Tatu Piispanen

Four Riders (1972)

Ohjaaja:

• Chang Cheh

elokuva arvostelu

Chang Chehin 1950-luvun Koreaan sijoittuva reteä sotaseikkailu haaskaa kiinnostavan asetelmansa potentiaalin tasapaksuun tappelemiseen.

Loppukesä vuonna 1953: Korean sota on päättynyt. Vielä tänäkin päivänä voimassa oleva aselepo Etelä- ja Pohjois-Korean välillä on juuri astunut voimaan ja maissa hengailee vielä runsaasti kiinalaisia ja yhdysvaltalaisia. Four Riders kertoo neljästä reteäasenteisesta Kiinan kansantasavallan sotilaasta (Ti Lung, David Chiang, Chen Kuan-tai & Wang Chung), jotka savukkeet suupielistä roikkuen päättävät käyttää hyväkseen maan sekasortoista tilannetta, mutta ajautuvat ottamaan yhteen sekä samoilla apajilla häikäilemättömämmin operoivaa rikollisorganisaatiota että tulivoimalla järjestystä ylläpitävien valtion joukkojen kanssa.

Alkuasetelman tunnelmista ehtii toivoa kehittyvän jotain Häviäjät (The Losers; Jack Starrett, 1970) -henkistä, reipasotteista sotaseikkailua, mutta vaikka ruumiita syntyy parin kuorma-autolavallisen verran, elokuva ei pääse missään vaiheessa kunnolliseen lentoon saatikka onnistu karistamaan keinotekoisuuden tuntuaan.

Kaikilla neljällä ex-sotilaalla on jonkinlainen erikoiskoulutustausta, esimerkiksi Wang Chung on räjähde-ekspertti, mutta näitä kykyjä ei hyväksikäytetä elokuvassa mitenkään. Ohjaajalle epätyypillisesti homogeenisen solttukoplan luonteenpiirteet määritellään pääasiassa heidän suhteissaan naisten kanssa (Four Riders onkin yksi niistä harvoista Chang Cheh -elokuvista, jossa paljaiden miestissien lisäksi vilahtavat myös naisen rinnat), mitkä vaihtelevat avioliittomaisesta omistautumisesta näennäiseen välinpitämättömyyteen ja ujosteluun. Muutkin yritykset jonkinlaiseen sisältöön, kuten hätäiset viittaukset Ilmestyskirjan neljään ratsastajaan, hukkuvat tasapaksuun melskeeseen.

Lisäviihdykettä menoon tuo elokuvan sijoittaminen 50-luvun Koreaan, mikä tosin jää lopulta aikamoiseksi kuriositeetiksi. Elokuva on kyllä kuvattu Etelä-Koreassa (Ti Lungin saapumista Souliin totta kai säestää useiden minuuttien turistikohdemontaasi), mutta sen on katsottukin sitten riittäneen, sillä 50-luvun rekonstruointiin ei olla laitettu puolivillaistakaan yritystä. Kaikki on ehtaa vuosikertaa 1972, autoista asusteisiin. Montaa muutosta ei olisi tarvittu, jotta kuvausten siirtäminen Koreaan olisi jäänyt tarpeettomaksi. Pahempaa hallaa saavat kuitenkin aikaan itse tarinan lukuisat epäloogisuudet, joita on liian monta läpikäytäväksi. Peruskamaa ovat mm. olkapäähän ammutun sankarin vamman unohtuminen seuraavalla minuutilla alkavan taistelukohtauksen kutsuessa ja joukosta jääneen sotilaan juokseminen muita avustamaan suoraan oikeaan paikkaan, josta hänellä ei pitäisi olla minkäänlaista tietoa.

Tylsä sanoa, mutta valitettavasti Four Ridersin mielenkiintoisimmaksi anniksi jäävät Liu Chia-liangin ja Tang Chian suunnittelemat taistelukohtaukset, jotka ovat melko brutaaleja ja sopivat elokuvan tapahtumaympäristöön rujolla katutappelutyylillään. Polvet ja kyynärpäät ovat aktiivisessa käytössä, niskoja väännetään nurin ja repäiseepä David Chiang irti yhden kimppuunsa käyvän poloisen päänahankin. Vaikka tuliaseita on mukana satunnaisesti ja loppukonflikti sijoittuu voimistelusalille, modernia ympäristöä käytetään hyödyksi varsin mielikuvituksettomasti. Myös suosikkeihini lukeutuvan, monipuolisen Yasuaki Kuratan hukkaaminen täysin yksiulotteisessa pahisroolissa turhauttaa.

Four Riders on suppea-alaisen hölmöä Chang-teurastusta, jota sotateema ja ulkomaille viedyt kuvaukset eivät onnistu nostamaan ohjaajan suositeltavien teosten listalle. Onneksi kiihkeä työtahti varmisti ohilyöntien tuskattoman unohdettavuuden, sillä Four Ridersin jälkeen katsottavaksi voi hankkia samoihin aikoihin valmistuneista, nykyaikaisempaan ympäristöön sijoittuvista Chang Cheh -elokuvista vaikka The Dueln (1971), Duel of Fistsin (1971) tai The Angry Guestin (1972) huuhtomaan silmistä Four Ridersin aikaansaamaa pettymystä. Chang onnistui hieman paremmin myös seuraavalla modernilla sotaelokuvallaan 7 Man Army (1976).