinen kohdeyleisö luultavasti odottaakin. Irtoraajoja alkaa ropista ruutuun 20 sekunnin kohdalla, ja pian siirrytään kannibalismin pariin. Herkuttelijoina on kaksi tyhmää raiskaajaa, jotka eivät tiedä, että lihapadassa valmistuu heidän hukkateille kadonnut kumppaninsa. Hetkeä myöhemmin nähtävässä kuulustelukohtauksessa revitään tuppisuun aivot ulos pääkopasta ja yritetään tonkia vastaus suoraan harmaasta aivomassasta. Uhri ilmeilee asiaankuuluvan hölmösti koko kohtauksen ajan. Valtaosa muistakin elokuvan alussa nähtävistä hahmoista on maanisesti virnuilevia sadisteja, jotka pyrkivät tunkemaan kieltään kameran linssiin aina tilaisuuden tullen.

Samurai Princess ei suoranaisesti palkitse kärsivällisyyttä, mutta jos katsoja jaksaa hieman sinnitellä, voi elokuvan todeta paranevan ensimmäisten 15 minuutin jälkeen. Kuolleiden ihmisten ruumiinosista uusia eläviä kokonaisuuksia kyhäävän tohtorin metsästykseen keskittyvä juoni sisältää muutamia mielenkiintoisia kyberpunk-elementtejä, vaikka teeman käsittely jääkin melko vaatimattomaksi. Mukana on myös aidosti sympaattisella tavalla sekopäisiä oivalluksia, kuten takametsien hurja kitaramies. Päähenkilö, kostoa janoava "samuraiprinsessa", on sen sijaan melko tylsä hahmo. Aino Kishin näytteleminen on juuri niin vaatimatonta kuin AV‑tähdeltä odottaisikin. Hänen ainoa etunsa monia muita splatter-elokuvia tähdittäneitä gravure-idoleita vastaan on, että hän uskaltaa riisua vaatteensa kameran edessä. Genre-sisko Mihiro puolestaan pitäytyy täysissä pukeissa läpi elokuvan.

Yoshihiro Nishimuran maskeeraustehosteet alkavat Samurai Princessin kohdalla maistua jo rutiinilta. Mitään kovin säväyttävää ei nähdä, ellei muutamia ihmeellisiä tietokone-efektejä sellaiseksi lasketa. Veri roiskuu kohtauksesta riippuen joko bitti‑ tai ketsuppimuodossa, painotuksen ollessa kuitenkin selvästi viimeksi mainitussa. Väkivalta on luonteeltaan niin ylitseampuvaa, ettei minkäänlaisista shokkiarvoista voida puhua. Sellaisia ei tosin ole tavoiteltukaan, vaan elokuva on tarkoitettu pelkästään hauskaksi ja sairaaksi.

Panostus toimintakohtauksiin on niin vaatimatonta, ettei kukaan ole edes vaivautunut soittamaan Tak Sakaguchia paikalle koreografiksi. Miekkaa ja moottorisahaa kalistellaan muutaman kerran, mutta ainoastaan taistelujen veriset lopputulokset ovat noteeraamisen arvoisia. Puolivillaisesti käsitelty mutta melko hauska idea on elokuvan maailmankuva; vaihtoehtotodellisuudessa periodielokuvien ainekset sekoittuvat moderneihin muoti-ilmiöihin sen verran yllättäen, että historiallista aikajanaa hahmottamaan pyrkivällä katsojalla saattaa mennä hetkeksi sormi suuhun.

Kokonaisuudessaan yhdessä metsässä tapahtuva ja kuvallisesti amatöörimäisen näköinen Samurai Princess onnistuu puutteistaan huolimatta välttämään suuremman tylsyyden. Elokuvan nojatessa groteskeihin hahmoluomuksiin ja toinen toistaan omituisempiin ideoihin katsoja jaksaa ainakin jossain määrin kiinnostua siitä mitä Kaji ja Nishimura mahtavat iskeä pöytään seuraavassa kohtauksessa. 80‑minuuttisena elokuvan katsoo läpi ilman suurempia vaikeuksia, vaikka kokemus tuskin painuukaan mieleen.