Ilja Rautsi

The Birdcage Inn (Lintuhäkin majatalo, 1998)

Ohjaaja:

• Kim Ki-duk

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kim Ki-duk

Park Chan-wookin ohella etelä-korealaista elokuvaa näkyvimmin maailmankartalle nostanut Kim Ki‑duk tehtailee elokuvia nykyään noin kaksi kappaletta per vuosi. Vauhti näyttää vaikuttavan tasoon oudolla tavalla; noin joka toinen on hyvä. Viimeksi ero ilmeni upean Rautakolmosen (2004) ja napanöyhdän kaiveluksi degeneroituneen The Bown (2005) välillä, mutta vielä rankemmin se on nähtävissä 2002 valmistuneen Coast Guardin ja vuotta myöhemmin saapuneen Viisi vuodenaikaa kohdalla. Omaelämäkerrallisia aineksia runsaasti sisältävä Coast Guard on Kimiä pahimmillaan; kerronnaltaan hajanaista itsetarkoituksellista rankistelua vailla mitään pointtia. Viisi vuodenaikaa taas uskomattoman monitasoinen mestariteos. Miehen seuraavan elokuvan pitäisi siis tämän logiikan mukaan olla hyvä – jäämme odottamaan mielenkiinnolla. Tätä vastoin Kimin uran alkuvaihe oli tasaisempaa nousua vaatimattomista lähtökohdista kohti loistavaa Saarta (2001). Esikoiselokuva Krokotiili oli kankeudestaan huolimatta lupausta näyttävä, ja kolmas teos Lintuhäkin majatalo askel kohti eheämpää visiota.

23‑vuotias taideopiskelijatyttö Jin‑a (Lee Ji‑eun) saapuu pikkukaupungin rannan viereiseen majataloon huoraksi. Vastineeksi yöllisistä palveluksistaan asiakkaille hän saa oman huoneen ja ruokaa. Majatalon omistavan perheen reaktiot Jin‑aan eroavat rajusti; tytär, siveellisyydestään ylpeä Hye‑mi (Lee Hae‑eun), suhtautuu ikäkumppaniinsa avoimen vihamielisesti. Äiti on aggressiivisen välinpitämätön. Nuorempi poika kuuntelee himokkaana viereisen huoneen yöllisiä ääniä masturboiden samalla, sekä kärttää Jin‑aa alastonkuviin. Isä tyytyy vain naimaan tyttöä. Hiljalleen Hye‑min sydän kuitenkin sulaa hänen havaitessaan yhtäläisyyksiä itsensä ja halveksimansa tytön välillä.

Mukana kuvioissa on myös Jin‑an väkivaltainen miesystävä, joka sekoittaa soppaa aika ajoin, mutta elokuvassa ei loppujen lopuksi tapahdu kovin paljoa. Sekin mikä tapahtuu, on pääasiassa sisäistä toimintaa. Ikävä kyllä näillä eväillä se ei vielä kanna kovin pitkälle. Kimiä ei muutamia hetkiä lukuun ottamatta liiemmälti näytä kiinnostavan paljon esillä oleva perhedynamiikka ja Jin‑an tuomat muutokset siihen. Esimerkiksi sinänsä hedelmällisiä mahdollisuuksia tarjoava kohtaus, jossa isä ja poika törmäävät toisiinsa sukupuolitautiklinikalla tietämättä toistensa kanssakäynnistä Jin‑an kanssa ohitetaan melkeinpä olankohautuksella. Perheen elämä siis ei ole varsinaisesti keskiössä, vaikka siltä välillä tuntuukin sille omistetun minuuttimäärän pohjalta.

Enemmän huomiota ja painoarvoa saa Jin‑an ja Hye‑min suhde, joka onkin elokuvan parasta antia. Usein naisvihamielisyydestään syytetty Kim on ainakin tässä elokuvassa täysin tyttöjen puolella, vaikka antaakin heidän hyväksikäyttäjilleen mahdollisuuden puolustaa itseään (varsin heppoisilla heitoilla toki). Lintuhäkin majatalo ei olekaan ison osan Kimin varhaistuotannosta tavoin varsinaisesti nihilistinen, vaan pikemminkin fatalistinen. Miehet ovat vaistojensa armoilla rypeviä eläimiä, joiden kiimaisiin kouriin herkkien naisten on pakko alistua – usein lattialaudoilla maaten, toisen kehon rynkyttäessä päällä monotonisella rytmillä. Nimen mukaisesti elokuvan tytöt ovat lintuja häkissä, himoa uhkuvien uroskoirien armoilla (lajien väliseen sekaannukseen emme tässä arvostelussa puutu). Perheen isän lempinimikin on Hurtta.

Elämä siis on kärsimystä, ja se muuttuu nautinnolliseksi vasta tämän tosiasian hyväksymällä. On tiedettävä osansa ja löydettävä ilo sen puitteista, nautittava hiipuvista hetkistä matkalla kohti kuolemaa. Ei perin lohdullista. Silti Kim ei päädy piehtaroimaan näkemyksessään, vaan onnistuu jopa tekemään käsityksestä lohdullisen ja antamaan lopussa painopisteen onnellisuudelle. Epäilemättä tämä johtuu suurelta osin tekijän selvästä sympatiasta kurjan elämänsä puitteista onnea etsiviä yhteiskunnan heittopusseja kohtaan. Kokonaisuutena Lintuhäkin majatalo ei silti ole erinomainen elokuva, vaikka sen tarinankerronta onkin sujuvampaa ja keskittyneempää kuin aiemmassa Krokotiilissa. Dialogi ei ole koskaan ollut Kimin vahvimpia puolia, päinvastoin. Sanattoman yhteyden löytäminen kahden ihmisen välillä ja hahmojen motiivien visualisoiminen on Kimin elokuvien parasta ja luontevinta antia. Tätä hiljaisuuden merkityksellisyyttä hän ei Lintuhäkin majatalossa ole vielä löytänyt, vaikka selvää osviittaa sinne päin etenemisestä antaakin.

Kimin aina suosimaa symboliikkaa on myös tarjolla, alun veteen lasketuista kilpikonnista muovipussissa kuljetettavaan kultakalaan, jonka pussin Jin‑a puristaa puhki miehen puskiessa hänen päällään. Sitten vedet lentävät parin päälle aktin kliimaksissa ja kala haukkoo henkeään. Sperma lentää ja vapaus tappaa. Elokuvan kontekstissa juttu ei tunnu aivan yhtä räikeältä kuin näin ylös kirjattuna. Jo mainittu häkkilintuteema pelaa myös vahvasti.

Symboliikan lisäksi voi havaita myös monista Kimin elokuvista tutut rajatun ympäristön sekä veden läheisyyden. Rantakin näyttää samalta kuin Bad Guyn vastaava. Tutuin elementti on kuitenkin prostituoitu päähenkilönä, Kimin usein suosima (mm. Saari, Samaritan Girl) keino näyttää ulkoisesti kohtaloonsa alistuvia naisia, joiden sisällä kuitenkin kuohuu. Lintuhäkin majatalossa ei selviä, miksi Jin‑a oikeastaan tekee mitä tekee. Hän opiskelee taidemaalariksi, joten kyseessä lienee haaveiden rahoituskeino. Kim ei silti suostu tarjoamaan selitystä sille, miksi Jin‑a loppujen lopuksi sietää pahoinpitelevää ja hyväksikäyttävää miesystäväänsä. Huoraamisen motiiviksikin tuntuu (oletetun rahan lisäksi) löytyvän ainoastaan tausta-ajatus elämän kärsimyksestä, jonka oletettavasti hyväksyttyään Jin‑a päätyy ottamaan elämäntehtäväkseen. Toisin sanoen: jos nainen on miehelle pelkkä spermakuppi, voi hän yhtä hyvin käyttäytyä niin. Näkökulma ei ole kovin rakentava, mutta elokuvan luomissa puitteissa se tuntuu oudolla tapaa järjelliseltä – kunhan teoriaa ei sovella tosielämään.