Jarkko Lehtola

Il cartaio (Peluri, 2003)

Ohjaaja:

• Dario Argento

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dario Argento

Dario Argenton 2000‑luvun giallo-trilogian ensimmäinen osa Sleepless (Non ho sonno, 2001) oli ollut hitti Italiassa ja saanut laajan dvd‑levityksen maailmalla. Sarjan toisen elokuvan tuotanto oli myös hyvässä vauhdissa. Kiinaan sijoittuvan giallon "Dark Glasses" käsikirjoitus oli valmis ja elokuva etenemässä esituotantovaiheeseen, kun ongelmat alkoivat. Cecchi Gori ‑tuotantoyhtiö oli talousvaikeuksissa ja lisää ongelmia aiheuttivat omistajan huumerikossyytteet. Konkurssiuhka johti kaikkien tuotantojen jäädyttämiseen. Lopulta Argenton kärsivällisyys loppui ja koko projekti oli hylättävä.

Franco Ferrini ja Dario Argento kaivoivat esiin muutamia vuosia vanhan käsikirjoituksen ja kehittävät tarinaa The Stendhal Syndromen (La sindrome di Stendhal, 1996) etsivän Anna Mannin (Asia Argento) ympärille. Asia Argento oli kuitenkin samoihin aikoihin kuvaamassa xXx-elokuvaa (2002) eikä rooliin palaaminen ollut mahdollista. Rooliin kiinnitettiin Stefania Rocca ja siitä riisuttiin viitteet aikaisempaan elokuvaan.

Sarjamurhaaja sieppaa nuoria naisia ja pakottaa poliisit pelaamaan pokeria heidän hengestään. Mikäli sieppaaja voittaa niin hän surmaa uhrinsa reaaliaikaisesti web‑kameran välityksellä. Juonesta voi huomata heti, että kyseessä on eräänlainen snuff‑teeman toisinto.

Jos Sleeplessin kritiikki oli teemojen ja tapahtumien tuttuudessa, niin The Card Playerissä yritettiin muuttaa asetelmaa. Harmillista vain, että näkökulmaksi muodostui kovin tuttu "poliisi tutkii sarjamurhia" ‑teema (Argenton tuotannossa tosin pelkkä poliisinäkökulma on ensimmäinen laatuaan). Oman lusikkansa soppaan heitti uusi tuotantoyhtiö, joka leikkasi lähes kaikki Sergio Stivallettin tekemät murhatehosteet kaupallisen potentiaalin nimissä. The Card Playeristä tulikin näillä toimin täysin hajuton ja mauton sarjamurhaajatrilleri, joka ei erotu juurikaan muista keskinkertaista jännäreistä tai television poliisisarjojen jaksoista.

The Card Player jää mieleen lähinnä mielenkiintoisista ideoistaan ja menetetystä potentiaalista. Snuff‑teema internetiin vietynä toteutettiin ensimmäisen kerran Millennium-televisiosarjassa (2. kausi, jakso: "The Mikado", alkuperäisesitys 6.2.1998). Siitä lähtien kliseet ovat pysyneet suunnilleen samana: nörttien karikatyyrit avustamassa poliisia, epäonnistunut jäljitys, suttuinen kuva ja jäljitykseen liittyvä epämääräinen tekninen jargon. Myöskään The Card Player ei keksi tähän mitään uutta.

Lähtökohtaisesti toinen kiinnostava seikka on pokeri. Olkoonkin, että peli on sitä perinteistä pokeria eikä niinkään Texas hold'emiä, niin elokuvan julkaisu sijoittuu kuitenkin aikaan, kun nettipokeri löi itsensä läpi lopullisesti. Näistä kahdesta asiasta olisi voinut syntyä kiintoisa elokuva oikeanlaisella asenteella ja pintaa syvemmällä otteella. Valitettavasti nämä teknoelementit ovat vain taustalle piilotettua merkityksetöntä rekvisiittaa.

The Card Player etenee kuitenkin sujuvasti ja toimii kertakatsottavana sarjamurhatrillerinä. Harmillista vain että siltä puuttuu kokonaan Argento-ässä hihasta.