Jari Mustonen

Symptoms (1974)

Ohjaaja:

• José Ramón Larraz

elokuva arvostelu

Ohjaus: José Ramón Larraz

José Ramón Larraz oli lähellä kansainvälistä läpimurtoa vuonna 1974 kun hänen kauhuelokuvansa Symptoms osallistui Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjaan. Kultaisen palmun vei sinä vuonna kuitenkin Francis Ford Coppola, ja huolimatta monista positiivista arvioista, jäi Larrazin hienovaraisesti vihjaileva ohjaustyö odottamaan aikaansa historian lehdillä. 70‑luvun kauhuelokuvahan oli räikeän verisyyden ja suorasukaisen erotiikan nousukautta. Näistä kummatkaan eivät olleet Larrazille ongelmallisia elementtejä, mutta Symptomsiin hän valitsi silti hillityn psykologisen lähtökohdan, jonka sisältö avautuu vasta elokuvan viimeisessä otoksessa. Lieneekö tämä se syy, jonka takia Larrazin rauhallisesti rakentama kertomus naisen skitsofreenisesta rakkaudesta menneisyyteen jäi sittemmin samana vuonna valmistuneen lesboeroottisen Vampyres.

Larrazin filmografiassa Symptoms lukeutuu hänen keskeisimpiin elokuviinsa. Sijoittuuhan se hänelle rakkaaseen ympäristöön, englantilaiseen kartanoon, ja esittelee lisäksi monia ohjaajalle ominaisia kerronnallisia keinoja, kuten nopeat ristileikkaukset, joilla hän hajottaa lineaarisen juonenkulun, tai ehkä paremmin lisää siihen voimakkaan psykologisen – usein henkilöhistoriaan – liittyvän viittauksen tai takauman. Vampyresin tavoin Symptoms on kertomus naisen rakkaudesta toiseen naiseen, joskin tällä kertaa Larraz lähestyy aihetta hillitysti, ikään kuin hän haluaisi huolella muotoilla elokuvan katsojille jättämän viimeisen kysymyksen. Tapahtumien keskipisteessä nähtävää Heleniä näytteli Angela Pleasence, jonka fyysinen olemus tuo runsaasti lisää mystisyyttä Larrazin luomaan ahtaaseen paikallisuuteen, jossa kaikki tapahtuu suljetussa viktoriaanisessa ympäristössä.

Tällä kertaa Larraz antaa elokuvan psykologisen avaimen heti ensimmäisessä kohtauksessa, jossa naisen jäänteet makaavat paikallisen järven kupeessa. Kartanoon vierailulle saapuva Helenin ystävätär (Lorna Heilbron), ei ole tietoinen äskettäin tapahtuneesta tragediasta, saatikka sen jättämästä muistosta. Ullakolta kuuluvat askeleet sekä Helenin silmiinpistävä neuroottisuus kiteytyvät kuitenkin hiljalleen todellisuudeksi, jonka keskeltä hän löytää itsensä. Kauhun vihdoin astuessa ulos nuoren naisen alitajunnasta, ulos kielletyistä tunteista sitä ympäröivään – oman mielen luomaan – harhaan, huipentuu Larrazin luoma jännite lukuisiin veitsen iskuihin. Elokuvan teemaa mukaillen väkivalta näyttäytyy ratkaisun sijasta skitsofrenian konkreettisena muotona, sinä ilmiönä, jona hulluus lopulta paljastuu muille ihmisille.

Elokuvaa analysoinut Phil Hardy menee vieläkin syvemmälle: "Mutta fantasia lesboudesta patologisena ilmiönä osoittaa, että Larraz päättäväisesti esittää miehiä ahdistavan skenaarion... Näin ollen elokuva ei niinkään kerro naisten välisestä rakkaudesta, vaan esittää miesten fantasioista irrallisen (kauhu)kuvan siitä." (The Aurum Film Encyclopedia: Horror; Aurum Press, 1984). Edelleen Hardy esittää, että elokuvan päätösjakso on seuraus tästä ristiriidasta, joka ei tuhoa sankaritarta, mutta kieltää hänen itsenäisyytensä seksuaalisena subjektina. Kauhuelokuvillehan on ominaista esittää naisen seksuaalisuus miesten kahlitsemana instrumenttina. Miehet katselevat kuinka naiset riisuvat itsensä sekä rakastelevat, ja lopussa paheellinen nainen kokee ansaitsemansa kohtalon. Larraz tuo elokuvansa keskiöön saman ajatuksen, mutta ikään kuin vääristyneenä peilinä.

Symptomsin sisarteokseksi olisi helppoa nimetä Roman Polanskin Repulsion (1965); tutkivathan molemmat elokuvat naisen seksuaalisuutta hyvin psykologisesta näkökulmasta käsin. Molemmat asettavat kohteensa lasivitriiniin, jonka lävitse tarkkailevat asteittain muodostuvaa hulluutta. Larrazin visio juontaakin juurensa 70‑luvun lopun kauhuelokuvan uusklassismiin, jossa veri ja alastomuus odottavat taustalla – luoden jännitteen – ja varsinainen kerronta nojaa juuri Repulsionin kaltaiseen verettömään rakenteeseen. Niin ikään elokuvan silmittömät silpomisjaksot pidättäytyvät graafisuudesta, eivätkä siten tarjoa katsojille ulospääsyä kauhunkierteestä – onhan fyysinenkin väkivalta juuri oire jo mainitusta henkisestä kärsimyksestä. Ihminen, joka tuhoaa ympäristönsä on sekä tragedian arkkitehti että marttyyri. Uhrit ovat statisteja; kangasta, joiden ihoon kirjoitetaan rakastuneen ihmisen hätähuuto.