Ilja Rautsi

The Last House on the Left (Viimeinen talo vasemmalla, 2009)

Ohjaaja:

• Dennis Iliadis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dennis Iliadis

Tyler Durden taisi olla oikeassa – modernissa kulttuurissa kaikki on kopion kopion kopiota. Jos tekee remakesta remaken, olisiko aika pysähtyä miettimään kulttuurikannibalismin kierrettä? Toinen vaihtoehto on tietysti tehdä kuten Amerikkaan napattu kreikkalaisohjaaja Dennis Iliadis; omilla ehdoillaan toimiva sinänsä itsenäinen elokuva.

Wes Cravenin varhaistuotantoa on ryhdytty viime vuosina urakoimaan uusiksi oikein olan takaa. Ensin pullahti ulos Alexandre Ajan paikoin vinksahtaneen viihdyttävä The Hills Have Eyes (2006), joka sai jo jatkoakin. Viimeisen talon jälkeen on luvassa A Nightmare On Elm Street, jossa Watchmenin Jackie Earle Haley ottaa Robert Englundin paikan Freddynä. Alkuperäiset The Hills Have Eyes (1977) ja The Last House on the Left (1972) ovat nollabudjetilla tehtyä rupuista ja nihkeän brutaalia nihilismiä. Uudet versiot ovat saaneet sisäsiistimmän pintasilauksen tuotantoarvojen puolesta, mutta raakuus ja tinkimättömyys ovat yhä tallella – ideoissa vain olisi hiomisen varaa.

Craven teki oman, yhdeksi kauhun kulmakivistä muodostuneen versionsa Ingmar Bergmanin 1300‑luvulle sijoittuvan Neidonlähteen (1960) modernina versiointina, jossa pohdinta julman koston oikeutuksesta ja ylitsevuotavasta katumuksesta sai tehdä tilaa brutaalimmalle väkivallalle ja eksploitaationuhjuisuudelle.

Iliadis on lähtenyt samalle linjalle kuin Mark Tonderai Hushissa (2008), eli sujuvasti rullaavaan ja lopulta melko onttoon viihteelliseen nihilismiin. Iliadis on kuitenkin eskaloituvan väkivallan koreografina huomattavasti Tonderaita pätevämpi, joten The Last House on the Leftiä katsoo huomattavasti mieluummin – jos pelkkään sadistiseen väkivaltaan nojaavasta elokuvasta voi nyt niin sanoa.

Juonikuviota ei ole muutettu kuin yksityiskohdiltaan. Rikollisperhe nappaa kaksi teinityttöä mukaansa keskellä ei‑mitään, kamalin seurauksin. Toisen tytön vanhemmat ovat kuitenkin lähimökissä lomaa viettämässä ja päätyvät ottamaan sakin yöpymään luokseen, tajuten sitten ketkä ovatkaan kyseessä. Sitten seuraa lisää väkivaltaa.

Iliadeksella on kerronnallista silmää kauniille kuville ja pienille yksityiskohdille, mutta mikä tärkeämpää tämän elokuvan kannalta, myös kineettiselle väkivallalle. Törmäykset tuntuvat ja iskut saavat paikoitellen aikaan fyysisen reaktion katsomonkin puolella. Julmuuksista ei tingitä, mutta Iliades ei myöskään pyri överiin makaaberiuteen ennen loppua – joka tosin paljastaa, ettei liikkeellä nyt aivan täysin vakavissaan oltu. Eksploitatiivista maaperää Iliades toki kartoittaa jo alkumetreiltä lähtien, antaen kameran hekumoiden hieroa laihojen teinityttöjen vartaloita.

Henkilöohjaus on myös hallussa ja hahmojen toimet pysyvät uskottavuuden rajoissa, mikä on yleensä ensimmäisiä sudenkuoppia metsäsäntäilymätön saralla. On kuitenkin sääli, ettei Iliadesilla näytä olevan sen kummempaa tarvetta sanoa mitään kuin uusitoverillaan Ajalla. The Last House on the Left pyörii lopulta ainoastaan julmuuksien näyttämönä ja tietyn pisteen jälkeen ainoa juoni on seurata, kuka voittaa väkivaltanokkapokan.

Tämä on siksikin hieman sääli, koska psykoperheen isää Krugia esittää vaikuttava (ja kummasti John Cleeseä muistuttava) Garrett Dillahunt, josta olisi ainakin Deadwood-roolinsa perusteella saanut vielä rikkaampaa ja mieleenpainuvampaa sosiopaattitavaraa ulos. Krugin perhe on sinänsä kiehtova, mutta asetelma junnaa paikallaan, eikä kahden kovin erilaisen perheen "vertailuun" oikeastaan edes päästä. Enemmän kyseessä on Funny Games ilman metatasoilua.